"Elämä ilman lapsia on onttoa, tyhjää ja turhaa"

Valottakaa joku lapsellinen ihminen tätä lausahdusta vähän. Sain tänään kuulla tuon toteamuksen puolitutulta kun surkutteli (onnellista) elämäämme ja jäin pohtimaan hieman ahdistuneenakin asiaa kun en lapsia edes pysty saamaan, mutta en tietääkseni koe menettäväni mitään kun jos sellainen vimma iskee voin harkita adoptiota. Tuntuu oudolta ja surkealta että jonkun mielestä elämäni on täysin turhaa täällä.

Missä vaiheessa se elämä alkaa olemaan onttoa ja turhaa? Oliko se lasten saantiin asti sitä vai jostain tietystä kellonlyömästä eteenpäin jos niitä ei tee?

Mistä sen tietää että se olisi onttoa ja tyhjää, jos elämä ennen lapsia ei ollut sitä (tuon sanojan elämä ei ollut)? Vai onko se vain jos haluaa lapsia ja niitä ei saa? Vai onko elämä sitä vaikka niitä ei haluaisikaan koko elämänsä aikana? Vaikka asiaa ei itse tajuaisikaan ja luulisi elävänsä hyvää elämää?

Perimmäisten kysymysten äärellä..

 

Mä tunnen paljon vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä ja ei heidän elämä ole tyhjää ja onttoa. Jokainen tekee elämästään elämisen arvoista ei se välttämättä lapsia vaadi.

 

kysy tutultas.

 

Ehkä kaikkia kommentteja ei kannata ottaa todesta vaan tiiäkkö toisesta korvasta sisään jne

 

Mä saatan joskus sanoa, että olispa elämä tyhjää ilman lapsia mutta tarkoitan vain omaa elämääni, en muiden, vaikka se saattaa siltä kuulostaa.
Eikä mun elämä ennen lapsia tyhjää ollut mutta nyt, jos niitä ei yhtäkkiä olisi, se olisi tyhjää.

 

Meillä ei lapsia ole, mutta elämä ei todellakaan ole onttoa ja tyhjää Saa vapaasti tehdä mitä huvittaa, käyttää kaikki rahat itseensä (juu, säästän myös toki). Minulle sopii just nyt tälläinen elämä hyvin, tykätään reissata viikonloppuisin isompiin kaupunkeihin ja kavereiden luokse ympäri suomea. Jos lapsia olisi niin tuskin olisi näin hyvin varaa kaikkeen mistä nyt tykkään, eikä toki aikaakaan. Minun mielestä on kurjaa jos joku elää omaa elämäänsä lasten kautta, siis niin että ne lapset on se koko elämä? Joillakin valitettavasti on noin, silloin voisin kuvitella että elämä on ollut aiemmin onttoa ja tyhjää.

 

Mikä omassa elämässä on se itselle kaikkein tärkein, se mihin haluaa panostaa ja josta nauttii? Jota ilman elämä olisi tyhjää.

Riippuu ihmisestä. Se voi olla lapset, koira, hevonen, työ, liikunta, ruoka, käsityöt, matkailu ym. ym.

 

Ei ole onttoa ja turhaa ilman lapsia, välttämättä!

Minä olisin ihan varmasti onnellinen ilman lapsiakin. (HUOM! jos en olisi koskaan lapsia saanut, enhän olisi tiennyt mistä jään paitsi)
En mieltänyt itseäni koskaan äidiksi, kunnes...

Harrastelisin ja matkustelisin luultavasti enemmän. Ja ottaisin lauman koiria! Ehkä jopa papukaijan ja hevosenkin.:heart: Tekisin usein jotakin todella extreemiä! Elämä olisi varmasti huolettomampaa, kun ei tarvitsisi olla sydän sykkyrällä kolmen rääpäleen vuoksi.:heart:


Olisiko ystäväsi päästänyt sammakon, mutta tarkoittanut hyvää? Ehkä hän säälii sinua, mutta aivan turhaan; sinulla on onnellinen elämä!

