Äiti osastoseurannassa missä esikko

ja miten "pärjää"?
Itse tässä kaikkea miettii kun toi hepatoosi voi ajaa osastolle tarkkailuun ennen la:ta ja esikoinen 6 vuotta jäisi miehen,isänsä kanssa kotia......Kuinkakohan ikävä jne.Miten muiden muut lapset ovat käyttäyttyneet ja reagoineet äidin poissaoloon ja välillä vierailemiseen sairaalassa luona.Saati sitten oma ikävä :/ ..................

 

Riippuu varmasti lapsesta, sinun esikoisesi on onneksi jo aika iso, ja osaa jo varmasti ymmärtää asiasta jotakin. Itse olen ollut useammassakin raskaudessa osastolla jonkin aikaa, ensimmäisessä jopa yli kolme viikkoa, mutta onneksi seuraavissa maksimissaan viikon yhteen menoon. Kyllähän ikävä meillä oli molemminpuolinen, jokaisessa raskaudessa kun sairaalaan meno oli eka kerta kun nuorimmaisesta oli yötä erossa ja itkettiin kyllä erotessa sekä äiti että lapset. Sitten vielä oma ongelmansa on ollut siinä, että perheen kasvaessa ei oikein helposti sellaista hyvää paikkaa yhdessäololle osastolla tahtonut löytyä, näin jälkikäteen ajatellen kenties liikaakin kauhistelin mielessäni meidän "Kiljusen herrasväkeä". Sairaalan pohjakerroksen käytäviä varmasti vaelleltiin kilometritolkulla ja katseltiin sähköautoja, jotka vei ruoka- ja pyykkikärryjä

Loppujen lopuksi ihan hyvin elämä sujui kotona äidin poissaollessakin, mitään kauheaa ei tapahtunut, oikeastaan ihan hyvä itsellekin nähdä, ettei ole korvaamaton. Itsekin muistan, kuinka juuri toisessa raskaudessa murehdin jo etukäteen tulevaa hepatoosia, olihan se uusi tilanne, kun täytyi erota esikoisesta sairaalaan mennessään. Mutta lohdutan sinua, että ainakin täällä OYS:n alueella on hepatoosin hoitokäytännöt selkeytyneet ja jämäköityneet tosi paljon tuon kuuden vuoden aikana, joten voi olla, että sinunkin sairaalassasi näin on käynyt. Esikoisen ja kakkosen aikaan varsinkin oli kyllä melkoista haparointia välillä, siitä on menty huimasti parempaan suuntaan. Ehkä sielläkään ei enää tarvitse yhtä kauan olla osastolla kuin aikaisemmin.

 

Mä olin 10 viikkoa osastolla ennen kaksosteni syntymää ja 1.5-vuotias esikoiseni joutui olemaan päivät päiväkodissa ja iltaisin isä hoiti häntä. Mulla oli ainakin todellista tuskaa olla erossa perheestäni, sillä he ehtivät päivittäin sairaalaan vain noin tunnin ajaksi. Ja tuonkin ajan esikoinen ravasi pitkin käytäviä, eikä jaksanut olla kiinnostunut musta. Mä itkin joka päivä ikävääni. Tutustuin osastolla moniin samassa tilanteessa oleviin ja osan isommat lapset ikävöivät äitiänsä niin paljon, etteivät lopulta suostuneet edes tulemaan sairaalaan, koska eronhetki oli liian surullinen.

 

Mä en ollu tossa kun yhden vuorokauden osastolla, mutta nyt on alkanu mietityttään että kuinkas sitten kun vauva syntyy...
Meillä siis tilanne että olen yh, poika 2v4kk ja kun lähdin synnärille josta osastolle seurantaan (tosin vain yhdeksi vuorokaudeksi!) oli äitini pojan kanssa yön ja poika sitten päivän päiväkodissa josta hain hänet kun pääsin pois sairaalasta.
Ja seuraava viikko on ollu ihan yhtä tappelua pojan kanssa... taisi oikeesti kunnolla suuttua kun ei etukäteen tiennyt että äiti on lähtenyt sairaalaan.
Lähdin sinne siis niin että poika oli mummon kanssa ulkona.
Tästä opin sen että vaikka synnytykseen vielä pitäisi hetki olla aikaa, alan jo nyt puhumaan että jossain vaiheessa äiti sitten saattaa yllättäen lähteä ja sitä ei tarvitse pelästyä tms.. äiti kyllä tulee takaisin.
Parempi kuitenkin varmaan puhua jo näin etukäteen jos välttyisi sillä noilta kamalilta vihan purkauksilta... silloin meinaan tavarat lensi ja ovet paukku :|

yksäiti+ hippu rv 33+4

 

Onneksi teillä on mahdollisuus isän olla kotona lapsen kanssa, ettei sentään sairaala-ajaksi joudu esim outoon päiväkotiin tai muuta. Lapsihan on jo "iso", että tuskin tuosta mitään ongelmia tulee, etenkin kuin lapsesi on varmasti tottunut viettämään aikaa myös isänsä kanssa kahden kesken.

 

Mie olin 7 vee, kun äiti ootti veikkaani. Hän oli sairaalassa vajaan kuukauden ennen laskettua aikaa, verenpaineen takia. Viikonloput yleensä kotona. Iskän kanssa oltiin ja hyvin pärjättiin, vaikka iskä ei laitakaan ruokaa kovin hyvin. Äitiä käytiin joka päivä kattomassa. Siitä on jo aikaa 18 vuotta... Mutta kuitenkin kokemus tämäkin, henkilökohtaisesti koettuna.