Arka aihe...

  • Viestiketjun aloittaja Anon
  • Ensimmäinen viesti
Anon
...joten ei päähän potkimista, kiitos. Onko täällä muita odottajia, jotka eivät tunne mitään sen kummempaa kohdussa kasvavaa masu-asukkia kohtaan? Olen puolessavälissä raskautta ja kaikki on mennyt erittäin hyvin, silti en vaan pysty tuntemaan mitään ylitsepääsemätöntä rakkautta pikkuistani kohtaan ja olen surullinen tämän takia. Yksi syy voi tietenkin olla masennukseni, joka jostain syystä on taas nostanut päätään. Näen lähes joka yö painajaisia siitä, etten osaa pitää vauvasta huolta ja että esim. kannan häntä väärin tai unohdan syöttää. :'(

Mikä minussa on vialla?
 
Hei, ei sinussa ole mitään vikana!!!
Mielestäni tällaiset pelot kuuluvat luonnollisesti raskauteen. Muistan, että itsekin näin painajaisia ja pelkäsin. Eniten pelkäsin sitä, että miten voisin rakastaa tätä lasta, jota en edes tunne!! Juttelin monien ihmisten kanssa ja sain sellaisen vastauksen, että on ihan normaalia, ettei tunne välttämättä minkäänlaista sympatiaa vatsassa olevaa vauvelia kohtaan eikä edes sen jälkeen kun lapsi on syntynyt. Nyt kun lapseni on 2,5vuotias voin omalla kokemuksellani sanoa, että äiti-lapsi -suhde on tavallaan kuin mikä tahansa suhde, joka KEHITTYY ja SYVENEE!

Voimia sinulle ja jaksamista! :hug:
 
Anon
Kiitos, Mammeli! :flower: Mukava kirjoitus :) . Niin, ehkä minustakin olisi normaalia että suhde vauvaan kehittyy "vasta" hänen syntymänsä jälkeen mutta kun kaikkialla tehdään hyvin selväksi, että nainen luo siteen vauvaansa jo hyvin varhain ja että lapsen isä on se, jolta tuo kestää...meillä menee toistepäin. ;)
 
Minä en myöskään tuntenut sen kummempia raskausaikana, lähinnä minua ärsytti lukea "lällyjuttuja" vauvoista tällaisilta palstoilta ja olin jollain lailla masentunut. Älä kuitenkaan huoli, vauva valtasi kyllä sydämeni syntyessään ja nyt luen ihan mielelläni näitä palstojakin :)
 
Anon
Kiva kun kirjoititte! Kiitos myös teille. =) Helpottavaa lukea, etten olekaan ainoa "tunnevammainen". Minuakin ärsytti neuvolassa kuunnella niitä lässytysjuttuja, jotenkin alkoi nolottaa tätien puolesta... :LOL:
Lueskelin äsken tuossa vauvaopasta ja siinä puhuttiin vauvan liikkeistä "perhosen siiven iskuina" tai jotain ja kyllä oli ärsytyksessä/naurussa pitelemistä..! :kieh:
 
minusta kanssa tuntui raskauden aikana ihan oudolta että odotan lasta...
vielä synnytyksen jälkeenkin minusta tuntui katsella omaa lasta ihan ihmeelliseltä.. aivan kuin siinä olisi ollut jonkun toisen kaunis vauva..
mutta pikkuhiljaa tästä pienestä otuksesta tuli todella rakas..
 
Sama täällä. Minua ennemminkin vain ärsytti kasvava maha ,joka onneksi jäi niin pieneksi että ne jotka eivät tienneet minun olevan raskaana eivät huomanneet sitä edes vielä 2kk ennen syntymää... Kaikki paapovat ja ihastelevat ihmiset ärsyttivät myös. Mitään muuta kuin ärsytystä en siis tuntenut koko raskausaikana vauvaakaan kohtaan :ashamed:

Mutta kun vauva syntyi pikkuhiljaa aloin kiintyä siihen enemmän ja enemmän. Mitään heti leimahtavaa äidinrakkauden aaltoakaan en tuntenut kun käärö syliini laitettiin. Vaan viikkojen, kuukausien aikana tykästyin tuohon vipeltäjään aina vaan enemmän. On se vaan niin ihana :)
 
täälläkään ei mitään "erityisiä"tuntemuksia vauvaa kohtaan ole vielä ilmennyt. Raskaus oli vahinko ja keskeytystäkin harkitsin..johtuneeko siitä!? nyt ollaan puolimatkassa ja tiedän kyllä että rakastan vauvaa sen synnyttyä siinä missä aiempia lapsianikin.myös mahankasvu ennemmin ärsyttää..ei munkaan mielestä tarvii/jaksa näitä onnenlässytysjuttuja!
Joten et oo ainut!
 
