"Edustusvaimoa" vasyttaa

Kirjoitan tanne lahinna jasentaakseni ajatuksiani ja saadakseni uusia nakokantoja, silla olen aivan jumissa omien ajatusteni suhteen, en tieda mita minun olisi jarkevinta tehda.

Haaveilin nuorempana (olen nyt 30- vuotias) rikkaasta, korkeasti koulutetusta miehesta ja ns paremmasta, kultturellimmasta elamasta. Olen itse lahtosin ihan tyolaisperheesta, ja vaikka rahaa oli aina riittavasti, niin alusin itse jotakin muuta kuin "peruselaman", missa toita raadetaan kovasti, illat katsotaan televisiota ja riidellaan rahasta yms kumppanin kanssa.

Menestyin yliopisto-opinnoissani hyvin ja aloin viettaa mieelstani rikkaampaa elamaa, uusia kivoja harrastuksia, teatteria, kirjallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan matkailua. Tapasin myos unelmieni miehen, han oli mielestani aivan taydellinen, sellainen etainen prinssi, jonka olisin viela 18 vuotiaana olevan taysin saavuttamaton kaltaiselleni tavalliselle tytolle. Toki han osoittautui muutenkin mukavaksi, mielenkiintoiseksi ja ihanaksi persoonaksi, ei vain ns ulkoisesti varteenotettavaksi siis.

Kaikeksi hammennyksekseni hankin ihastui ja rakastui minuun. Seurustelimme kaksi vuotta, han kosi, ja olemme nyt olleet naimisissa viime kesasta lahtien. Muutimme samalla ensi kertaa yhteen asumaan.

Alussa minusta oli aivan mahtavaa olla hanen kanssaan, onhan han ihana tyyppi ja hanen elamansa tuntui tosi mahtavalta, aina olimme ulkona kulttuurin parissa, kallilla illallisilla, matkustelimme, han on todella rikas, joten kaikki on mahdollista. Meilla on uskomattoman kaunis, hieno koti, minun ei tarvitsisi kayda toissa hanen palkkansa takia, mutta en halua olla niin riippuvainen, joten jatkan keskivertopalkkaisessa tyossani.

Mutta nyt olen alkanut kaipaamaan ihan sellaisia perusjuttuja, jotka eivat kuulu hanen elamaansa millaan lailla. Minua stressaa suunnattomasti esim se, etta han haluaa usein kutsua ystaviaan ja tyokavereitaan meille illallisille tai brunsseille tms, tai illallistaa ulkona, tai olla milloin teatterissa milloin missakin. Minun tulee miettia ja valmistaa kaikki ruoka, ja "olla aina vireessa" esim ulos mentaessa, vaikka itse olen aina toiden jalkeen ihan puhki, han taas ottaa suihkun ja pulppuaa taas energiaa.

Itse taas haluaisin vain kapertya iltaisin sohvalle katsomaan telkkaria verkkarit jalassa kullan viereen ja syoda jotakin yksinkertaista. Eli juuri sita mita ennen kaikkea tata pidin tylsana, ikava kylla miehenikin pitaa sellaista tylsana, ja hanella jalka vipattaa jos pitaa viettaa haluamiani "tylsia iltoja"... En myoskaan ole niin sosiaalinen, etta valttamatta jaksaisin illallistaa seurueissa aina tyopaivan paalle. Alussa se oli kivaa, sitten ihan ok, mutta nyt minua on alkanut vasyttamaan, en ymmarra miksi. Emme vain sovi toisillemme tassa mielessa?

len joskus jattanyt menematta mieheni mukaan, ja vain nysvannyt kotona sohvalla, mutta en siitakaan osaa taysin nauttia, silla han kokee sen jotenkin outona etten ole hanen kanssaan, ja han joutuu selittelemaan missa olen "ei vain jaksanut tulla" ei oikein kuulosta hyvalle. Koen etten jaksa tallaista elamantyylia, mutta se on miehelleni hyvin tarkeaa, emmeka kohtaa tassa mielessa.

Olen kai aika epasosiaalinen ja "laiska" perusluonteeltani (ainakin mieheeni verrattuna) ja tama kaikki on alkanut ajaa meita vahan erilleen.. Emme riitele, mutta jotenkin talossamme on alkanut leijailemaan vahan jokin vaivaannuttava ja kasittelematon aisia... Tama todella painaa minua, vaikka varmasti kuulostaakin todella pienelta ongelmalta... Mitahan tassa tulisi tehda?

