En olisi ikinä jaksanut hoitaa vauvaa alle 30-vuotiaana

[QUOTE="aloittaja";28615357]Ei, vaan kerroin mistä muusta olisin jäänyt paitsi. Jaksaminen tarkoittaa nimenomaan henkistä jaksamista, en olisi kestänyt sitä sitovuutta tuossa iässä, en ikinä. Oli ihanaa elää itsekkäästi ja ajatella kaikkea muuta kuin lapsia tuossa iässä.[/QUOTE]

Mutta tuo kahden lapsen yh ja väärä alahan eivät riipu siitä, koska lapset olet tehnyt, vaan ihan siitä, että silloin sinulla oli väärä mies ja väärä ala.

 

Mulla ei ole ollut mitään villiä ja vapaata nuoruutta ikinä, vaikka olen yli 30 ja yhä lapseton. En ole matkustellut ja suurin haaveeni on niin vielä ehtiä tekemään. Lapsia en halua, vastuuta toisista voi kantaa niin monin tavoin!

 

[QUOTE="vieras";28615386]Jotenkin arvasin että tästä tulee tällainen vääntö! Ihme kun menee herneet nenään niin monilla, eikös sitä sanota että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa...! Itse olen täysin samaa mieltä kuin aloittaja. Se on hyvä jos jostakin elämä on samanlaista lasten kanssa kuin ilmankin ( sitovuuden kannalta ajatellen). Sanokoon muut mitä haluaa, mutta on ihan eriasia mennä nuorena kun ei ole vauvaa tai lapsia. Sen ymmärrän että moni nuorempi nauttii lasten kanssa olosta, mutta ei voi väittää että lasten kanssa voisi nuoruutensa samalla tavoin elää ja mennä tai on huono äiti![/QUOTE]

entäs jos riittää se, että rellestää silloin alle 20vuotiaana? mulla ooli vakituinen parisuhde jo 17v. lapsia saimme kun olimme 20v. ja 22v. nyt molemmilla ikää yli 30v. ja onnellisesti ollaan yhdessä, opiskelin hoitovapani aikana amk-tutkinnon ja töitä on riittänyt, perheenä olemme paljon matkustelleet ja nähnyt maailmaa. En ole koskaan ymmärtänyt siä, miten aina toitotetaan sitä nuoruuden elämistä..mitä sitten oikein pitäisi tehdä villeinä nuoruusvuosina ennen kolmikymppisiä? mistä olen jäänyt paitsi? omasta mielestäni en mistään, mulla on lapsettomia ystäviä jotka samanikäisiä kuin minä, ihan samallatavalla he töiss'ä käyvät ja lomillaan sitten touhuavat kuka mitäkin, ei heistä kyllä kukaan mitään baariruusuja ole, itseasiassa meillä on paljon yhteisiä harrastuksia ja samoja kiinnostuksen kohteita, lapset eiv'ät ole olleet millekkään este, koska mulla mies joka myös on lastensa kanssa.

 

[QUOTE="mie vaan";28615362]No just tota tarkotin. Harmi, ettei mies ja ala valinnat onnistuneet kerralla. Mä esimerkiksi en ikinä jaksaisi opiskella uutta ammattia (en tykkää opiskelusta, opiskelija elämästä kylläkin) ja alalla melkein koko opiskeluajan keikkaileena tiedä mitä se on. En kyllä ymmärrä miten noi asiat vaikuttaa jaksamiseen, tuskin tiesit miehen ja alan olevan väärät silloin, muutenhan olisit vaihtanut jo paljon aiemmin.[/QUOTE]

Eri ihmiset ovat kypsiä perhe-elämään eri aikoina. Kuten aloittajakin sanoo, fyysisen jaksamisen lisäksi on olemassa myös henkinen jaksaminen.

Itselleni tuli 'vauvakuume' vasta 27-vuotiaana. Mulla oli ollut parisuhde 17-vuotiaasta, tuossa vaiheessa oli jo 2 opiskeltua ammattiakin. Mutta 90-luvun alussa oli lama, työllistyminen oli vaikeaa, eikä uusia vakinaisia työpaikkoja juurikaan avautunut. Asuimme asumisoikeusasunnossa, molemmilla oli töitä, mulla määräaikaisia pestejä pituus 3 - 6 kk aina kerrallaan, miehellä vakituinen työpaikka. Me matkustelimme todella paljon. Vuosi siitä, kun mulla oli vakituinen työpaikka, tuli myös vauvakuume. Vauva tuli vasta kun olin liki 3-kymppinen. Vuosi siitä rakennettiin myös omakotitaloa.

