alkoholistiäiti(kö?)

Olen 21-vuotias nainen ja viidennellä kuulla raskaana. Lapsi ei ollut mitenkään maailman suunnitelluin asia mieheni kanssa. Elimme railakasta ja vapaata elämää. Emme olleet vastuussa kun itsestämme.

Minua on alkanut pelottaa miten olen alkanut kaivamaan tätä elämää takaisin. Olen toisaalta iloinen lapsesta,ostelen ja suunnittelen asioita vauvaa varten. Olen ollut ilman alkoholia ja tupakkaa koko raskauteni ajan,mutta muutamia kertoja on tullut todellinen kaipuu vanhoihin "tapoihin" ja varsinkin humalatilaa kaipaan silloin tällöin.

Nyt pelottaakin se,että mitä tapahtuu kun lapseni syntyy? Mitä jos alan käyttäytyä kuin äitini,tissuttelen kotona ja hoidan lastani hiprakassa? Olen muuttanut uuteen kaupunkiin ja olen todella yksinäinen...Pelkään että minun sekä mieheni taustoilla (alkoholitausta) retkahdamme juomaan yksinäisyyden takia tai sen takia etten jaksa enää hoitaa lasta tai juominen muuten vain yksinkertaisesti vie voiton. Mieheni vaikuttaa kyllä tasapainoiselta,on iloinen lapsesta ja innoissaan koko ajan,itseäni siis enemmänkin pelkään että mitä tapahtuu.

Onko täällä kenelläkään kokemusta elämästä runsaan alkoholikäytön kanssa?Miten se on lapsen saatua muuttunut? Tottakai toivon että löytäisin heti äidin rakkauden lastani kohtaan kun hän syntyy eikä minun tekisi mieli enää juoda,mutta asiat ei aina mene kuin elokuvissa...pelottaa että tää koko päätös oli väärä.

 

Heips!

Olet nuori, lapsen tulo ei ollut suunniteltu.. Elämä muuttunut kertaheitolla raskauden myötä, varsinkin jos tottumuksenne on ollut viikonloppujuhlimisessa ja kavereiden kanssa rälläämisessä. Uskon,että prioriteetit muuttuvat heti kun lapsi on fyysisesti läsnä ja tajuatte,että pikkuinen on riippuvainen teistä ja teidän toiminnastanne! =) Neuvon että keskustelisit asiasta ammattitaitoisen henkilön kanssa jos et(te) pysy "raiteilla". Toivon teille kaikkea hyvää raskautesi lopputaipaleelle ja tulevalle pienelle perheelle=)

 

Eipä mekään miehen kanssa oltu lasta varsinaisesti suunniteltu, nuoria ja meneviä ihmisiä oltiin ja ollaan tietysti yhä, mutta alettiin jo kaipaamaan muutakin sisältöä meidän viikonloppuihin, kuin se rellestäminen.

Kyllä mä voin ihan rehellisesti sanoa, että odotan innolla mun ekaa baarireissua sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta ei mua nyt niin kummasti kutkuta. Paljon on tehnyt se, että mieskin on vähentänyt juomista todella paljon ja sitoutunut meidän uudenlaiseen elämään.

Eiköhän se siitä, onhan se iso elämänmuutos ja kyllä mäkin haikeilla mielin välillä mietin opiskelijaelämää, jonka sain nyt hyvästellä. Mutta aika aikaansa kutakin ja eiköhän sitä jatkossakin pääse juhlimaan välillä pahimmat höyryt pois.

Tsemppiä! Ja kannattaa ehdottomasti hakeutua juttelemaan asiasta, jos tuntuu että meinaa lähteä lapasista tai ettei jaksa.

