Tapauksesta on aikaa yli 10 vuotta, mutta tällaista perhe-elämää elää tässä maassa varmasti tuhansia, ellei kymmeniätuhansia lapsia.
Olin muuttanut uuteen kotiin ja jo parin viikon päästä kävi selväksi, millaista elämää naapurissa elettiin. Heräsin keskellä yötä naapurin rouvan avunhuutoihin, ja johonkin väliin hän vielä huusi, että mies tappaa hänet. Itsesuojeluvaistostani piittaamatta soitin ovikelloa, ja mies avasi oven. Kysyin, onko heillä joku hätä, johon vaimokin sitten hymyssä suin vastaamaan, että ei tässä mitään hätää ole. Sanoin, että kuulin avunhuutoja heiltä, mutta siihen eivät vastanneet mitään. Katsoin heille sisälle ja eteinen oli täynnä kaikkea mahdollista rojua, jolla he olivat paiskineet toisiaan. Kaiken kukkurana keikkui rottinkituoli! Olipa kätevää, ajattelin! Kannattaa ostaa kevyitä huonekaluja, joita on mukava öisin paiskia! Sydämeni särkyi vasta, kun näin heidän kaksivuotiaan tyttärensä itkuiset ja pelästyneet kasvot. Hän seisoi eteisen käytävän päässä jäykkänä pelosta. Voi lapsi raukkaa!
Sanoin naapureille, että seuraavalla kerralla kun kuulen jotain vastaavaa, soitan suoraan poliisit paikalle. Ja niin sain tehdäkin useita kertoja siinä asuessani. Mikä järkyttävintä tämä pieni tyttö ymmärsi, että naapurin täti välitti edes vähän.
Siitä lähtien, kun yöllinen sota alkoi, tyttö tuli soittamaan ovikelloani milloin mihinkin aikaan yöstä!!! Ajatelkaa, parin vuoden ikäinen lapsi paitasillaan kerrostalon rappukäytävässä keskellä yötä hakemassa turvaa juuri naapuriin muuttaneen tädin luota!
Tätä jatkui pari vuotta, kunnes kohtalo puuttui peliin. Eräällä baarireissullaan mies oli saanut nyrkistä, tullut kotiin ja aamulla hän oli kuollut. Kuulostan varmasti täysin tunteettomalta, mutta helpotus oli valtava sekä itseni, rouvan että varsinkin pikkutytön vuoksi. Yölliset riidat olivat laakista ohi. Ilman isän kuolemaa lapsi olisi varmasti nähnyt vastaavaa koko lapsuus- ja nuoruusikänsä.
Ja nyt varsinaiseen asiaan. Isäni oli myös väkivaltainen juoppo ja sen lisäksi oiva naistenmies! Jos äitini ei olisi ottanut meitä lapsiaan kainaloonsa ja lähtenyt maantielle, olisin myös joutunut vastaavan näytelmän katsojaksi ehkä satoja kertoja.
Tämä tapahtui kuusikymmentäluvun lopussa, jolloin ei ollut päivähoitosysteemejä, sossuja, turvakoteja tai muita paikkoja, josta olisi voinut käydä pyytämässä apua. Onneksi äidilläni oli hyvä ammatti ja saimme kodin, ruokaa ja vaatteita. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, että hän ymmärsi, että tuollainen isä ja hänen luomansa pelon ilmapiiri olisi tuhonnut meidänkin elämämme.
Jotkut ihmiset ovat ihmetelleet tällä palstalla, miksi otan kantaa vain tietynlaisiin asioihin ja tietynlaisella asenteella. Yllä on vastaus teille kaikille. Jos nainen on vuodesta toiseen hakattavana, haukuttavana, tekee lapsia aina vain lisää alkoholisti-, vankila- tai narkkarimiehensä kanssa, hän ei saa minulta minkäänlaista sympatiaa eikä halauksia! Vaikka olin aivan pieni lapsi, kun vanhempani erosivat, on isän teot ja myöhemmin isättömyys jättänyt minuun syvät arvet. Vielä syvemmät arvet olisin saanut, jos olisin elänyt kuvailemassani kodissa. Isäni ei ole ottanut minuun elämäni aikana kertaakaan yhteyttä, enkä minä häneen.
