Ärsyttävät appivanhemmat-vertaistukea kaivataan :D

Pakko nyt huudella puskasta ettei mua joku tunnista...

Meillä esikko, joka myös ensimmäinen lapsenlapsi appivanhemmilleni. He ovat aivan haltioissaan lapsestamme-liikaakin.Raskausaikana anoppini valvoi öitä hiplaten vauvanvaatteita yms.yms. Vauvan synnyttyä emme ole saaneet heiltä hetkeäkään rauhaa, eivätkä he ymmärrä pyynnöstä antaa meille tilaa. Esimerkkeinä päivittäinen soittelu ja jatkuva kylään tuppaaminen jne.
Pikkuhiljaa mittani alkoi täyttymään ja sen heille sanoinkin, myös mieheni, mutta he eivät ymmärtäneet. Lopulta sanoin, etteivät enää ole meille tervetulleita,ellei asiat ala muuttumaan. Sen jälkeen sieltä on tullut jatkuvaa solvaust, syyttelyä ja syyllistämistä. Alkoivat vaatimaan antamiaan tavaroitaan takaisin, ja kun olisin ne ihan mielelläni palauttanut, kieltäytyivät.Eli siis yrittivät materialla kiristää.
Kerran anoppini sanoi olevansa syvästi masentunut tilanteesta, mutta huomatessaan ettei tällä "sairastumisella" ollut vaikutusta (eli siis ei saanut sääliä) sairaus hävisi!?
Nyt äitienpäivänä hän oli olettanut että me menemme heille päiväksi, ja tajuttuaan ettemme tulekkaan,oli pettynyt. Me ei siis missään vaiheessa olla annettu ymmärtää että ajaisimme satoja kilometrejä sinne.
Tuntuu ettei hän ole vielä käsittänyt että lapsellaan on nyt oma perhe, ja että myös minä olen äiti, ja äitienpäivää vietetään myös meillä.

Huoh, joka päivä toivon että tilanne muuttuisi ja voisimme elää sovussa, koska tämä alkaa olemaan jo todella rankkaa. Onko muilla kokemuksia ja millaisia?Ja onko tilanne tasaantunut missään vaiheessa?

 

Joo meillä vastaavanlainen tilanne. Olen myös monesta asiasta sanonut, mutta ei tunnu menevän perille. Tilanne helpottuu vasta kun lapsi kasvaa. Mitä vanhempi lapsi, sen helpompaa...

 

Näytä missä kaappi seisoo. Sano, että otat nyt pienen hajuraon heihin, koska he eivät kunnioita sinun ja miehesi toivetta. Älä vastaa puhelimeen, älä ota vastaan solvauksia. Ei appivanhempasi kauan hajurakoa kestä, kyseessä on kuitenkin lapsenlapsi!

Minun appivanhemmilla on samoja piirteitä. Änkesivät 300 km:n päästä yökylään kun vauvamme oli 3 viikkoa vanha. Saimme kuulla haukkuja kuinka vauva itki yöllä. ???!!! Kenen vauva ei itke? Eikö mieheni itkenyt kun oli vauva? Eipä ole appivanhemmat enää tervetulleitä tänne yöksi. En ole sitä vielä heille sanonut, mutta seuraavan kerran kun "ilmoittavat" tulevansa yöksi, niin varaan heille hotellin ja MAKSAN sen etukäteen. Eivät kehtaa olla menemättä sinne kun on jo maksettu ja oppivat siitä sitten miten eletään! Omat vanhempani eivät ikinä käyttäytyisi noin!

Tsemppiä "taistoon"

 

Meillä ei tilanne ole noin pahaksi kärjistynyt. (onneksi) Appivanhemmat tulivat isovanhemmiksi suht iäkkäinä. Omat lapset ovat jo aikuisia ja suvussa ei ole paljon muita pieniä joten pienten hoidosta on aikaa. Siispä kun meidän poika syntyi, heidän ensimmäinen lapsenlapsi, he ovat soitelleet kuulumisia myös päivittäin.

Kun mennään heille kylään kyselevät:"Onko sisällä tarpeeksi lämmintä." Pelkäävät, että poika "paleltuu" norm. huonelämpötilassa! Mieheni on lapsena puettu liian lämpimästi! Kärjistettynä villahousut kesälläkin! Jos kylvetämme meidän kolmekuista poikaa heillä käydessä niin huone jossa kylvetys tapahtuu on ovet kiinni ja patterit hohkaa täysillä ettei vaan tulisi kylmä. Ymmärrän kyllä, että kun on märkä iho ja on huoneenlämmössä, tuntuu viileältä, mutta liika on liikaa!
Appivanhempani ovat muutenkin kaikessa kovin varovaisia ja pelkäävät, että pojalle sattuu jotain. Aivan kuin poika olisi heidän.