Anon
Kiitos että olette kirjoitelleet! :) Lisää saa pistää mietteitä, ainakaan minä en tuomitse...

Niin, ärsyttää minuakin välillä tämä kasvava kumpu- missään asennossa ei ole hyvä olla, sattuu sinne ja sattuu tänne, närästää ja suontakin vetää. Vähän vaikea olla eufoorisessa tilassa, vaikka ympärillä ihasteltaisiin vauvan kasvua. Mietin eilen asiaa paljon ja totesin, että vaikken taida rakastaakaan vauvaa vielä, en ole kuitenkaan ihan välinpitämätön sitä kohtaan; en tee juttuja jotka saattaisivat vaarantaa tämän raskauden. Se riittäköön toistaiseksi.
 
Jaa että en mä sit olekaan ainoa... Helpottavaa tietää... Olen 31+3 viikoilla ja en siltikään tunne itse synnyttäväni mitään... Oikeastaan koko raskausaika ollut sellaista että odotan jonkun muun synnyttävän. Eikä ole itselläkään mitään suuria ja mullistavia äitiystunteita tätä tulevaa kääröä kohtaan... Pelkäsin jossain vaiheessa myös itse että en tunnekaan vauvaani kohtaan mitään... Että kun synnytän vauvan niin ajattelen vain "jaa, että tollanen".... Pelottavaa... Olen myös menettänyt hermoni ihmisiin jotka lässyttävät ympärilläni... Tiedän olevani raskaani. Piste. Sanoin myös parille kaverille että "vaikka odotan uutta ihmistä, niin minä olen silti MINÄ... Lasta ei ole vielä ja uskokaa tai älkää, tykkään puhua myös muista asioista.". Minua katsottiin hieman oudosti. :headwall:
 
Anon
Riksuraks, itsekin koitan vältellä vauvasta puhumista, koska tiedän miten tylsiä nuo jutut ovat lapsettoman korvaan. Siis tottakai voi kertoa vaikkapa kasvusta ja oireista, näyttää ultrakuvia jne., mutta välttelen koko tulevaisuuden vuodattamista yhdessä keskustelussa. :D

Ympäristö jotenkin odottaa, että me raskaana olevat jauhaisimme vain vauvasta, vaikka kukaan ei jaksaisikaan kuunnella. Ikäänkuin vauva, oikeastaan sen saaminen, olisi naisen ykköstehtävä ja elämän täyttymys. :/
 
Harvinaisen hyvin sanottu! Itse olen aina ollut sellainen että haluan kuulla ystävieni raskaudesta ja lapsista, mutta tiedän myös sen, että eivät kaikki jaksa/halua kuunnella kuinka onnellisia odottajia me olemme, kuinka olen tuntenut ensimmäiset liikkeet jne... lässynlässyn.... Joillakin voi olla todella vaikeaa asian kanssa ettei ole itse samassa tilanteessa... Kuten eräs ystäväni joka on joutunut keskeyttämään raskauden tilanteen pakosta, ei omasta halusta... Ei hänen aikanaan ole kiva puhua kuinka itsellä on tärpännyt ja kaikki menee hyvin...
 
Rauha vetoja vain. En itsekään tuntenut mitään suurta rakkautta kasvavaa mahaani kohtaan. Se kai on ihan normaalia. Synnytyksen jälkeen osastolle vietäessä vasta tajusin, että tuo pieni rääpäle tulee mukaan. Siitä on jo reilut kaksi vuotta, eikä mikään ole nyt niin tärkeää kuin oma pieni tyttöni. Äidin rakkaus kasvaa ja lujittuu yhteisen matkan varrella. Mielestäni lehtijutut julkkisten "ihanista odotusajoista" ovat täyttä puppua. Voimia ja iloista mieltä. :heart:
 

Yhteistyössä