ahdistuneisuus/paniikkihäiriö ja läheiset

Minulla on ahdistuneisuus/paniikkihäiriö. Miehen mielestä sellaista ei ole olemassakaan vaan pelkkää kuvittelua ja huomion hakua. Koko asiasta en saa edes puhua. Joskus olis ihan kivaa jos vois puhua asioista ja siitä miltä musta tuntuu. Samoin äitini ei suostu uskomaan vaikka mulla on lääkärin diagnoosi eikä hänkään suostu puhumaan näistä asioista. Meillä näköjään halutaan kieltää psyykkisten ongelmien olemassa olon. On sallittua ainoastaan olla fyysisesti kipeä. Joskus ei siihenkään uskota ennen kuin on todella todella sairas.

 

No ompas vain käsittämätön tapaläheisilläsi reakoida sun pahaan oloon. Mun miehellä ja hänen sukulaisilaan (useammalla veljellä siskolla jne) on todettu paniikkihäiriö. ieheni ei ole koskaan joutunut syömään lääkkeitä toisin kuin siskonsa. Paniikkikohtaukset ilmestyvät stressin myötä ja ahdistavissa tilanteissa. Esim. töissä jos oli kovin kiireistä tai jos työporukan välillä kitkaa tms. Nyt miehellä hyvä jakso ollut päällä jo monta vuotta, ei itse edes muista koska viimeksi olisi saanut kohtauksen.

Voisitko jutella asiasta esim. kavereittesi kanssa? Olis kuitenkin hyvä että siitä voisi puhua ilman häpeää ja ilman että sulle tulee siitä vaivaantunut olo.

 

Mä en ole omasta ahdistuneisuushäiriöstä kertonut kenellekään muulle, kuin kahdelle kaverille ja miehelle. En äidilleni, tai sisaruksille, tai kaikille ystävillekään. Suurin osa ei varmaan edes tajua että mulla on mitään. Ne vaan luulee, että mä sairastelen poikkeuksellisen paljon, koska perun tapaamisia siksi että "mulla on taas flunssa" vaikka tosiasiassa olen vaan niin huonossa kunnossa ahdistukseni kanssa etten voi lähteä ovesta ulos.

 

Mulla mies tavallaan ymmärtää. Mutta koska olen valinnut lääkkeettömän hoidon, saan vähän väliä kuulla huutoa siitä kuinka pitää opetella käymään kaupassa, pitää opetella olemaan ihmisjoukoissa jne... Ja aina tuttu lause "ei se ole kuin mennä vaan". Niinpä...

 

Mä en ole omasta ahdistuneisuushäiriöstä kertonut kenellekään muulle, kuin kahdelle kaverille ja miehelle. En äidilleni, tai sisaruksille, tai kaikille ystävillekään. Suurin osa ei varmaan edes tajua että mulla on mitään. Ne vaan luulee, että mä sairastelen poikkeuksellisen paljon, koska perun tapaamisia siksi että "mulla on taas flunssa" vaikka tosiasiassa olen vaan niin huonossa kunnossa ahdistukseni kanssa etten voi lähteä ovesta ulos.

No varmaan olisi sinun itses kannalta parhainta kertoa siitä lähipiirille, ilman häpeää. Tai voisihan sinulle parempi vaohtoehto ottaa ensin yhteyttä ihan ammatti ihmiseen, siellä pääsisit puhumaan asiasta ja purkamaan pahaa oloasi turvallisessa ympäristössä. Sen myötä olis ehkä helpompi olla sinut asian kanssa.

 

Mulla mies tavallaan ymmärtää. Mutta koska olen valinnut lääkkeettömän hoidon, saan vähän väliä kuulla huutoa siitä kuinka pitää opetella käymään kaupassa, pitää opetella olemaan ihmisjoukoissa jne... Ja aina tuttu lause "ei se ole kuin mennä vaan". Niinpä...

Tunnustan itsekki sortuneeni tuohon "eihän se ole ku mennä vaan.." lauseeseen, mutta olen huomannu että mies on ottanut siitä kimmokkeen että minähän näytän ja pystyn! Itsellä oli kans pitkään kotona olleena jonkinlaista kammoa lähteä ulos ihmisten sekaan ja juuri tuo "uhma" autto pääsemään yli vaikeista tilanteista.