 

Niin, ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Olet hypännyt haaveidesi elämään ja tipahtanut ryminällä alas kun olet tajunnut, ettei se niin kummoista olekaan, olla mahtava ja rikas.

 

Onkohan kyse nyt siitä, ettet koe hallitsevasi omaa elämääsi ja olet itseltäsi vähän hukassa? Ongelmaa ei mielestäni tarvitse lähteä puimaan muinaisista roomalaisita lähtien, vaan olet melko yleiseen tyyliin heittäytynyt uuden suhteen pauloihin ihastuneena, rakastuneena ja valmis kaikkeen uuteen. Nyt näet, ettei pelkästään miehesi elämä riitä teille, vaan "suhdeliemestä puuttuvat sinun omat mausteesi".

Joten jos olisin sijassasi miettisin jokaikinen päivä ainakin yhden kerran, mitä minä juut nyt tällä sekunnilla todellakin tahdon tehdä. Se on vaativa kysymys, jossa on pystyttävä tyhjentämään pää aivan kaikesta ja kaikista ja kuviteltava itsensä tyhjään tilaan. Se, mitä sinä tahdot, voi olla ihan vain kävelylenkki, elokuvan vuokraaminen, iso kuppi kaakaota, mutta ideana on todellakin myös tehdä, mitä tahdot. Ilman pelkoa miehesi mielipiteistä, ilman syyllisyyttä, ilman yhtään mitään kielteistä tunnetta, joka estäisi sen pienen päähänpistosi. Pääasia on, että koet sen hetken olevasi omalla, tahtomallasi paikalla omassa elämässäsi.

Kun opit tunnistamaan yksinkertaiset tahtosi, niin pikku hiljaa löydät myös suurempia asioita, joden suhteen pystyt tekemään jotakin ja päättäväisesti. Silloin myös toisen on helpompi ymmärtää tekojasi, koska teet ne ilman epävarmuutta ja itsellesi kielteisiä tunteita.

Mielestäni kaipaat aivan normaaleja asioita elämäänne: kaksin oloa ja läheisyyttä. Siksihän te menitte naimisiin ollaksenne toistenne elämissä kiinni, eikä kehittämässä hektistä majoitus- ja ravitsemuspalvelua kotiinne.

Muuten, voitko käyttää pitopalvelua? Jos teillä on rahaa, niin miksi ihmeessä kokkaat väsyneenä työpäivän päälle? Sopimuksia ruokatoimituksista voi tehdä tai varata pakastimeen monenlaista purtavaa isommankin satsin. Siirrä vastuuta myös miehellesi, äläkä ryhdy ilmaiseksi keittiöpiiaksi.

 

Hyvin kirjoitettu, Orkkeli. Koen etta olen jonkinlaisessa kriisissa, sain sen mista haveilin, mutten itse sovi siihen kuvaan. Minun on vaikea antautua yksinkertaisten asioiden pariin (kuten sohvalla lohoaminen koko illan) koskaan, silla kuvittelin etten edes halua sita, enka suoraan sanottuna ymmarra itsekaan sita miksi lohoaisin sohvalla yksin, kun voisin menna ihanan mieheni kansa viettamaan mukavaa iltaa hyvaan ravintolaan. En myoskaan halua, suoraan sanottuna, tuottaa pettymysta miehelleni, kun han huomaisikin etta menikin naimisiin laiskan sohvaperunan kanssa ja siksi yritan tsempata.

Ehka tama on vain totuttelemista siihen etta on ns kotonaan uudenlaisessa elamanrytmissa, sitten kun se t(joskus toivottavasti) tuntuu luonnolliselta, niin tuskin se silloin enaa vie voimiani niin paljon, senhan pitaisi nimenomaan juuri antaa niita.

Mutta juuri nyt olen joskus ajatellut etta haluaisin erota miehestani, jotta saisin "olla rauhassa", ei tarvitsisi olla niin ns edustava, ja aktiivinen ja sosiaalinen kokoajan kun en sita taida pohjimmiltani aivan taysin olla. Mutta eroaisin miehestani koska en halua ottaa osaa ihaniin illanviettoihin? Eihan siinakaan ole mitaan jarkea! Miten oppisin nauttimaan tasta kaikesta?

