Äitin poika

Hei,
meillä reilun vuoden ikäinen taapero on koko ajan äidin perään. Niin kauan kuin pysyn pois näkösältä viihtyy hyvin isänsä ja mummonsa kanssa, mutta äidin nähtyään haluaa heti syliini.

Kätinä ja itku loppuu kuin seinään heti, kun otan pienen syliin.

Onko muilla vastaavaa, onko ohimenevä vaihe ja miten olette toimineet vastaavissa tilanteissa?

 

Meillä on ihan samanlaista. Poika on reilun vuoden ja kovasti äidin perään. Isän kanssa kyllä leikkii ja touhuaa, mutta kun tulee suru, usein vain äiti kelpaa lohduttajaksi. En voi vessaankaan mennä ilman että tulee huuto, vaikka isä siis jäisi lapsen seuraksi. Toisaalta jos lähden kokonaan pois kotoa, jää lapsi isän kanssa ihan hyvillä mielin ja isä kelpaa lohduttajaksikin vallan mainiosti, mutta jos kotona olen, niin on oltava näköpiirissä lähes koko ajan.

Aika rankkaa tämä vaihe välillä on. Itse on kovin sidottu lapseen koko ajan ja toisaalta isälle selvästi tulee kurja mieli kun ei saa omaa lasta rauhoittumaan, vaan äidin syliin on päästävä.

Uskon että suureksi osaksi tämä kaikki johtuu siitä, että poika on vain niin tottunut äidin rauhoitteluun ja läsnäoloon. Jos lapsi itkee lohduttomasti, eikä rauhoitu isän syliin aina lopulta pääsee minun syliini. Pitäisi vain antaa isän rauhoittaa, eikä aina antaa periksi, niin varmasti lapsi lopulta oppisi että isä on hyvä siinä missä äitikin. Mutta kun tietää että itku loppuu äidin sylissä, niin sillä hetkellä ei ikinä jaksa alkaa toista huudattamaan.

Toisaalta uskon että kyseessä on pelkkä vaihe, joka menee ohi. Varmasti edessä on vielä sellaisiakin aikoja, kun isä on ihan ykkönen ja äiti jää paitsioon.

 

Mun poitsu 1v7kk on niin takertunut minuun et huh huh.. Kukaan muu ei kelpaa mihinkään kuin äiti, äiti ja äiti.. Saattaa kyllä leikkiä muidenkin kanssa kunhan äiti on paikalla.. Syö, jos äiti istuu vieressä jne.. Pääasiassa roikkuu vain helmoissani ja pyörii jaloissa.. =) Onhan se toki ihanaa kun on niin tärkeä lapselle, mutta toisinaan tuntuu, et ois ihana kun sais jotain tehä rauhassa.. :ashamed:

Imetän edelleen ja tiedän että se sitoo poikaani vielä tiukemmin itseeni, mutta en ole raaskinut lopettaakkaan.. :heart: On se niin ihana "vauva" vielä..

Onneksi poikani viihtyy mummulla hyvin, niin saan joskus omaa aikaa (käyn pika pikaa kaupassa tai muuta..) Isän kanssa poitsu vain märisee äitiä, etenkin jos ovat kotona..

Mutta kohtahan tämä vaihe on ohi.. Ja sitten tulen haikailemaan sitä.. Onhan se TODELLA ihanaa kun on tärkein ihminen maailmassa lapselleen.. Ja normaaliin kehitykseen kuuluvaa..

 

Meilläkin roikutaan ja itketään äitin perässä päivät pitkät!Ikää on pian 1v7kk.Alkoi tosi hyvin itsenäistyä muttta sai sitten flunssan,jota poika sairasti noin viikon.Ollut sen jälkeen aivan mahdoton!Viihtyy tosi hyvin kyllä isin ja mummun kanssa,kunhan minä en ole paikalla.Jos tulee joku hätä kukaan muu ei kelpaa kun minä.Poika on täysin lohduton jos en ota syliin.

Päiväunille tai yöunille ei rauhoitu enää kenenkään muun kanssa!On tosi ikävä aikaa kun poika nukahti jopa nätimmin isin kanssa!Lähdin usein lenkille tuulettumaan.Vaikeampaa on lähteä kun tietää ettei nukuttaminen suju helposti...

Oon usein miettinyt että onkohan ollut lapselle jopa haitaksi että hoidan kotona.Helpottaisiko jos lapsi menisi hoitoon ja minä töihin?Kellään kokemusta?Lapsen parasta olen ajatellut kun kotiin jäin,mutta pieleenköhän se meni?Olen usein jopa tuntenut syyllisyyttä pojan epäsosiaalisuudesta...

 

meillä sama juttu.mutta sitten kun vaan lähden asiolle ja lapsi jää isin/mummin kanssa kitinä loppuu nopeasti.jos olen pidempään poissa -kiukkuaa mulle takas tullessa vaikka poissaolo aika on mennyt hyvin.niin ihanaa ja niin raastavaa.........