Molemmat ovat mukavia ja muutenkin ihania ihmisiä, mutta joskus ärsyttää jotkut asiat kuten edellämainittu! Olen yrittänyt olla asian kanssa sinut, mutta joskus en vaan voi!

Toivottavasti sinunkin appivanhemmat "rauhoittuvat" ja ymmärtävät joskus. :hug:

 

Joo täällä ollaan kans jo vähän ärsyynnytty appivanhemmista!! Meillä sitten taas heti lapsien syntymästä appiukko teki selväksi että hän ton haltioissaan tytöstä enemmän kuin pojastamme. Jouduimme jo sanomaan moneen otteeseen että onko pojassamme jotain vikana kun ei ota häntä lainkaan syliin eikä morjesta häntä lainkaan kun mennään kylään heille. Ollaan jo hieman lopetettu kyläilemästäkin sen takia kun ei taas tiedä että millä tuulella se on. Hän ottaa kyllä nyt jo poikaakin syliinsä mutta ei oikein välitä silti siitä ennemmin pitäisi koko ajan tytärtämme ja lörpöttelisi hänelle. Emme pidä siitä koska haluamme lastemme olevan tasa-arvoisia. Kun lapsemme kastettiin niin hän ei pitänyt kummankaan nimestä ja onkin kutsunut kaikenmaailman lempinimillä lapsia ja ollaan siitäkin sanottu mutta välillä tuntuu ettei mene sekään perille. En tiedä ollaanko liian tarkkoja asiasta mutta tuntuu jotenkin inhottavalta kun eivät näytä kunnioittavan meidän valintaamme. Heille myös ensimmäiset lapsenlapset. En tiedä pitäsikö asian vaan antaa olla koska eivät kuitenkaan kuuntele kuin korkeintaan sen ajan kun siitä mainitaan ja sitten taas unohtavat asian....

 

Oma äitini kyselee kaiken maailman asioita, mutta uskoo heti kun sanon hänelle ja vääntää sanomisensa vitsiksi. Lapsemme on hänen 6.s lapsenlapsi. Esim kysyy olenko pukenut lapselle tarpeeksi päälle ja kun totean että "en pue ollenkaan, ajattelin viedä pelkässä vaipassa ulos" niin äitini nauraa.

Appivanhemmille tämä on toinen lapsenlapsi. Appiukko totesi kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, "poika se olla pitäisi". (Lapsi on siis tyttö). Onneksi eka lapsenlapsi on mieheni veljen -minä en olisi pitänyt suutani kiinni moisesta letkautuksesta.

1,5 kk sitten kun toinen lapsenlapsi syntyi, meille, tyttö sekin, niin appiukko itki. Oliko ilon kyyneliä vai pettyikö hän taas? En edes viitsinyt kysyä!

Anoppi on ärsyttävä. "Vauva ei taida kuin syödä, nukkua ja #&%?$!*". Hirveää kielenkäyttöä 60 vuotiaalta! Saisi olla :x Aiemmin ei ole soitellut ja nyt kun vauva syntyi niin puhelin soi harvakseltaan. Toistaiseksi hän on pitänyt kielensä kurissa. Ja jos ei pidä, niin........ :kieh:

 

mainitset lopussa että teillä on satoja kilometrijä niille? kuinka heillä on mahdollisuus "tuppautua jatkuvasti kylään" (ja eihän puhelimeen ole pakko vastata). minusta on tylyä jättää äitienpäivä lounas väliin tuollaisilla syillä...no "kukin tappaa tyylillään"

 

meillä ei nuo kilometrit ole este, ovat valmiita ajamaan päivässä 400km kunhan pääsevät meille. Joka vkl siis! eli Kyllä se musta jo tuppautumista on... (ja vähän outoaki...)

Ja ensimmäinen virhe minkä heidän kanssaan olen tehnyt,on ollut vastaamatta jättäminen... kun en vastannut ensimmäisellä kerralla, parin tunnin sisään olin saanut jo viisi puhelinsoittoa...

Mutta kuten tuossa yllä jo mainitsinkin, kaikkea tätä soopaa mitä niskaan on tullut on todella vaikea selittää lyhyesti ja ytimekkäästi.

