Minulle on ollut tärkeää ottaa pesäero äidistäni, se tapahtui hiljalleen kun esikoiseni syntyi (olin silloin 24v). Esikoisen vauva-aikaan olin vielä hyvin tiiviisti äitini kanssa, mutta sitten ymmärsin että äiti vaikuttaa elämääni aina eri tavalla kuin ystäväni, suhteemme ei koskaan voi olla puhdas, tasavertainen ystävyyssuhde. Nykyään meillä on lämpimät välit, mutta en uskoudu hänelle joka asiassa.
Olen ymmärtänyt että oman lapsen saamisen aikaan tyttären kuuluukin lopullisesti irtaantua äidistään. Ja että tärkeä psykologisen itsenäistymisen vaihe jää kokematta, jos tätä ei tapahdu. Kuulin tästä vasta kun on irtaantumiseni oli tapahtunut, ja hämmästelin kuinka totta se onkaan! Vaikka olin asunut omillani 19-vuotiaasta ja näennäisesti ollut itsenäinen, olin silti henkisesti vielä kiinni äidissäni.
Mitä mieltä muut olette?