Kaveri kertoi, että täällä on pohdittu Pasi-paitaa, ja sitä, miten se päätyi Bojanille. No, minä tietysti annoin sen sille. Ja miksikö? No siksi, että halusin sen muistavan mut lopun elämäänsä, vaikka ei koskaan enää nähtäisi. Sovittiin me kyllä heti silloin, että se tulee Helsinkiin kesäkuussa. Ja tulihan se.
Mä vein Bojanin viisujatkojen jälkeen mun kämpille. Sanoin sille, että haluan näyttää sulle jotain, ja se oli heti valmis. Ei mulla oikeasti ollut mitään erityistä näytettävää, ei tullut edes koko Pasi-paita silloin mieleen, mutta mä halusin olla sen kanssa kahdestaan. Hyvästellä sen, kun aamulla piti lähteä.
Mentiin hissillä ja hihiteltiin koko matka, oltiin aika tuiskeessa. Mun meikit oli pitkin naamaa sekä itkemisestä että hiestä, mutta ei se haitannut. Se otti koko ajan katsekontaktia ruskeilla silmillään, ja mä näin, että sillä oli jotain erityistä mielessä. Kerroksessa se otti mua harteiden ympäri kiinni, kun käveltiin huoneen ovelle. Veti ihan lähelle.
Ja kun saatiin mun huoneen ovi auki ja kiinni, se otti kasvoista kiinni ja toi omansa ihan mun lähelle. Tuijotti vakavana silmiin ja sanoi hiljaa, että se mitä nyt seuraa, jää sitten tänne. Is this ok? Mä nyökkäsin, se oli mulle enemmän kuin ok, koska mä tiesin, että nyt tapahtuu jotain sellaista, mitä ei ole aiemmin tapahtunut, eikä välttämättä tapahdu enää ikinä uudelleen.
Ja sitten se suuteli. Rajusti. Silleen ahnaasti, että henki meinasi salpaantua. Pakotti mun suun auki, otti kielen mukaan, ja niin minäkin annoin mennä. Tätä kohti me on koko kevät menty, askel askeleelta toistamme lämmittäen ja kiihkoa kasvattaen. Ja sitten me vaan mentiin.
Ja rää on nyt se kohta, joka jää sinne hotellihuoneeseen, kuten me sovittiin.
Ei ehditty nukkua. Ei uskallettu nukkua, koska aikaa oli niin vähän. Mun piti olla kentällä jo yhdeksän jälkeen, eikä silläkään paljon pidempään aikaa ollut. Seiskan jälkeen Mikeltä tuli viesti, että oothan jo herännyt. Kyyti lähtee kasilta, ole paikalla. Kuittasin sille.
Me maattiin sängyllä kasvot vastakkain ja tuijotettiin toisiamme silmiin. Kädet kulkivat toisen keholla, mä nuuhkin sen hiuksia, kaulaa, näykin korvanlehteä, halusin muistaa siitä ihan joka kohdan. Jos ei koskaan enää tavattaisi. Siinä me vaan oltiin, ja aika kului. Mikeltä tuli taas viesti, nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta. Mä silitin vielä kerran sen kauniita kasvoja, suutelin pitkään ja nousin.
Bojan nousi perässä. Sitä aivan selvästi itketti, eikä munkaan silmäkulmat kuivana olleet. Se sanoi mulle, ettei ikinä unohda mua ja sitä, miten hyvä sen mun kanssa on ollut. Yhdessä vietetty yö oli sille parasta, mitä sen elämässä oli tapahtunut. Mä nieleskelin. En osannut sanoa oikein mitään. Sitten mä näin sen Pasi-paidan siinä tuolin kulmalla, ja nappasin sen käteeni. Sanoin sille, että sä olet mulle aivan yhtä ainutlaatuinen kuin tämä paita, ja mä haluan antaa tän sulle, jotta sä muistat mut. Sanoin vielä jotenkin tyhmän imelästi, että kun tulee ikävä, pistä tää päälle, ja ajattele, että mä olen sun iholla.
Se otti paidan. Puristin sen itseään vasten, nuuski sitä. Joo, kyllä se multa tuoksui, kun olin pitänyt sitä yhden illan. Ja sitten se halasi mua. Sanoi, että just nyt rakastaa enemmän kuin mitään muuta. Mua itketti. Yksi suudelma, ja sitten se meni. Minä jäin itkemään.
Sainko minä mitään muistoa? Sain. Yhden yön. Elämäni ihanimman yön.
Toi, lukioficistä uus luku, enkä edes ole toipunut Joymuffinin eilisestä. Luukutan täällä täysiä Kärtsän tuotantoa ja fiilistelen. Nou Roblem. 
