Ahdistunut
Olen seurustellut 10 vuotta ja niistä 3 vuotta ollut naimisissa. Yhteinen lapsi on 1 vuosi ja 3 kuukautta nyt. Seurustelun alkuaikoina oltiin ku paita ja peppu ja oltiin tosi monesta asiasta samaa mieltä ja oltais voitu keskustella aamuun saakka vaikka mistä. Nyt on monet asiat muuttuneet ja enää ei olla samaa mieltä edes perusasioista. Mies haluaa määrätä kaikesta kuten minäkin, mutta minä annan perusluonteeni takia aina periksi. Nyt on tullut tunne, että meillä on mukavaa yhdessä vaan silloin, kun katsotaan telkkaria tai syödään ja jutellaan täysin joutavista asioista. Musta tuntuu, että kun sitten puhutaan oikeista asioista, niin mieheni yrittää käännyttää minua omalle kannalleen ja jos en käänny, niin haukkuu mut alimpaan #&%?$!*. Hyvä isä on kuitenkin pojalleen aina kun vaan on paikalla ja tukenut mua monessa mun henkilökohtaisessa kamppailussa, josta mä voin aina olla sille kiitollinen.
Nyt kuitenkin tämä meidän erilaisuus on saanut mut tuntemaan, että meidän olisi ehkä parempi lähteä eri teille etsimään uutta onnea. Muutos kuitenkin pelottaa minua ihan äärimmäisen paljon. Mietin vain jatkuvasti sitä, miten tulen katumaan sitä vielä, että erosimme, mutta kun musta tuntuu, että näin me ei pystytä enää yhdessä elämäänkään. Lisäksi mä mietin, että jos me nyt erotaan, niin me pystytään eroamaan edes jotenkin ystävinä, mutta jos mä annan tän yhteiselon jatkua vielä 5-10 vuotta lisää, niin meistä ei tule yhtään sen onnellisempia kuin ollaan nyt vaan ennemminkin päinvastoin.
Kaikki argumentit miksi mun ei pitäisi erota liittyy meidän yhteiseen lapseen sekä siihen miten mun pitää auttaa mun miestäni. Ainoa argumentti jonka keksin liittyen itseeni on se, että mieheni voi pitää silmällä poikaamme sen aikaa, kun käyn muualla. Mä oon aina ollut uhrautuja ja nyt mä olen vielä konkreettisesti sen itselleni selvittänyt, kun tajusin nämä "miksi ei pitäisi erota" -argumentit. Mä oon aina auttanut miestäni kaikissa sen asioissa ja se tukeutuukin mun jatkuvaan pelastamiseen. Nyt mä en enää jaksa. Mun täytyy keskittyä meidän lapseen ja sen "pelastamiseen".
Jos nyt menen miehelleni sanomaan, että haluan erota, niin se tulee sille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen muutaman kerran halunnut mennä keskustelemaan perheneuvolaan, mutta mieheni mielestä meillä ei ole sinne mitään asiaa, koska mitään ongelmaa ei ole vaan ongelma on pelkästään mulla ja mun asennoitumisessani. Mieheni mielestä mun ei pitäisi automaattisesti sanoa ei kaikkeen mitä hän sanoo.
Muutenkin pelkään, että jos ilmoitan miehelleni, että nyt erotaan, pakkaa kamasi, niin asunnosta hajoaa paikat. Mieheni ei ole väkivaltainen, mutta välillä äkkipikainen. Hänen mielestään on parempi hajoittaa huonekaluja/seiniä tms. kuin se, että löisi nyrkin naamaani. Onhan se tietenkin niin, mutta minä pelkään, että häneltä menee taas rystyset hajalle ja joudumme kesken eroriidan lähteä sairaalaan paikkaamaan häntä. Mä en haluaisi menettää välejä kokonaan enkä lopullisesti, mutta mä tiedän, että niin tulee tapahtumaan.