Ihana tietää etten ole yksin, kellä tilanne tällainen.Monesti miettinyt että onko minun käytöksessä ja asenteessa jotakin kun meillä ei suju :snotty:

 

Joo, täällä on tarjolla anoppi vaihturiksi mihin vaan vaikka rikkinäiseen pölynimuriin. Meillä ei niinkään ole ongelma se, että anoppi ois yhtä mittään kylässä tai soittelis vaikka asuukin 10 kilsan päässä vaan se luonne.. se tulee kylään sillon ku huvittaa ja tietenkin se haetaan meille ja viedään kotiin, bussit kun kulkee niin hankalasti(?!?) Sitte ku se tulee vahtiin lasta, aniharvoin pyydetään niin ei kestä itkua lainkaan. Tuuppaa heti pullon suuhun vaikkei tytöllä ois nälkä lainkaan, toinen miten se aikaa kuluttaa tytön kanssa on katsomalla telkkaria.. ja vauva on siis 4kk vanha! Hyväähän se vaan tahtoo, kait, mutta mulla ei sitte luonne mee yhtään yksiin sen naisen kans. Ostelee vaatteita lapselle, koko yleensä 90, no meneehän se sitte joskus ja tosiasia on et en pidä sen ostamia vaatteita lapsellani koska ne on mun mielestä rumia. Oma sukuni ei vaatteita ostele tytölle kun oon sanonu etten taho..
Nyt ku kirjottaa ja lukee omaa tekstiään niin oonhan mä vaikee miniä näemmä.. no enpä oo luvannu koko sukua #&%?$!* mieheni vaan..

 

\

no enpä oo luvannu koko sukua #&%?$!* mieheni vaan..

ihan nätin sanan siihen kirjotin tässä merkityksessä n.aida, siis vihille vierä

 

Minä annan isovanhempien hössöttää. Ovat nuo lapsenlapset heille niin ihmeellisiä ja rakkaita, että annan heidän iloita. Jos en välitä neuvoista tai kommenteista, annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

 

Huoh. Mun anoppini aloitti shownsa jo laitoksella, jolloin hän nappasi muutaman tunnin vanhan vauvan mun sylistäni ja sanoi: Älä omi sitä. Tuosta olisi pitänyt jo tajuta tuleva... En rupee tähän kirjoittelemaan mitä meille on sattunut, mitä on sanottu ja tehty, mutta voin sanoa että aika hurjia juttuja... Tällä hetkellä (ja meidän eka lapsi on jo kolme vuotta vanha!) meillä on suhteet ihan solmussa. Se vaikuttaa k a i k k e e n. Parisuhde miehen kanssa on jumissa. Mä mietin tätä anoppisuhdetta päivittäin ja voin pahoin. En osaa nauttia (nyt jo kahden) lapseni kanssa olemisesta niin kuin kuuluisi...

Meillä asia pääsi näin pahaksi kahdesta syystä: ensinnäkin mä olen liian kiltti ja annoin anopin pahoittaa mieleni yli vuoden ajan viikoittain ennen kuin lopulta räjähdin. Tilanne ei ikinä olisi päässyt niin pahaksi, jos olisin saanut suuni auki NÄTISTI aikaisemmin. Toinen syy on mieheni, joka ei ole kertaakaan pitänyt puoliani, vaan joka kerta puolustelee äitinsä tekemisiä ja käskee mun vaan niellä kaiken, koska "äiti on niin vanha ja vanhoja pitää kunnioittaa". No, vanhasta voidaan olla eri mieltä kun anoppi on mua 25 v vanhempi eli muutaman vuoden yli 50... Omaa melkein 10 vuotta vanhempaa äitäni en pidä vanhana lainkaan...

Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville neuvo, vaikka en kyllä ole mikään vissiin neuvomaan ketään...: Puhukaa nätisti ja perustelkaa toiveenne. Älkää rähjätkö mutta älkää myöskään olko hiljaa ja nielkö kaikkea, koska jossain vaiheessa tulee seinä vastaan ja silloin voi unohtua nätisti puhuminen. Oleellista olisi, että pitäisitte yhtä puolisonne kanssa. Jos puoliso sanoo asiasta vanhemmilleen, eivät vanhemmat lakkaa häntä rakastamasta. Jos sinä menet sanomaan toisen vanhemmille, vaikka nätistikin, voi olla täysi sota päällä erittäin pienistä asioista ennen kuin huomaatkaan...