 

Tuollaiset yleistykset kannattaa kuunnella siten, että lisää niihin sopiviin paikkoihin minun, minä, minulle.... Sillä sanoja voi peilata yleistystä vain omaan kokemukseensa.

Minulle elämä ilman lapsia on onttoa, tyhjää ja turhaa.

 

Tällä varmaan tarkoitetaan sitä, miten elämä on avartunut lasten myötä. Semmoista ehdotonta ja joskus musertavaa ja ahdistavaakin rakkautta kun ei voi kokea muuten kuin olemalla vanhempi. Sitä ei kummit tai muut läheiset aikuiset samalla tavalla koe. Ja aikuisten välinen rakkaus on ihan erilaista luonnollisesti.
Mutta toki voi olla täysin tyytyväinen ja onnellinen ilman lapsia, jokin olennainen jää kokematta, totta, mutta kaikkea ei voi saada. Myös isovanhemmuus on asia, joka jää toteutumatta. Ei se mitään autuutta takaa, mutta joo lasten jälkeen oma siihenastinen elämä tuntui todella turhalta, kun se elämän suurin kiintymys ja rakkaus puuttui.

 

Kyllä minun elämä oli oikein mukavaa ja ihanaa enne lapsiakin. Monessa mielessä jopa helpompaa, rennompaa ja aikaa oli itselle+parisuhteelle ruhtinaallisesti, vaikka eihän sitä silloin tajunnut.

Sitten tuli lapset. Elämä muuttui valtavasti, mutta ei nyt mielestäni mitenkään parempaan tai huonompaan suuntaan. Elämästä tuli vain hyvin toisenlaista, mutta edelleen oikein mukavaa ja ihanaakin elämä on.

Omassa mielessäni jaan elämäni aikaan ennen lapsia ja niiden jälkeen = Molemmat elämät ovat omalla tavallaan onnellisia, eikä niitä voi mielestäni edes verrata keskenään. Jos en koskaan olisi lapsia siis saanut, uskoisin silti elämäni olevan hyvin onnellista, joskin myös hyvin erilaista kuin nyt.

 

[QUOTE="Neo";29506468]Semmoista ehdotonta ja joskus musertavaa ja ahdistavaakin rakkautta kun ei voi kokea muuten kuin olemalla vanhempi. [/QUOTE]

Eikä välttämättä voi kokea vanhempanakaan, vaan se elämän suurin rakkaus onkin jotain ihan muuta. Ei se kaikkia varten ole, eikä sitä kannata murehtia jos ei sitä vanhemmuutta edes kaipaa.

 

Eikä välttämättä voi kokea vanhempanakaan, vaan se elämän suurin rakkaus onkin jotain ihan muuta. Ei se kaikkia varten ole, eikä sitä kannata murehtia jos ei sitä vanhemmuutta edes kaipaa.

En haluais ajatella, että kenenkään vanhemman suurin rakkauden kohde (se romanttinen rakkaus tosiaan erikseen) on muuta kuin omat lapset. Mutta toki näin valitettavasti on, usein luemme näistä iltapäivälehdistä. Usein kai on niin, että se rakkaus unohtuu ja muut asiat menee niiden oikeasti tärkeitten edelle.

 

Kun menetimme esikoispoikamme hänen ollessaan 15 vuotta niin meistä todellakin tuntui että elämä ilman lasta on onttoa, tyhjää ja turhaa.
Mutta jos emme olisi koskaan olleetkaan vanhempia niin tuskin elämämme olisi koskaan tuntunut tyhjältä ja turhalta.

 

No se nyt on semmonen klisee. Muistan lukeneeni, että jonkin onnellisuustutkimuksen mukaan onnellisimpia aikuisia ovat lapsettomat. Perheellisten onnellisuuskäyrä taas lähtee nousuun siinä vaiheessa, kun lapset rupee olemaan jo vähän isompia. Mulla on lapsia, mutta voisin kuvitella eläväni täyttä elämää ilmankin. Kyllä myös odotan sitä aikaa, että lapset on isompia ja on taas "aikaa itselle". Toisaalta ajattelen, että lasten kanssa saa laajemman kirjon elämän vaiheita eikä ainakaan tarvi miettiä, onko elämälläni ja ponnisteluilla mitään tarkoitusta. Mutta tosiaan, löytyy elämälle merkitys muualtakin.