Omassa elämässäni olenkin sitten ollut varovainen, varsinkin miessuhteissa, taustani vuoksi. Heti jos varoituskellot ovat alkaneet kilkattaa, olen lähtenyt. Ja onneksi niin!
Tällä hetkellä tunnen olevani maailman onnellisin ihminen. Minulla on ihana ja todella sivistynyt mies, perheessämme ei ole väkivaltaa, alkoholi- eikä rahahuolia, on mukava koti ja maailman suloisin lapsi. Miksi näin? Osaltaan varmaankin siksi, että kyseisen taustani vuoksi opiskelin laajasti nuoruudessani, minulla on hyvä ammatti ja viihdyn todella työssäni. Ajattelin nuoresta asti että en halua koskaan olla kenestäkään ihmisestä taloudellisesti tai henkisesti riippuvainen.
Kaikki valinnat, jotka olen itse tehnyt ovat vain lisänneet onnellisuuttani, koska olen pitänyt koko elämäni ajan mielessä päämääräni: haluan elää onnellisena, sopivasti ihmisistä riippumattona ilman pelkoa ja väkivaltaa. Tähän asti olen onnistunut.
Vanhempiani en saanut valita, mutta siitä lähtien kaikki asiat johon olen voinut itse vaikuttaa, ovat menneet lähes nappiin. En valinnut narkkarimiestä, tuhlailevaa öykkäriä, väkivaltaista, viikkoja reissuillaan viihtyvää alkoholistia tai naistenmiestä vaan vaatimattoman, kotona viihtyvän sivistyneen ja kouluttautuneen miehen. Ja mikä parasta, hän valitsi minut! Halusin tasaisen rauhallisen elämän ja tässä sitä nyt elelen.
Kiitos, kun jaksoit lukea tarinani. Katti
Olin muuttanut uuteen kotiin ja jo parin viikon päästä kävi selväksi, millaista elämää naapurissa elettiin. Heräsin keskellä yötä naapurin rouvan avunhuutoihin, ja johonkin väliin hän vielä huusi, että mies tappaa hänet. Itsesuojeluvaistostani piittaamatta soitin ovikelloa, ja mies avasi oven. Kysyin, onko heillä joku hätä, johon vaimokin sitten hymyssä suin vastaamaan, että ei tässä mitään hätää ole. Sanoin, että kuulin avunhuutoja heiltä, mutta siihen eivät vastanneet mitään. Katsoin heille sisälle ja eteinen oli täynnä kaikkea mahdollista rojua, jolla he olivat paiskineet toisiaan. Kaiken kukkurana keikkui rottinkituoli! Olipa kätevää, ajattelin! Kannattaa ostaa kevyitä huonekaluja, joita on mukava öisin paiskia! Sydämeni särkyi vasta, kun näin heidän kaksivuotiaan tyttärensä itkuiset ja pelästyneet kasvot. Hän seisoi eteisen käytävän päässä jäykkänä pelosta. Voi lapsi raukkaa!
Sanoin naapureille, että seuraavalla kerralla kun kuulen jotain vastaavaa, soitan suoraan poliisit paikalle. Ja niin sain tehdäkin useita kertoja siinä asuessani. Mikä järkyttävintä tämä pieni tyttö ymmärsi, että naapurin täti välitti edes vähän.
Siitä lähtien, kun yöllinen sota alkoi, tyttö tuli soittamaan ovikelloani milloin mihinkin aikaan yöstä!!! Ajatelkaa, parin vuoden ikäinen lapsi paitasillaan kerrostalon rappukäytävässä keskellä yötä hakemassa turvaa juuri naapuriin muuttaneen tädin luota!