Ehka jotenkin kapinoin sita etta menemme miehen ehdoilla, en tieda... Ne ihmisetkin joita tapaamme ovat kaikki hanen ystaviaan, itse tapaan omia ystaviani omalla ajallani, ja haluan pitaakin sen niin. Nama "illallis- seuralaiset" ovat todella mukavia ja ihani ihmisia, mutta en kutsuisi silti heita minun ystavikseni. Miehellani ei edes ole ns todella hyvia ystavia, vain todella paljon mukavia kavereita. Mikas siina, mutta eroamme niin plajon toisistamme, etta valilla pelottaa mihin tama tulee viela johtamaan. Toisaalta minun kai tulisi joustaa, silla minusta on toisaalta hyva etta mies haluaa minut aina mukaansa, omaan elamaansa, milta tuntuisi jos han menisi mieluummin yksin? Taidan nurista turhasta, kai se on oma ongelma jos kokee sosiaaliset tilanteet rasittavina...

 

Aiotko muuttaa sitä käytäntöä, että ulos lähtiessä mies völjyy suihkussa ja sinä puserrat ruokaa paplarit hiessä? Jonkinlainen balanssi tohon hommaan...
Kait säkin haluat olla freessiä kuten miehesi, joten jakakaa ruokajutut tai tilatkaa take away-ateriat jne.

Ja voithan jutella miehesi kanssa, että mitäs jos alkaisitte pitää "yhteisiä viikonloppuja" "menoviikonloppujen" ohella, vähän niinkuin kompromissiksi ja rauhoittumiseksi. Eihän tollaista normaali ihminen kestä, että joka viikonloppu kekkuloidaan jossain ja teeskennellään minkä keritään/"edustetaan". Reaktiosi läheisiin ja aitoihin hetkiin miehesi kanssa on enemmän kuin tervettä.

 

Millä vuosikymmenellä elät? "...Minun tulee miettia ja valmistaa kaikki ruoka..." Etenkin tämä kohta kaiken vuodatuksen keskellä, samoin, että sinun ei tarvitsisi käydä töissä saa homman kuulostamaan ihan 50-lukulaiselta. Kun raha ei kerran ole ongelma, tilaa pötyä pöytään pitopalvelusta ja mies maksaa kun hänen kavereitaan tulee kylään. Omien kavereidesi kanssa voitte kokkailla rennosti keittiössä itse - tai tilata pitopalvelun, jos ei kokkaus huvita.

Tilanteen voi saada pysymään hallinnassa niin kauan, kun ette erehdy haluamaan lapsia. Vauvan putkahtaminen perheeseen romuttaa tilanteen. Jos kertomasi on totta, miehesi tuskin haluaa jäädä kotosalle nukuttamaan koliikkivauvaa tai työnnellä rattaita sillä välin kun sinä käyt kuntosalilla. Järjenvastaisesti mies saattaa kuitenkin haluta lasta koska muillakin on. Nykyisen menestyneet miehen CV:hen kuuluu kolme lasta. Ja kaiken takana on nainen.

Itse en lähtisi tuohon kuvioon lasta hankkimaan. Jos pystyt elämään onnellisena ilman lasta ja mies on myös onnellisesti vapaaehtoisesti lapseton niin edessänne voi olla ihan ok tulevaisuus.

 

Olisi mun mielestä kohtuullista mieheltäsi että hän ottaisi enemmän sinua huomioon, siinä mielessä että viettäisitte myös noita sohvalla löhöämisiltoja silloin tällöin. Rohkeasti vaan sanot miehellesi että et joka ilta halua olla edustamassa, voit yllättyä miehen reaktiosta, jos hän ajattelee sinun parastasi niin hän ei aina ajattele omaa elämäänsä ja miten sen kannalta on paras viettää illat...Nyt vaan otat sen ajatuksen päähäsi että sinun elämäsi on juuri sitä mitä siitä teet, jos haluat löhötä sohvalla niin se on sinun oikeus, miehesi voi kyllä edustaa jos hän sítä haluaa. Ei parisuhde tarkoita 24h yhdessäoloa....

 

Olet tyypillinen koulutettu, analyyttinen ja haavekuvien parissa kiehnäävä heikko nykynainen, joka ei uskalla kohdata itseään, todellisuutta ja aitoja tarpeitaan ja muokata elämästään itsensä näköistä, vaan joka on kasvanut naistenlehtimäiseen kiiltoon.

Olet oman työteliäisyytesi sekä sattuman saattelemana saavuttanut sekä kulttuurisen mallin että sisäisten haaveidesi mukaisen ihanne-elämän, mutta sinussa ei ole vahvuutta myöntää, ettei saavuttamasi ja todelliset tarpeesi osukaan yksiin.