Lisäksi mä pelkään tulevaa elämääni yksin poikamme kanssa. Mulla on ihania ystäviä ja miesystäviäkin löytyy, mutta en tiedä uskallanko ikinä antautua enää suhteeseen, koska vaatimukseni ovat näiden kokemusten jälkeen niin korkeat. Puhuin omalle isälleni eron mahdollisuudesta ja hän sanoi, että vaihtamalla se ei parane. Onko mahdollinen tulevakin suhde tuomittu epäonnistumaan. Musta tuntuu niin pahalta, että mä en tiedä mitä tehdä, mistä aloittaa edes keskustelu jne. Mä en halua tätä, mutta parempi aiemmin, kuin todeta 50-vuotiaana, että olisi pitänyt erota jo silloin 20-vuotta sitten.
Nyt kuitenkin tämä meidän erilaisuus on saanut mut tuntemaan, että meidän olisi ehkä parempi lähteä eri teille etsimään uutta onnea. Muutos kuitenkin pelottaa minua ihan äärimmäisen paljon. Mietin vain jatkuvasti sitä, miten tulen katumaan sitä vielä, että erosimme, mutta kun musta tuntuu, että näin me ei pystytä enää yhdessä elämäänkään. Lisäksi mä mietin, että jos me nyt erotaan, niin me pystytään eroamaan edes jotenkin ystävinä, mutta jos mä annan tän yhteiselon jatkua vielä 5-10 vuotta lisää, niin meistä ei tule yhtään sen onnellisempia kuin ollaan nyt vaan ennemminkin päinvastoin.
Kaikki argumentit miksi mun ei pitäisi erota liittyy meidän yhteiseen lapseen sekä siihen miten mun pitää auttaa mun miestäni. Ainoa argumentti jonka keksin liittyen itseeni on se, että mieheni voi pitää silmällä poikaamme sen aikaa, kun käyn muualla. Mä oon aina ollut uhrautuja ja nyt mä olen vielä konkreettisesti sen itselleni selvittänyt, kun tajusin nämä "miksi ei pitäisi erota" -argumentit. Mä oon aina auttanut miestäni kaikissa sen asioissa ja se tukeutuukin mun jatkuvaan pelastamiseen. Nyt mä en enää jaksa. Mun täytyy keskittyä meidän lapseen ja sen "pelastamiseen".
Jos nyt menen miehelleni sanomaan, että haluan erota, niin se tulee sille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen muutaman kerran halunnut mennä keskustelemaan perheneuvolaan, mutta mieheni mielestä meillä ei ole sinne mitään asiaa, koska mitään ongelmaa ei ole vaan ongelma on pelkästään mulla ja mun asennoitumisessani. Mieheni mielestä mun ei pitäisi automaattisesti sanoa ei kaikkeen mitä hän sanoo.
Muutenkin pelkään, että jos ilmoitan miehelleni, että nyt erotaan, pakkaa kamasi, niin asunnosta hajoaa paikat. Mieheni ei ole väkivaltainen, mutta välillä äkkipikainen. Hänen mielestään on parempi hajoittaa huonekaluja/seiniä tms. kuin se, että löisi nyrkin naamaani. Onhan se tietenkin niin, mutta minä pelkään, että häneltä menee taas rystyset hajalle ja joudumme kesken eroriidan lähteä sairaalaan paikkaamaan häntä. Mä en haluaisi menettää välejä kokonaan enkä lopullisesti, mutta mä tiedän, että niin tulee tapahtumaan.
Lisäksi mä pelkään tulevaa elämääni yksin poikamme kanssa. Mulla on ihania ystäviä ja miesystäviäkin löytyy, mutta en tiedä uskallanko ikinä antautua enää suhteeseen, koska vaatimukseni ovat näiden kokemusten jälkeen niin korkeat. Puhuin omalle isälleni eron mahdollisuudesta ja hän sanoi, että vaihtamalla se ei parane. Onko mahdollinen tulevakin suhde tuomittu epäonnistumaan. Musta tuntuu niin pahalta, että mä en tiedä mitä tehdä, mistä aloittaa edes keskustelu jne. Mä en halua tätä, mutta parempi aiemmin, kuin todeta 50-vuotiaana, että olisi pitänyt erota jo silloin 20-vuotta sitten.