Apua!

Hei vaan kaikki!

Olen kahden lapsen äiti (9 ja 2.v),ja kolmas raskaus on alussa.Olen ollut
nuoremman tytön kanssa kotona ja halusimme vielä yhden lapsen,mutta
nyt kun olen raskaana,onkin iskenyt kunnon paniikki!
Tuntuu että miten jaksan yhteenmenoon olla vuosikausia kotona,ja pää-
senkö enää ikinä töihin(!).(Olen hoitovapaalla,mutta en haluaisi palata samaan työhön).Pelottaa miten jaksan lasten kanssa,isovanhemmat ei halua
hoitaa koskaan heitä(syynä on että heitäkään ei ole aikoinaan autettu,niin
ei tarvitse meitäkään auttaa).
Nyt tuntuu tosi synkältä ja raskauspahoinvointi on ympärivuorokautista ja
väsyttää! Kukaan ei tunnu ymmärtävän mun ajatuksia,jospa täältä sais
rohkaisevia kommentteja!
Ja vielä...rahat on tosi tiukalla kun kotihoidontuella ja miehen palkalla eletään. Haaveilen matkoista ym.,ja sitten ärsyttää kun rahat ei riitä mihinkään.Olisi kiva käydä jossain ennen mummoikää....Olen 31-v!!javascript:emoticon(':/')
javascript:emoticon(':/')

 

Ymmärrän kyllä tunteen, mulla oli sama homma kun odotin kuopustani. Toivoin kovasti toista vauvaa, mutta kun raskaus sitten lähti käyntiin, niin alkoikin pelottaa, että miten jaksan ja haluanko ihan oikeasti toisen lapsen ja vielä niin nopeasti ensimmäisen perään.

Kaikkein pahimmillaan noi tunteet oli silloin kun oli sitä pahoinvointia. Ja kummasti ne katosivat samaa tahtia kun olokin koheni. Päivä päivältä sitä alkoi huomata niitä hyviäkin puolia asiassa.

Nyt jo pienempikin on puolitoista vuotias ja elämä hymyilee! Enää ei yhtään kaduta, että tämä toinen vauva tuli.

 

Varmasti iloksi muuttuu. Raskaushormoonit kun pääsee vauhtiin..Onhan tuo alkupahoinvointi niin kuvottavaa, että kaikki tuntuu p..ltä. Voithan sinä mennä töihin aikaisemminkin, jos siltä tuntuu. Mukava ikäero tulee kakkoselle ja kolmoselle. Ja matkustaahan sitä ehtii. Rahattomuus toki on rasittavaa. Itsekin olen kyllästynyt tähän pennin venyttämiseen. Olen ollut kotona lasten kanssa ja mies töissä. Syksyllä on lähdettävä töihin, kuopus täyttää tuolloin 3v. Meilläkään ei ole sukulaisista apua lasten hoitoon. Miehen kanssa ei päästä minnekkään kahdestaan. Nyt vaan ollaan yritetty asennoitua, että ehkä me joskus päästään kahdestaan jonnekin...

 

Tää on vaan tää vaihe elämässä. Muiden aika on sitten kun on. Elä tätä päivää ja ota vastuu tekemisistäsi. Edellisten kommentit on olleet tosi hyviä ja olen heidän kanssaan samaa mieltä. Lapsen teko on elinikäinen sijoitus ei lemmikki minkä voikin viedä pois jos tulee toisiin ajatuksiin. Sen varmaan olet tajunnut kun et ole ensimmäistä lastasi tekemässä. Voimia!