Ryhdistäydy, opettele kasvamaan vahvemmaksi. Kiukkua kuin lapin akka ja kiroa kuin torpan eukko, mutta älä alistu elämään oman sisäisyytesi ulkopuolella tai palvelemaan miehesi tarpeita. Se ei ole teille kummallekaan hyväksi. Erokin on parempi ratkaisu.

Tällä hetkellä miehesi saattaa kuvitella, että hän tarjoaa sinulle jotain suurta, jonka sinä ihaillen ja nöyrin mielen otat vastaan ja jota sinä olet koko sydämestäsi ja sielustasi valmis tukemaan. Tehtäväsi on romahduttaa miehen kuvitelmat. Jos se ei muuten onnistu, niin eroa!

 

Onpa vaikea tilanne, todella vaikea. Minusta sinun "vaatimukset" ovat realistisia ja miehesi vaikuttaa pintaliitäjältä, joka on tottunut nauttimaan rahan ja teennäisyyden kautta. Jos jotakin tässä tilanteessa pitäisi muuttaa, niin se olisi miehesi.
Yrittäkää tehdä kompromissi, missä toteutetaan myös sinun haaveita omasta elämästä.
Harventakaa kutsuja kotiinne tai sitten kutsutte vain yhden parhaan pariskunnan ja heidän kannssaan voisi syödä vaikka arkiruokaa. Tuo on kohtuutonta, että miehesi kutsuu vieraita ja sinä raadat; siihen on saatava muutos. Minusta koti on koti, eikä mikään edustustila.

Jos nämä muutokset eivät mene läpi, niin eroa.

 

Elät miehesi kautta ja siihenhän olet pyrkinutkin. Se ei kuitenkaan tee sinua onnelliseksi. Miten kukaan toisen siivellä elävä voisi ollakaan onnellinen? Ette ole tasa-arvoisia. Tajuatko, että olisit voinut saavuttaa kaiken rikkauden ja yltäkylläisyyden omilla tekemisilläsi ja uurastuksellasi? Sitten arvostaisitkin sitä enemmän, olisit oman elämäsi herra. Nyt olet vain saanut kaiken lahjaksi, ilman omia ansioitasi.

 

Elämäsi palapelissä on vääriä, ylimääräisiä palikoita, ne kuuluvat jonkun toisen palapeliin.
Olet kuitenkin ihan itse halunnut nuo palaset, tarkastamatta kuitenkaan niiden sopivuutta.

Nyt sinun pitää vaan rauhassa katsella ympärillesi......aivan rauhassa. Saatat huomata että huomattavasti pienempi elämän palapeli onkin juuri sinulle sopiva.
Elämä pitää löytää sisältään, ulkoapäin "syötetty" rikkoo ihmisen sisäisen rauhan, tasapaino järkkyy.

 

Elämäsi palapelissä on vääriä, ylimääräisiä palikoita, ne kuuluvat jonkun toisen palapeliin.
Olet kuitenkin ihan itse halunnut nuo palaset, tarkastamatta kuitenkaan niiden sopivuutta.

Nyt sinun pitää vaan rauhassa katsella ympärillesi......aivan rauhassa. Saatat huomata että huomattavasti pienempi elämän palapeli onkin juuri sinulle sopiva.
Elämä pitää löytää sisältään, ulkoapäin "syötetty" rikkoo ihmisen sisäisen rauhan, tasapaino järkkyy.

Taas kerran täyttä asiaa Mies 50:ltä!

 

...jotenkin säälittävää että jos ihmisellä on rahaa, niin pitää elää sen rahan kautta.
Tietysti on myös ihmisiä joilla on rahaa, todella paljon, mutta sitä elämää ei silti raha määräile.

 

En kylläkään itse näe, että raha tai "pintaliitoisuus" olisi tässä se ongelma, vaan se, että vaimo ei jaksa joka ilta seurustella seurueissa, kun voisi välillä rentoutua ihan kahden. Ei se, että pari olisi köyhä, teksi heidän elämästään automaattisesti parempaa. Voisihan mies silloinkin haluta harrastaa, mennä ja sosialiseerata kaiken vapaa-aikansa.

