alkoholistiäiti(kö?)

Olen 21-vuotias nainen ja viidennellä kuulla raskaana. Lapsi ei ollut mitenkään maailman suunnitelluin asia mieheni kanssa. Elimme railakasta ja vapaata elämää. Emme olleet vastuussa kun itsestämme.

Minua on alkanut pelottaa miten olen alkanut kaivamaan tätä elämää takaisin. Olen toisaalta iloinen lapsesta,ostelen ja suunnittelen asioita vauvaa varten. Olen ollut ilman alkoholia ja tupakkaa koko raskauteni ajan,mutta muutamia kertoja on tullut todellinen kaipuu vanhoihin "tapoihin" ja varsinkin humalatilaa kaipaan silloin tällöin.

Nyt pelottaakin se,että mitä tapahtuu kun lapseni syntyy? Mitä jos alan käyttäytyä kuin äitini,tissuttelen kotona ja hoidan lastani hiprakassa? Olen muuttanut uuteen kaupunkiin ja olen todella yksinäinen...Pelkään että minun sekä mieheni taustoilla (alkoholitausta) retkahdamme juomaan yksinäisyyden takia tai sen takia etten jaksa enää hoitaa lasta tai juominen muuten vain yksinkertaisesti vie voiton. Mieheni vaikuttaa kyllä tasapainoiselta,on iloinen lapsesta ja innoissaan koko ajan,itseäni siis enemmänkin pelkään että mitä tapahtuu.

Onko täällä kenelläkään kokemusta elämästä runsaan alkoholikäytön kanssa?Miten se on lapsen saatua muuttunut? Tottakai toivon että löytäisin heti äidin rakkauden lastani kohtaan kun hän syntyy eikä minun tekisi mieli enää juoda,mutta asiat ei aina mene kuin elokuvissa...pelottaa että tää koko päätös oli väärä.

 

Moi :wave:

Mä nyt voin sulle ehkä jotain pientä "vertaistukea" antaa..
Mulla on siis taustalla sekakäyttöä, ekan kerran oon ollut sairaalassa huuhteluissa 12-vuotiaana. Mä elin ns. katulapsi elämää koko teini-ikäni, asuin kavereiden nurkissa ja vain hätätapauksissa nukuin äitini luona. Sossun ja poliisien kanssa oon ollut tekemisissä ym.. Mun miehellä on hieman samankaltaista taustaa, mutta sitä en rupea sen kovemmin nyt selittämään.
Sitten mun elämään kuuluu myös monen monta epäonnistunutta parisuhdetta (pari avoliittoakin), suurin osa kaatunut siihen että oon pettänyt kännipäissäni. Nää nyt tämmöisiä esimerkkejä, jos mä rupeisin koko elämäntarinaani tänne edes pähkinänkuoressa kertomaan niin menisi vähintään koko yö kirjoittaessa.
Hurjaa ajatella että mä oon nyt vasta 24-vuotias kun tuntuu että olisin elänyt jo monta elämää.. Mutta oonkin elänyt suurimmanosan elämästäni paljoa ajattelematta, tai ainakaan en oo ajatellu muita kun itteeni. Suht. seesteistä elämää oon viettänyt nyt 3-4vuotta, lukuunottamatta isohkojakin töppäyksiä mutta siis verrattaen... Kouluni ja työni oon aina hoitanut hyvin, uskomatonta kyllä. Mun tausta ei ole siis tämmöinen perus "bilehile" tyylinen vaan oikeasti täynnä ongelmia. Mutta elossa olen.

Esikoisen raskaus oli vahinko. Abortti kävi mielessä mutta en me sitä pystytty tekemään. Sitä raskausaikana vain kasvoi vanhemmuuteen (ihanan kliseistä, mutta totta!) ja mulle maailmassa tärkeitä on mun mies ja mun kaunis tytär, meidän perhe. Tottakai mä joskus mietin että mihin mä oon ruvennut, mistä kaikesta oon joutunut luopumaan että oon tänään tässä missä mä olen..
Se on pelkkää pa*kaa että sitä jotenkin päässä naksahtaisi ja ei enää tekisi mieli juoda jne. Tottakai tekee, mutta sitä aina ensiksi ajattelee perheensä parhaan. Mä en tiedä miten asiat sujuvat tulevaisuudessa mutta hyvillä mielin oon menossa. Nyt odotellaan toista lasta rv.17

Jos mä saan sulle neuvon antaa, niin älä mieti ja pelkää liikaa tulevaa. Lippu korkeella vaan. Mä jaksasin uskoa että säkin kasvat äidiksi viimeistään sitten kun näät teidän pienokaisen. JA jos jokin menee vikaan niin sitten elät sen mukaisesti. Kukaan ei voi luvata sulle (/teidän perheelle) ruusuista tulevaisuutta, mutta sen te voitte itse rakentaa

onnea!