Tätä jatkui pari vuotta, kunnes kohtalo puuttui peliin. Eräällä baarireissullaan mies oli saanut nyrkistä, tullut kotiin ja aamulla hän oli kuollut. Kuulostan varmasti täysin tunteettomalta, mutta helpotus oli valtava sekä itseni, rouvan että varsinkin pikkutytön vuoksi. Yölliset riidat olivat laakista ohi. Ilman isän kuolemaa lapsi olisi varmasti nähnyt vastaavaa koko lapsuus- ja nuoruusikänsä.
Ja nyt varsinaiseen asiaan. Isäni oli myös väkivaltainen juoppo ja sen lisäksi oiva naistenmies! Jos äitini ei olisi ottanut meitä lapsiaan kainaloonsa ja lähtenyt maantielle, olisin myös joutunut vastaavan näytelmän katsojaksi ehkä satoja kertoja.
Tämä tapahtui kuusikymmentäluvun lopussa, jolloin ei ollut päivähoitosysteemejä, sossuja, turvakoteja tai muita paikkoja, josta olisi voinut käydä pyytämässä apua. Onneksi äidilläni oli hyvä ammatti ja saimme kodin, ruokaa ja vaatteita. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, että hän ymmärsi, että tuollainen isä ja hänen luomansa pelon ilmapiiri olisi tuhonnut meidänkin elämämme.
Jotkut ihmiset ovat ihmetelleet tällä palstalla, miksi otan kantaa vain tietynlaisiin asioihin ja tietynlaisella asenteella. Yllä on vastaus teille kaikille. Jos nainen on vuodesta toiseen hakattavana, haukuttavana, tekee lapsia aina vain lisää alkoholisti-, vankila- tai narkkarimiehensä kanssa, hän ei saa minulta minkäänlaista sympatiaa eikä halauksia! Vaikka olin aivan pieni lapsi, kun vanhempani erosivat, on isän teot ja myöhemmin isättömyys jättänyt minuun syvät arvet. Vielä syvemmät arvet olisin saanut, jos olisin elänyt kuvailemassani kodissa. Isäni ei ole ottanut minuun elämäni aikana kertaakaan yhteyttä, enkä minä häneen.
Omassa elämässäni olenkin sitten ollut varovainen, varsinkin miessuhteissa, taustani vuoksi. Heti jos varoituskellot ovat alkaneet kilkattaa, olen lähtenyt. Ja onneksi niin!
Tällä hetkellä tunnen olevani maailman onnellisin ihminen. Minulla on ihana ja todella sivistynyt mies, perheessämme ei ole väkivaltaa, alkoholi- eikä rahahuolia, on mukava koti ja maailman suloisin lapsi. Miksi näin? Osaltaan varmaankin siksi, että kyseisen taustani vuoksi opiskelin laajasti nuoruudessani, minulla on hyvä ammatti ja viihdyn todella työssäni. Ajattelin nuoresta asti että en halua koskaan olla kenestäkään ihmisestä taloudellisesti tai henkisesti riippuvainen.
Kaikki valinnat, jotka olen itse tehnyt ovat vain lisänneet onnellisuuttani, koska olen pitänyt koko elämäni ajan mielessä päämääräni: haluan elää onnellisena, sopivasti ihmisistä riippumattona ilman pelkoa ja väkivaltaa. Tähän asti olen onnistunut.
Vanhempiani en saanut valita, mutta siitä lähtien kaikki asiat johon olen voinut itse vaikuttaa, ovat menneet lähes nappiin. En valinnut narkkarimiestä, tuhlailevaa öykkäriä, väkivaltaista, viikkoja reissuillaan viihtyvää alkoholistia tai naistenmiestä vaan vaatimattoman, kotona viihtyvän sivistyneen ja kouluttautuneen miehen. Ja mikä parasta, hän valitsi minut! Halusin tasaisen rauhallisen elämän ja tässä sitä nyt elelen.
Kiitos, kun jaksoit lukea tarinani. Katti