Jos mies on sosiaalinen ja menevä, ymmärrän tarpeen olla muiden seurassa jatkuvasti. Mutta voisiko hän opetella myös rentoutumaan ilman suurta seuruetta, eli kahdestaan kanssasi? Joillain ihmisillä on mielestäni sellainen asenne, että jos he eivät ole koko ajan "baanalla", heiltä jää jotain kokematta, ikäänkuin osia elämästä elämättä. Eli miehesi ei ehkä ole mikään pintaliitäjä sinällään, vaan on vain elämänymmärrykseltään erilainen kuin sinä (ja useat täällä kirjoittaneet). Ei mielestäni aktiivinen ja sosiaalinen elämä ole mikään synti sinällään. Silloin se on, jos sinun toiveitasi ei yhtään kuunnella. Minustakin on kumma, miksette voisi hyvin käyttää pitopalvelua kotipäivillisillänne? Ei kai sinun tarvitse mikään piika olla omassa kodissasi, omalla vapaa-ajallasi?

Ydinkysymys mielestäni on: ap, haluaako miehesi sinut kaikkialle mukaan siksi, että hän haluaa viettää aikaa kanssasi, vai siksi, että niin kuuluu tehdä/sinun täytyy edustaa/kaikilla muillakin on vaimot mukana? Jos mies haluaa sinut mukaan, koska olet hänelle tärkeää seuraa, silloin ongelma voi ratketa mielestäni sillä, että mies tajuaa myös sinulla olevan omia toiveita teidän yhteisen aikanne käyttöön.
Jos taas hän haluaa sinut vain edustusvaimoksi mukaan, silloin taas sietää kysyä, että mitä mies ylipäätään teidän yhteiseltä elämältänne kaipaa. Oletko hänelle sielunkumppani vai tarpeellinen elämäntyylin koriste?

 

Kiitos todella paljon nakokannoistanne.

Kylla minun on vain kohdattava todelllisuus, ja myonnettava, vaikken sita ilman anonymitettia ehka tekisikaan, etta ahdistuksen lahde taitaa olla siina etta tiedan elavani miehen ehdoilla, hanen "kauttaan"... Vaikken missaan nimessa halunnut lopettaa omia toitani, koska oma identiteettini olisi varmasti hukkunut tassa vaiheessa kotirouvana olemiseen, niin silti tosiasia on se, ettei minulla olisi tata kaikkea ilman miestani. Valilla koen etta lahtokohtani jotenkin jarruttavat minua; olin suvustani yksi harvoista jotka edes opiskelivat yliopistossa, ja jo nykyinen tyoni on suuri pesaero sukuni ns keskivertotyohon, mutta silti jotenkin koen etta mina en voisi saavuttaa ihan _itse_ jotakin parempaa, tai sita mita sitten haluankin. esim mieheni on paitsi opiskellut ja tehnyt toitakin kovasti elamansa aikana, niin myos syntynyt hyvin rikkaaseen perheeseen, jossa monet asiat ovat itsestaanselvyyksia. Kauniit talot, mahdollisuus tehda mita vain, ja sihen nayttaa kuuluvan myos tuo mielestani aarimmisen vilkas sosiaalielama. Myos hanen vanhempansa ovat aina joillakin kekkereilla, ja seurueissa maistelemassa punaviinejaan. hanella on myos sellainen uskomaton itseluottamus, etta han voi tehda mita vain, mika minulta puuttuu, ainakin osittain.

Kai minun on myonnettava etta olen ollut itseltani vahan hukassa, kun nyt puitteet on kunnossa, mutta minua ahdistaa valtavasti. Osaan kylla olla miellyttava seuralainen, mutta valilla tuntuu etta sekin on jonkin rooli, ja etta mieheni ei edes tunne minua oikeasti. Siita kannan syyllisyytta, ehka koen etten ansaitse tata kaikkea, koska s eon mieheni rakentamaa?

Jotenkin vain kiltisti nayttelen mukana, ja olen ollut huomaavinani etta muutkin, erityisesti naiset noissa illanistujaisissa, myoskin ovat hivenen teennaisia. Tma voi tietysti olla vain omien ongelmieni projisointia heihi...

Sama tuo ruokapuoli, toki voisin ja vastaisuudessa varmaan teenkin niin etta tilaan pitopalvelusta, mutta olen omaksunut sen etta miun tulisi kestita vieraita. Tama on ihan naurettava paine, minka olen saanut kehiteltya siita, etta jos esim menemme muutaman hanen ystavansa kotiin illalliselle, kertoilee ne naiset yksityiskohtaisesti eri mausteista yms joita ovat kayttaneet, joskus miehet ovat myos kokanneet. Kukaan ei pyyda minua, mutta itse saalittavana yritan "suoriutua" kuten ihannevaimo tekisi. Kun kirjoitankin taman, tuntuu todella allottavalta, ei kaikki varman uskoisin etta minulla, ja vielapa talla luvulla on tallaisia ajatuksia ja tapoja lunastaa arvoaan".