Vastaavasti eräs koulukaverini kärsi niin pahoista oireista että ei pystynyt liikkumaan missään julkisilla paikoilla pitkiin aikoihin ja tunsi suorastaan kuoleman pelkoa. Nyt hän on kuitenkin kuntoutunut ja päässyt kiinni elämään sekä hankkinut uuden ammatin.

Joten leuka pystyyn, kyllä sinäkin pystyt!

 

mulla vähän sama tilanne. vanhempani ei halua puhua tästä,varmaan sitäkin etteivät osaa suhtautua asiaan oikein mitenkään. tuntuu ettei myöskään mieheni ymmärrä tätä. hänen mielestään töihin/ostoskeskukseen/juhliin meno on ihan yksinkertaista,mennä vaan...vaikeaa..

 

Itselläni todettu paniikkihäiriö noin viitisen vuotta sitten. Ensin kaikki ihmetteli et miten mulla voi olla paniikkihäiriö kun olen niin sosiaallinen ihminen yms. No se on kaikkien ikävien asioiden johdosta tullut. Oon käyny noin 5 vuotta juttelemas terapeutin kanssa melkeen joka kuukausi ja se on auttanut. Käytkö sinä terapiassa? Oletko puhunut näistä asioista siellä? Mulla on käytössä lääkitys joka on auttanut kyllä huomattavasti. Mun kohdalla kaikki läheiset tietää tästä, koska pääsen helpommalla kun olo on huono niin puhumalla suoraan. Kaikkia asioita mun mies ei mun paniikista ymmärrä, mutta riittävästi jotta osaa tukea. Tärkeitä asioita oman jaksamisen kannalta on mulle ollut juuri tuo läheisten tuki, lääkitys ja keskusteluapu.

 

Meilläkin oli läheiset etenkin mies aluks et eihän sulla mitään ongelmaa ole. menin ja hain lääkityksen ja pari vkoa ton jälkeen mies totesi et ei nähny metsää puilta, niin paljon käytös muuttui parempaan mulla.

Mulla siis pakko-oireet, keskittyi lähinnä lasten tarkisteluun ja lukkojen jne muihin tarkisteluihin yöaikaan.

muoks. en siis enää oo lääkityksellä kun oireet loppui noin 2 vuotta sitten.

 

Mulle tämä asia on aika uusi. Sain diagnoosin vasta 1,5v sitten. Minä olen kertonut tästä asiasta vain äidilleni,miehelleni ja veljelleni joka on muuten ainoa ihminen joka ei ole pitänyt asiaa mitenkään keksittynä ja "pöpinä". Mutta veljeni on suht "nuori" (17v) joten en ole viitsinyt purkautua asioista hänelle sen enempää. Ystäviä/kavereita minulla ei ole. Lähinnä vain tuttuja joille ei oikeen ole edes mitään järkeä tällaisesta kertoa. Raskasta on kun mies ei ota vakavasti kun tarvis joskus vähän enemmän apua lasten kanssa.

 

No varmaan olisi sinun itses kannalta parhainta kertoa siitä lähipiirille, ilman häpeää. Tai voisihan sinulle parempi vaohtoehto ottaa ensin yhteyttä ihan ammatti ihmiseen, siellä pääsisit puhumaan asiasta ja purkamaan pahaa oloasi turvallisessa ympäristössä. Sen myötä olis ehkä helpompi olla sinut asian kanssa.

Mulla on jo hoitosuhde. En laskenut nyt vaan mukaan psykiatrian polia, kun luettelin mukaan ne joille olen tästä puhunut. Käyn säännöllisesti terapiassa, ja minulla on lääkityskin joka on tosin vielä muutosvaiheessa sopivaa etsittäessä.

Mä tiedän, että mun omalle äidille tästä ei voi puhua, ja tiedän senkin että moni mun ystävistä on sellaisia että ne on tottuneet siihen että mä olen se olkapää jolle tilitetään mutta joka ei tilitä.

 

Mulla on jo hoitosuhde. En laskenut nyt vaan mukaan psykiatrian polia, kun luettelin mukaan ne joille olen tästä puhunut. Käyn säännöllisesti terapiassa, ja minulla on lääkityskin joka on tosin vielä muutosvaiheessa sopivaa etsittäessä.

Mä tiedän, että mun omalle äidille tästä ei voi puhua, ja tiedän senkin että moni mun ystävistä on sellaisia että ne on tottuneet siihen että mä olen se olkapää jolle tilitetään mutta joka ei tilitä.

Ymmärrän. Voimia