 

Yleistyksiä ja sattumia ei ole?

 

Kyllä itse tunsin v...n ärsyttävää elämisen keveyttä ennen lapsia, joka myös tyhjyydeltä ja turhautumiselta tuntui. Ei vaan ollut mitään pointtia. Kaiken koin, kaiken sain. Sitten tuli lapset, ja uusi aika. Olen fantastinen äiti, elämä on värikästä nyt, ei ole vapaa-ajanvietto probleemia! Vaikka olen yh, en selviäisi ilman lapsiani. Vapaa-aika eli "oma aika"maistuukin joltain kun sitä ei ole liikaa.

 

Mäkin näkisin asian niin, että mun elämäni olisi ilman lapsia ihan älyttömän tylsää, turhaa, tyhjää...ei siinä olisi mitään järkeä! Tottahan toki sitä sitten täyttäisi elämäänsä muilla asioilla, jotka mielenkiintoisiksi kokee. Ne vaan on mulla aika harvassa, jos otetaan siis kaikki lapsiin liittyvät "mielenkiinnon kohteet" pois.

Koirat mulle jäis ja kyllähän niiden kanssa saisi elämänsä kulumaan...mutta ei se kyllä lähellekään sama asia ole, kuin mitä nämä lapset.

Jos en olisi koskaan äidiksi ryhtynyt, en tietenkään tietäisi, mitä äitinä oleminen on. En tietäisi mistä "jään paitsi". Näin ollen en varmaankaan voisi ymmärtää sitä, että miten "äiti-ihmiset" kokee elämänsä turhaksi ja tyhjäksi, jos lapsia ei olisi. Mutta kyllä se niin vain monesti on. Varsinkin siis silloin, kun lapset ovat pieniä.

Nyt mä puen, passaan, syötän, juotan, pyyhin takapuolta, vaihdan vaippaa, siivoan jälkiä, teen ruokaa, pyyhin nenää, pidän sylissä, nukutan, herätän, ilostun, menetän hermoni, vien, tuon, haen ja jos vaikka ja mitä. Kyllä olisi elämä melkoisen tyhjää, jos nämä kaikki yhtäkkiä pois vietäisiin. Jos näitä ei koskaan olisi ollutkaan, olisi elämällä varmasti sitten vähän muunlainen rytmi ja sisältö.

 

Jos nyt menettäisin lapseni, varmasti kokisin elämän tyhjäksi ja arvottomaksi. Ennenkuin minulla oli lasta, en ajatellut näin. Ihan normaalia (ja hyväkin) ettet osaa kaivata jotain josta sinulla ei ole kokemusta.

 

Meillä ei ole vielä lapsia mutta elämämme ei silti ole tyhjää, onttoa tai turhaa..mun mielestä äärimmäisen typerästi muuten sanottu.
Tottakai haluaisimme lapsia enemmän kuin mitään mutta kaikille se ei vaan ole niin helppoa ilman apukeinoja.
Musta tuntuu että tollasten kommenttijen heittelijät ei osaa laittaa itteensä muiden asemaan, heille on ainoastaan olemassa se oma napa ja siellä lapset ja mies ja omakotitalo poneineen
Voisihan lapsettomatkin heitellä vaikka mitä kommentteja esim. suurperheellisille..
Mulla ainakin on elämää ilman lapsiakin tai no onhan meillä karvainen koiralapsi jo

Tottahan toki jos lapset yhtäkkiä vietäisiin pois niin elämä olisi tyhjää ja onttoa mutta jos yleisesti sanotaan noin niin ei ole paljon ajateltu..