Ja sitten se yksi todella kipea kohta. Niin, miksi mies ei halua viettaa enemman aikaa ihan vain minun kanssani. Miksi aina pitaa "tehda" jotakin. Minua kylla imartelisi jos han haluaisi useammin vain minun seuraani, ilman mitaan muita virikkeita. Mieheni olisi helppo heittaa siihen "pintaliito"- kategoriaan joka vain liihottelee yltakyllaisessa elamassaan khtaamatta mitaan aitoa, mutta vakka hanessa ehka osa on sitakin, niin asia, tai han, ei ole niin mustavalkoinen. Voin kasi sydammella sanoa, etta han on ns hyva tyyppi.

Ikavaa vain on, etten nakojaan itse osaa ollenkaan kasitella todellisia tarpeitani, ja elaa elamaani niin etta ne ovat tasapainossa. Ja jos olen rehellinen, koen etta jos eroaisin niin heittaisin omaa epakyspyyttani pois sellaisen asian minka olen saavuttanut ihan hyvaa onneani kiittaen. Pelkaan myos etta mies huomaisi miten erilaisia olemme ja han harkitsisi eroa... Sitten kun istuisin yksin pienessa kampassani television edessa olisinko yhtaan onnellisempi? Muistan tosin miten tyydyttavalta se tuntui kun elelin koyhaa opiskelijaelamaa, menestyin hyvin opinnoissani, ja koin etta teen omaa juttuani, ja etta se tahtaa johonkin parempaan.. kaipaan sita fiilista...

Olen todella ahdistunut, ihan saalittavaa, nyt kun on asiat hyvin olen han paniikissa miten saan ne pidettya itsellani, enka edes uskalla kuunnella sisintani tms... Outoa etta sain tallaisen kriisin aikaan, ehka minun tulee vain oppia elamaan tassa tilanteessa rakentavammin.

 

Viisautta vanhan Ilmailulehden sivuilta:

"Tämä on sinun elämäsi, tässä ja nyt. Toista samanlaista ei tule, eikä sinun elämääsi kukaan muu pysty elämään."

Jos nyt elät roolia, milloin elät oman elämäsi? Tämä on juuri se surullinen tilanne, joka tulee siitä, että pyritään rooliin ja sotketaan siihen ihmissuhteet. Et sinä mennyt naimisiin, ilmeisesti, vaan roolihahmosi. Ja nyt olet joutunut tuuraajaksi oman elämäsi hinnalla?

 

"Muistan tosin miten tyydyttavalta se tuntui kun elelin koyhaa opiskelijaelamaa, menestyin hyvin opinnoissani, ja koin etta teen omaa juttuani, ja etta se tahtaa johonkin parempaan."

Siinäpä se kiteytetysti. Elämä on elämisen arvoista, mielekästä ja tyydyttävää, kun se on oma elämä, jossa on omat tavoitteet, omat haaveet ja omat onnistumiset.

Elät miehesi kanssa tai et, niin tärkeää on, että opit sillä tavoin itsekkääksi, että toteutat omia tarpeitasi ja haaveitasi.

 

Ongelmasi taitaa olla se, että sinulla ei ole mitään päämäärää tai tavoitetta? Jos joskus olet haaveillut tuosta elämästä jota nyt elät, olet sen saavuttanut ilman omia ponnistelujasi, jotka voisivat "oikeuttaa" rahallisen menestyksesi omissa silmissäsi.

Mutta onko elämän tavoitteena yleensäkään pakko olla vauraus? Vaikka sinulla on jo "kaikkea", ei sinulla kuitenkaan ole kaikkea. Tarvitseeko miehestä ja vauraudestakin luopua siksi, että voisit ponnistella jonkin päämäärän eteen - eli voisiko päämäärää tai tavoitetta alkaa toteuttaa nykyisestä lähtökohdasta käsin?

Olen joskus lukenut, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla elämäntehtävä, jotta elämä olisi mielekästä. Sen ei tarvitse olla mikään megajuttu, vaan esim. oma "elämäntehtäväni" (hieman mahtipontinen sana kylläkin...) on maailmanparantaminen siinä mielessä, että koska omat lähtökohtani ovat hyvät (perusonnellinen/optimistinen mieli), yritän välittää hyvää eteenpäin aina kun voin, esim. olen valinnut työni niin, että tunnen hyödyttäväni yhteiskuntaa. Elämäntehtävän ei myöskään tarvitse olla mikään hyväntekeväisyysjuttu, vaan sellainen, johon ihmisellä on sisäinen, vaikka ehkä vielä piileväkin tai unohtunut, palo.