 

Nyt on pakko vastata, vaikka normaalisti vain lueskelinkin näitä. Kuitenkin kuulostaa, että tunteesi ovat täysin normaaleja pelkoja joita liittyy esikoisen saamiseen, joten älä siis huoli! Ainakin itselläni (vaikka lapsi oli hartaasti toivottu ja haluttu) oli aivan vastaavia tunteita, tosin kohdentuen hieman erilaisiin asioihin. Välillä suorastaan ahdisti ja pelotti niin, että sydänkin pamppaili. Tämä kaikki on normaalia äitiyteen valmistautumista, joka tapahtuu niin alitajuisena asiana, että ilmenee itselle ainoastaan tälläisinä pelkoina ja huolina. Kaikki läpi käytävät tunteet ovat tarpeellisia. Minulle ainakin näyttää siltä, että tällä prosessilla valmistaudut uuteen elämänvaiheeseen ja käyt tavallaan "surutyötä" edellisestä luopumisen takia. Hyvä näin!! Osoittaa valmistautumista ja kypsymistä lapsen huolehtimiseen. Jos kuitenkin tunteet ja huolet käyvät ylivoimaisiksi niin otathan, lapsenkin takia, asian puheeksi neuvolassa tms taholla.
Lapsen kautta on mahdottoman helppoa sosiaalistua ihan uudella tavalla. Valmistaudu kuitenkin siihen, että ensimmäiset kuukaudet vietetään leväten ja lapsikin tarvitsee rauhaa, joten silloin ei heti kannata hinkua uusiin sosiaalisiin piireihin. Muutaman kuukauden ikäisen kanssa pystyy jo touhuilemaan aivan eri tavalla (itselläni oli aivan vastaava tilanne kuin sinulla). Me lähdettiin muksun kanssa muskariin, vauvauintiin ja paikallisiin avoimiin päiväkoteihin, kerhoihin yms. Paljon on uusia kavereita tarttunut matkan varrella. Netistä näistä selviää lisää (esim. MLL:n paikallis yhdistykset, seurakunnan kerhot ja paljon saatiin vinkkejä muilta äideiltä harrastuksissa).
Rohkeutta ja jaksamista! Oikealla tiellä olet.

 

Itse tulin 23-vuotiaana raskaaksi yhden illan suhteesta ja alusta saakka oli selvää ettei lapsen isä ole kuvioissa mukana. Itselläni taustalla runsasta alkoholinkäyttöä ja jotain muitakin päihteitä ollut kuvioissa mutten siitä viitti puhua enempää.

Koko raskausajan olin selvinpäin ja tottapuhuakseni ei edes tehnyt mieli juoda. Nyt lapsi on 10kk ja olen juonut ehkä n. 10 kertaa hänen syntymänsä jälkeen. Kyllä minä edelleen nautin ulkona käymisestä ja joskus tekee tosi paljon mieli lähteä viihteelle. Mutta silti sitä ajattelee että olen nyt äiti ja vastuussa tuosta pienestä. Menohalut ovat vähentyneet todella paljon lapsen saamisen myötä. Mutta samoja pelkoja mulla oli kuin sullakin kun olin raskaana, että jos kaikki lähtee menemään alamäkeä.
Puhu asiasta neuvolassa, tai ota viimeistään sitten vaikka a-klinikalle yhteyttä jos lapsen saannin jälkeen tulee ongelmia.

 

Voi tuttuja tunteita! Minä odotin esikoista 24 vuotiaana ja ennen raskautta vietin aikamoista hulivilielämää. Kävin kyllä töissä, mutta viikonloppuna yksi päivä meni aina viihteellä ja kavereita tapaillessa. Löysin sitten nykyisen mieheni ja aloin odottaa lasta. Lopetin heti tupakan polttelun ja alkoholin käytön tietty, mutta juuri noita samanlaisia asioita pyöri minunkin päässä. Saatiin sitten lapsi ja kuukaudet menivät eteenpäin lapsen huumassa. Sitä on niin väsynytkin, ettei viihteelle lähtö käynyt mielessäkkään Oma äitini tarjoutui ottamaan lasta yökylään ja auttavan tarvittaessa. Pääasia on että lapsen kanssa ollaan ihan alkoholittomalla linjalla ja sitten jos jossain haluaa käydä ja nautiskella vähän siideriä niin lapsi on hoidossa Toimii meillä hyvin! Kun ei ota sitä ensimmäistäkään saunasiideriä, niin ei tule halua ottaa sitten sitä toistakaan ja toisaalta, kun lapsi menee hoitoon, niin tietää, että nyt saa vähän irrotella ja nautiskella omasta ajasta.