Voimia kaikille, jotka on samassa tilanteessa, ja onnea kaikille niille, jotka saavat isovanhemmilta tukea arvostelun ja kiusanteon sijaan...

 

Laittakaa joskus viikonlopuksi puhelimet kiinni, ovet lukkoon ja verhot alas ;-)

 

Huhhuijjakkaa... onpa "kiva", että muillakin on kokemusta ei-niin-sopuisasta elosta appivanhempien/isovanhempien kanssa.

Meillä välit ovat olleet hyvät aina siihen asti, kun esikoisemme (6,5 kk) syntyi. Olen miettinyt asiaa, ja ehkä ennen lasta annoin niiden ärsyttävien kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nyt, kun ne liittyy lapseen ja kasvatukseen -olen ihan raivona.

Vielä en ole sanonut heidän juttuihin muuta kuin höpö höpö, ja "meillä tehdään näin" -tyyliin. Kuitenkin, kun jutut alkavat mennä sille tasolle, että lapsemme tulisi vähän dieetata (6kk mitat 67 cm ja 7,6 kg..) ja että minä syötän lasta liikaa, alan olla räjähdyspisteessä.

Toivon, että seuraavalla tapaamiskerralla saan sanottua jotenkin rakentavasti.. tai no, ollaanpa realistisia; jos edes jotakuinkin asiallisesti, että nämä kommentit ovat liikaa. Vaihtoehtona totaalinen hepulikohtaus. Mutta toisaalta, eipä ole kai paljon hävittävää. Kohta en halua itse enää nähdä heitä noiden kommenttien takia, joten kaipa se on sitten sama jos vetävät herneen nenäänsä.


:kieh:

 

:hug: voi kuule, et todellakaan ole ainoa kuka tollaisen asian kanssa ottaa ja kamppailee.

Meilläkin appivanhemmat ottivat ja sekosivat täysin kun tuo poika otti ja syntyi. Varsinkin anopilta tuntui puonneen päästä se vihoviimeinenkin mutteri, appiukon kanssa ONNEKSI tulee jotenkin juttuun ja ymmärtääkin sentään sen että liika hössääminen saa miut ahdistumaan.

Mutta milläpä sen takoisi tuon mummon paksuun kalloon?

Silloin sairaalassa ollessanikin kävi tuo mummeli lähes päivittäin kurkkaamassa mitä meille kuuluu (siitä huolimatta vaikka itselleni nousi kuume synnytyksen jälkeen ja poika oli 3 pv keskolassa lisähappea saamassa, syntyi rv 36+0 ja loput päivät valohoidossa keltaisuutensa vuoksi). Lopulta sitten suivaannuin siihenkin touhuun kun tuntui etten saanut itse ollenkaan levätyksi ja annoin kuulua mitä mieltä olin tuosta hänen jatkuvasta laukkaamisesta siellä synnärillä (ne kun kirjaimellisesti tuon keskussairaalan vieressä asuvat niin lyhyt matka oli tulla), josta tietenkin anoppi veti sen johtopäätöksen etten anna enää ikinä heidän tavata lapsenlastaan jne., vaikkei siitä todellakaan ollut kyse, vaan siitä että miulle suotaisiin "hengitysrako" ja tilaisuus hoitaa itseni kuntoon että jaksaisin ukkelin kanssa sitten paremmin.

Kotiin päästiin osastolta 8vrk kuluessa ja tottakai anoppi ja appiukko olivat sillä aikaa käyneet täällä meillä siivoamassa (niillä kun tähän kämppään vara-avain hätätapauksia varten). Makkariin päästyämme pikkuisen kanssa tuntui että se tavaramäärä ryöpsähti vastaan. Tuntui että ne oli törsänneet omaisuuden kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan krääsään mitä nyt vain markkinoilta oli saatavilla!!! :/ Suurin osa niistä rojuista oli täysin tarpeettomia meille (onneksi ne sai palautettua liikkeeseen takaisin/myytyä eteenpäin).

Nyt poika alkaa olla pian 1v. ikäinen ja ONNEKSI tuo tahti tuolla mummollakin vähän hidastunut. Ei enää hössötä samalla tavalla, vaikka edelleen kyllä soittelee päivittäin ja hössöttää minkä jaksaa. On kuitenkin tajunnut että pärjätään, joten eivät ONNEKSI ihan päivittäin täällä käy ja sellaista.