Kysymys on: tarvitseeko sinun todella erota löytääksesi itsesi ja omat tarpeesi? Jos tarvisee, eroa. Jos ei tarvitse, erohan on silloin aivan turha ja ehkä haittaakin omaa kasvuasi. Jos taas perusongelmasi on, ettet tiedä rakastaako miehesi sinua, kysymys onkin ihan toinen.

 

Yksi ratkaisu: eikö voisi lähteä nyt siitä, että ap keskustelisit miehesi kanssa ja saisit järjestettyä diilin, että teillä on illanistujaisten vastapainoksi niitä yhteisiä koti-iltoja, siis ei vain niin, että "voisihan niitä olla.....piste piste piste konditionaalia..." vaan että sovitte niitä olevan. "Käykö huominen yhteiseksi illaksi?"

Keskustelet niin, että saat aikaiseksi diilin. Muuten löpötät vain lämpiksesi näitä asioita ketjussa, jos haluat oikeasti saada suhteessanne muutosta aikaiseksi ja pitää kiinni tästä hyvästä miehestä (kuten sanoit), sinun tulee tehdä asian eteen jotain. Yhteiset illat ja yhteiset hetket yhteisiksi prioriteeteiksi, voi olla että teillä sitten tulee balanssia ja rauhaa suhteeseen, mieskin voi oppia olemaan kaksistaan kanssasi ja rentoutumaan.

Nythän on niin, että mies ei selkeästi ole tottunut muuhun kuin menoon menoon menoon, mutta kun saat näytettyä hänelle miten illat kanssasi tulevat tarpeeseen ja läheisyydestä voi nauttia, hän kenties "ehdollistuu" ihan uudenlaisesti.

Sinun tarpeet + hänen tarpeet = yhteiset tarpeet. Aidon läheisyyden luulisi muutenkin kuuluvan yhteisten tarpeiden ytimeen ennemmin kuin seurapiiriperhostelun.

Mutta jollei mies tätä käsitä, selitä asia vaikka kaavoin. Että seurapiiriperhostelun vastapainoksi tarvitset ja haluat suhteelta aitoa läheisyyttä, yhdessä vietettyä aikaa vailla suorittamisia.

Kuulostaa siltä, että miehelläsi voi olla ongelmia rentoutumisessa, jos hän on ns. suorittajatyyppiä, hän haluaisi yhteisinä hetkinäkin olla suorittamassa jotain; hänelle tuottaa vaikeuksia olla "laiskana." Jos näin on, juttele kanssaan asiasta. Voit lähteä vaikka siitä, että vapaa-ajalla ihminen voi rentoutua, väliin voi rentoutua kuokkimalla pihaa ja istuttamalla taimia, väliin voi olla vaan yhdessä ja löhötä vaikka kylpyammeessa vain nauttien.

 

Periaatteessa tuo kuullostaa melkein kuin eri kansallisuuksien väliseltä liitolta, eli kulttuurieroa on rutkasti. Ei kumpikaan ole välttämättä mitenkään oikeassa tai väärässä, elätte vain eri maailmassa. Olette ihan eri historian aikaansaamia lopputuloksia, toinen kuusi, toinen koivu. Ja se kyllä vie aikaa, ennenkuin yhteistäkin on riittävästi, että liitto kestää. Siis hermoja ja hyvin paljon asiasta keskustelua tuossa tarvitaan, oman maiseman ja historian kuvailua kaverille! Jos tähänastisen ikänsä on elänyt yhdessä maisemassa, vaikea se on opetella huomaamaan, mitä se toinen näkee ja kokee. Eli aikaa tuo vie, ja kyllä siinä vaan sotkee aika pahasti, jos vielä on jotain rooleja lisänä, eli että pitää elää itsensä kanssakin vielä montaa eri maisemaa ja elämää. Silloinhan teitä on siinä jo vähintäänkin kolme eläjää...