 

[QUOTE="Neo";29506468]Tällä varmaan tarkoitetaan sitä, miten elämä on avartunut lasten myötä. Semmoista ehdotonta ja joskus musertavaa ja ahdistavaakin rakkautta kun ei voi kokea muuten kuin olemalla vanhempi. Sitä ei kummit tai muut läheiset aikuiset samalla tavalla koe. Ja aikuisten välinen rakkaus on ihan erilaista luonnollisesti.
Mutta toki voi olla täysin tyytyväinen ja onnellinen ilman lapsia, jokin olennainen jää kokematta, totta, mutta kaikkea ei voi saada. Myös isovanhemmuus on asia, joka jää toteutumatta. Ei se mitään autuutta takaa, mutta joo lasten jälkeen oma siihenastinen elämä tuntui todella turhalta, kun se elämän suurin kiintymys ja rakkaus puuttui.[/QUOTE]


Isovanhempi ei välttämättä pääse näkemään ikinä lapsenlapsiaan, vaikka olis hyvin lapsensa hoitanut. Voi tulla riitoja tms.
Se jääkö olennainen kokematta riippuu henkilöstä. Jos haluaa lapsia, ehkä. Mutta jos ei halua, ei. Elämän rikkaus voi myös näkyä paremmin kun ei ole vaan koko ajan lapsissa kiinni. Ja heistä on päästettävä joskus irtikin.

Tosi tyhmästi sanoi tuo joka näin ap:lle väitti, puhuis omasta puolestaan eikä olettaisi toisten puolesta.

 

Ei ole totta. Joidenkin elämä voi olla onttoa lastenkin kanssa, jokainen on yksilöllinen tässä. Monelle lapselliselle voi tulla tyhjä olo silloin kun viimeinenkin lapsi lentää pesästä, lapsettomat säästyvät tältä. Mikään yksittäinen ulkopuolinen seikka ei saisi olla elämän ainoa sisältö.

 

Varmaan monella on niin, että jos ne lapset yhtäkkiä katoaisivat elämästä, jäljelle jäisi aika ontto, tyhjä ja turha elämä. Ei se silti tarkoita, että lapsettoman elämä välttämättä on tällaista.

Itsehän siihen vaikutetaan millainen elämästä tulee ja miltä se tuntuu, jos se on turhaa ja onttoa, niin täytettä voi hakea muustakin kuin lapsista. Varmaan joku lapsellinenkin saattaa tuntea elämänsä turhaksi.

 

Oon 31v. ja lapsia oon halunnu ja yrittäny yli 6v. Lasten saaminen tuntui luonnolliselta jatkumolta naimisiinmenon jälkeen, mutta eipä niitä saatukaan. Tällä hetkellä koen todellakin kriisinä sen, että mikä merkitys mun elämällä on, kun ei oo ees lapsia ja myös surua siitä, ettei koe tiettyä luonnollista elämänvaihetta, joka on niin erityinen, kasvattava jne. Silti jos joku muu sanoisi mulle, että elämäni on turhaa jne, niin kokisin sen loukkaavana!

Mielessä on alkanut itämään ajatuksia lapsettomuushoitojen lopettamisesta, lapsettomuuden hyväksymisestä ja uusista töistä, joista voisin alkaa rakentaa uutta elämänsisältöä. En jaksa enää jumittaa tässä elämänvaiheessa, missä ei tapahdu mitään. Uskon, että elämäni voi vielä tarjota tapahtuma- ja tunnerikkaan, arvokkaan ja merkityksellisem elämän, mutta äitinä olemisen kokemuksen menetän, ja se on myönnettävä ja surtava pois.

 

Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että tuo lausahdus kerrotaan jollekin absoluuttisena totuutena ja samalla ihmetellään toisten valintoja.

Mun kohdalla tuo pitää paikkaansa kyllä. Elämäni oli juurikin tuollaista ennen lapsia. Mutta en mä silti mene tuolla kertomaan ihmisille että kyllä lapsia kuuluu tehdä et elämä ilman niitä on surkeaa :O

Jollekin elämä ilman koiria voi olla tyhjää. Tai ilman jotain muuta harrastusta.

En ole koskaan ymmärtänyt miksi kaikkien pitäisi haluta lapsia?