Eli kuten täällä toisetkin on jo sanoneet, niin kyllä se siitä sit helpottaa kun se lapsi vähän ottaa ja kasvaa isommaksi.

Se vain tahtoo olla noitten mummojen ja ukkien kanssa vähän tällaista kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy. Toisen lapsenlapsen kohdalla ne ei välttämättä enää jaksa hössöttää samalla tavalla.

Jos haluat vaihdella ajatuksia vaikkapa mesettämällä niin osoitteeni on rainbow_girl_81@hotmail.com

Ei tuohon oikein voi sanoa muuta kun koita kestää... :hug: ... toivotaan et toi pian helpottais.

 

Ihanaa että on kohtalotovereita, ainoa et mun ongelma on mun oma äiti!!

Siis myös soitteli heti synnärille (asuvat 200km päässä), sit kotiin JATKUVASTI, kun ennen ollaan soitettu kun asiaa on, ehkä noin kerran viikossa. Olis puhunut tuntikausia putkeen, mut jankuttaen samaa asiaa (tyyliin "Ymmärrätkö.. Ymmärrätkö... jne."). Lakkasin vastaamasta kokonaan puhelimeen ja mieheni soitti sinnepäin ja pyysi että himmais vähän yhteydenottoja, että saattais vähän hajurakoa ja henkeä ohjeiden tuputtamiseen. Saattoi lukea lehdestä, että meilläpäin on lapsilla ollut esim. A-viirusta, niin oli jo varma että vauvalla on se (siis näkemättä tai puhumatta), soitti ja itki puhelimeen että viekää lapsi hoitoon. Siis vauva ei ollut edes sairaana ja niinkuin ei itse ymmärrettäis viedä?!

Jutut vaikutti muhun niin, että itsetuntoni vauvan kanssa oli ihan nollassa, en uskonut että osaan omaa lastani hoitaa mitenkään oikein, tästä seurasi jonkinlainen masennus, joka oirehtii vieläkin, heti kun vähänkin väsyttää/tulee univelkää, muutun tosi itkuiseksi jne..Äiti ei ymmärrä kokoasiaa, loukkaantuneena vaan sanoo että keksin asiat häntä loukatakseni. Tilanne on jollakin tapaa rauhoittunut, mutta kunnossa asiat ei vieläkään ole, toivon vaan että aika TOSIAAN tekee tehtävänsä.

Ai nii, anoppiasiaa.. Toinen ääripää, meidän vauva on kolmas lapsenlapsi ja sen huomaa?! Meidän vauva on kerran NOSTETTU hänen syliinsä että saatiin valokuva, muuten ei ole vauvaan koskenut! Kahden muun lapselapsen kanssa on päivittäin tekemisissä ja hoitaa heitä useasti, ovat jo kouluikäisiä. Olen kyllä ymmärtänyt, että mieheni edellinen tyttöystävä (10 vuoden takaa) oli se toiveminiä, jonka kanssa olis pitänyt lapset tehdä, mutta voisi sentään vauvaan koskea, eihän se vauvan vika ole, kuka sen äiti on!

 

Ai niin, ennenkuin kukaan luulee et olen äitiongelmainen-teiniäiti, niin kerrottakoon että olen jo yli kolmenkymmenen .

 

Miehen äiti tuli meille kolmeksi viikoksi asumaan kun vauva oli kaksi viikkoa vanha!! Välimme ei ikinä ole olleet hyvät, tai edes kohtalaist, niin oli siinä sitten kestämistä. Kyllä miehessänikin on jo jotain pahasti vialla kun tiesi etten todellakaan olisi halunnut sitä naista saman katon alle. Vieläkin pistää vihaksi kun ajattelee.

 

Tuolla isovanhemmat osiossa on lisää mukavista ja tilaa antavista anopeista ja sukulaisista...ette todellakaan ole yksin..

 

Me saatiin anopilta tosi tyly vastaanotto, kun kerrottiin et meille tulee vauva. Sano vaan et toivottavasti jaksatte hoitaa sitä... Ei edes onnitellu. Mun isä taas josta olis luullu, et olis vähemmän innossaan, on ihan onnensa kukkuloilla.

Omalta äidiltäni saan edelleen lapsen pukemis ohjeita, mut oon sanonu sille et kyllä mä tiedän miten oman lapseni puen. Anoppi taas olis aina tyrkyttämässä vauvalle kaikkee mahdollista ruokaa, sellastakin jota ei tuon ikäselle vielä suositella( 8kk, jätskii, keksii yms. muuta makeeta).