 

Elämässä ei ole mitään tärkeämpää, kuin oppia tuntemaan itsensä ja tietämään mitä tahtoo. Sitten voi alkaa hankkimaan itselleen sitä elämää, johon parhaiten sopii. Kun on sinut itsensä ja elämänsä kanssa niin loputkin asiat järjestyy. Kun kunnioitat itseäsi ja pidät itseäsi tärkeänä, niin toiset suhtautuvat sinuun automaattisesti samoin. Jos et itsekkään pidä toiveistasi tärkeinä, niin toiset kohtelevat sinua yhtä välinpitämättömästi. Hukkaat itsesi tai palat loppuun, jos et opi kuuntelemaan itseäsi. Usko pois, sanon tämän omasta kokemuksesta. Elämäsi on sinun ainoasi ja omasi ja sinun täytyy oppia elämään se omalla tavallasi riippumatta siitä, millaista elämää toiset pitävät hyvänä elämänä. Et voi ikuisuuksia ajaa itsesi yli, etkä voi olla onnellinen jos yrität elää toisten odotusten mukaan.

Etkö voisi keskustella miehesi kanssa ongelmastasi? Hän on koko ikänsä elänyt sitä elämää jota nyt elää kanssasi, mutta sinun näköjään pitäisi muuttua ja hänen ei ollenkaan. Hyväksytkö hänen tapansa elää ja vähättelet omaa näkemystäsi hyvästä elämästä? Jos, niin miksi mielestäsi hänen tapansa on parempi kuin sinun?
Pakeneeko miehesi itseään olemalla jatkuvasti toisten seurassa? Entä jos teillä on molemmilla tapana olla kuuntelematta omaa sisintä ja tehdä sitä mitä teiltä odotetaan? Me kaikki tarvitsemme omaa aikaa, yksinoloa myös, jotta patterit latautuvat. Meillä täytyy olla aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä oma sisin sanoo. Ymmärrän väsymyksesi, en minäkään jaksaisi koko ajan olla vieraissa ja menossa jonnekin. Onkohan sekin vain kulissielämää, jota vietetään koska se kuuluu asiaan hänen piireissään?

 

Elät miehesi kanssa tai et, niin tärkeää on, että opit sillä tavoin itsekkääksi, että toteutat omia tarpeitasi ja haaveitasi.

Tuo oli erittäin hyvin sanottu. Nyt tarvitaan positiivista itsekkyyttä.

Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki, että raha ei tuo onnea. Onni pitää löytää sisältään.

Minä en heittäisi kaikkea hukkaan, vaan alkaisin tutkimaan itseäni ja sitä, miksi olen onneton. Ihan ensimmäiseksi pitää katsoa itseltään perusasiat ja sulkea pois sairaudet ja väsysymys ja uupumus. Eli kysymys on hyvin usein voimista; uupunut ei jaksa kohdata arkea. Sinä käyt työssä ja se rasittaa, voi vain kuvitella, että sitten pitäisi kokata ja lunastaa paikkansa tuossa asemassa. Minä luulen, että tästä tulee sinulle yhtälö, joka ei toimi ja perusasia sinulla on se, että sinä et hyväksy itseäsi. Tyypillinen suomalaisen naisen ongelma on liika kriittisyys itseään kohtaan. Sinun pitää olla itsellesi armollisempi ja levätä. teidän pitää nyt rajoittaa kutsuja ja kerätä voimia. Olisi hyvä , jos saisit näistä ystävistä sellaisen sydänystävän, joita olisi kiva kutsua ja heille kokata vaikka suomalaisia perusruokia.
Kysymys on siitä, että sinun pitää haluta tehdä, ei oikein passaa, että sinulla on velvollisuus tehdä. Koeta saada sellainen suhtautuminen asioihin, että sinä määräät omalta kohdaltasi ja pyri keskustelemaan miehesi kanssa ketä kutsutaan ja miksi.

minä olen aivan varma, että kyllä sinä selviät tästä, sinun pitää vain nostaa pääsi pystyyn ja hankkia itsellesi lisää positiivista itsekkyyttä ja tunnustaa itsellesi , että olet hyvä ja osaat ja onnistut, niin kuin olet tehnytkin. Tiedosta se. Voimia Sinulle.

 

positiivista itsekkyyttä

Mainio ilmaisu.

 

positiivista itsekkyyttä

Mainio ilmaisu.

Kiitos, sopii varmasti jokaiselle. Itsestään huolehtiminen on tärkeää, kunhan sen tekee niin, että ei loukkaa toisia. (törkimysten seurasta pitää liueta)

 

Omakehu haisee, ja kusi noussu päähän?

Voi video miten pinnallinen tuo ap. on.