 

Hei.

Täällä yks jolla meni kans lujaa nuorena, eli siis ryyppäämistä todella paljon kunnes aloin odottamaan.

Kun vauva syntyi, kaikki muuttui. Tajusin todella että niin pienen ihmeen vuoksi tekisin mitä tahansa, eikä tullut mieleen tarttua pulloon lapsen aikana. Laps ei pärjää ilman vanhempiaan ja sen kyllä tajuaa kun saa pikkuisen syliin <3

Ole huolehti, ole vahva. Kaikki järjestyy.

 

Minulla on hiukan toisenlainen kuva tästä asiasta. Itse elin melko villin nuoruuden. Esikoisen sain vahinkolaakista, irtosuhteesta, kun olin 27-vuotias. Raskausaikana ei tehnyt edes mieli juoda, mutta lapsen synnyttyä alkoholi oli ainoa lohtu elämässä, vaikka olin aloittanut taas yhden parisuhteen tyngänkin... Sairastuin syn.jälk.masennukseen ja parisuhdekin alkoi mennä alamäkeä, joten alkoholia meni reippaasti. Toinen lapsikin siinä syntyi. Toisen jälkeen olin aluksi ihan ok. Juominen jopa vähentyi reilusti. Sitten jäin yksinhuoltajaksi ja vähitellen väsymys aiheutti lipsahduksia. Käytän edelleen alkoholia viikottain, mutten juo enää juuri koskaan itseäni humalaan. Alkoholinkäytöstä on tullut sellainen rentoutumistapa, joka ei humalaa vaadi. Vain sen lyhyen hetken tv:n ääressä, lasten mentyä nukkumaan. Jos pitäisi valita ostaako lapselle uusi talvipuku vai alkoholia, ei tarvitsisi kauan miettiä. Lapset menevät aina edelle.

Kyllä se elämä siitä tasaantuu, mutta jos on taipuvainen runsaaseen alkoholinkäyttöön, lapsen tulo ei välttämättä tee sinusta kertaheitolla absolutistia. Uskon kuitenkin, että sinullakin elämän arvojärjestys muuttuu, baareissa rappaaminen menettää merkityksensä. Onnea tulevasta vauvasta!

 

Minusta tuntuu, että nuo tuntemukset ovat ihan normaaleja. Varsinkin, jos tulokas ei ollut niinkään suunniteltu, eikä siihen ole osattu ns. varautua. Ja siis eihän vanhemmuuteen itsessäänkään voi oikein varautua, muutakuin asennoitumalla oikein Tottakai minäkin joskus kaipailen osittain sitä aikaa, kun en ollut pienen 2-vuotiaan tytön äiti ja nyt odotan jo toista, ikää 22 v.. Mutta toisaalta kun katsoo miten oma jälkikasvu kasvaa ja on terve sekä hyvinvoiva, niin ei sitä voisi kiitollisempi olla. Oikeasti se sellainen juhliminen ja rellestäminen ei ole oikeata elämää, sillä vaan yritetään korvata jotain mitä ei muuten ole Itse sen ainakin koin niin. Silloin ennen kuin esikoiseni syntyi, olin kova menemään kavereiden kanssa (toki kävin töissäkin), mutta vapaa-ajalla. Nyt ennen kuin aloin odottaa toista lastani, kävin satunnaisesti kaveriporukalla ulkona, mutta ei se tuntunut niin "tärkeältä" enää, kun on jo olemassa jotain paljon tärkeämpää!