Päivääkään ennen tuota en olisi ollut valmis vauvalle, jos vauva olisi kaikesta huolimatta tullut, olisi se ollut rakastettu ja siitä olisi huolehdittu. Odotusaika olisi valmistanut tilanteeseen.

Mutta minä voin sanoa, että kaikesta huolimatta, henkisesti en olisi ollut valmis vauvan tuloon ennen kuin 27-vuotiaana.

 

Se on hyvä että on tyytyväinen valintaansa.

Mä toivon että olisin saanut elämäni ja ennenkaikkea itseni parempaan kuntoon ennen lapsen saamista.

 

No mua ei edes kiinnstanut lasten tekeminen koskaan, kunnes tapasin miehen, josta ekatreffeillä ajattelin, "tulevien lasteni isä". Äidiksi 36 vuotiaana.

Parisuhdettakaan en ole haikaillut: lähinnä asutaan yhdessä, mut en kuvais tätä parisuhteeksi.

 

Punaiset omenat ovat parhaita koska minä pidän niistä enemmän kuin muista. En ymmärrä ketään kuka tykkää vihreistä omenoista, onneksi olen itse valinnut oikein.

Tuon tasoista tämä keskustelu lasten saamisen ajankohdasta on aina. Säännöllisin väliajoin näitä ketjuja putkahtaa esiin ja sama inttäminen alkaa. Omien kokemusten kertominen ja sen oman valinnan sopivuus _omalla_kohdalla on ok, mutta miten tästä(kin) aina jaksetaan kiistellä ja koittaa nostaa ne omat valinnat paremmiksi?

 

Se on aina hieno juttu, että kokee elämänsä menneen omalta kannalta "oikein" - vielä hienompi juttu on ymmärtää se, että omat ratkaisut eivät ole kaikille niitä oikeita

 

Mukavaa, että olet valintaasi tyytyväinen.

Itse jaksoin erinomaisen hyvin olla raskaana, hoitaa vauvoja, opiskella, hoitaa taaperoita ja tehdä uraakin. Lapset syntyivät ollessani 24 ja 26. Nyt olen viisikymppinen, lenkkeilen, matkustelen, teen töitä vähän vähemmän (palkka hyvä koska uraa on tehty tässä varsin kauan, kokemusta karttunut...) ja vietän aikaa fiksujen nuorten aikuisteni kanssa... jotka tuovat elämääni paljon uutta ja mielenkiintoista, koko ajan.

 

Minulla ei ainakaan ole ollut mitään sellaista elämää mikä ei olisi onnistunut lapsen kanssa, hyvin olisin voinut elää lapsenkin kanssa samanlaista elämää. Koskaan en ole missään baareissa ym. käynyt, joten vauva ei olisi ollut mikään este. Itseasiassa uskon, että elämäni olisi ollut monipuolisempaa jos olisi ollut lapsi, olisi ainakin ollut enemmän tekemistä ym. Yhtään lasta minulla ei ole, mutta näin kuvittelisin asioiden olevan. Itse en välttämättä jaksa lähteä ulos joka päivä, mutta jos olisi vauva, niin varmaankin helpommin saisi lähdettyä ulos jne.

 

Viimeksi aamulla huokaisin, että ihanaa kun ihan pienet lapset eivät kuulu enää elämääni, minä 35v ja nuorin on 5v. Tuntuu että elämä on parhaimmillaan juuri nyt! En koskaan ollut bailaajatyyppi, joten ei tunnu että olisi menettänyt mitään. Oli luonteva saada lapset silloin kun oli mukautuva ajatusmaailmaaltaan ja rakensi elämää. Oli ja on edelleen energiaa lasten kanssa temuamiseen. On mahtavaa harrastaa, keskittyä töihin, ystäviin, elämään, mennä ja tehdä ja matkustaa lasten kanssa. Erityisesti matkustamista kaipaisin hulluna jos lapset olisivat nyt pieniä. Sellaista helppoa matkustamista, josta nauttivat kaikki...Ja ihanaa kääntää kylkeä sunnuntaiaamuna kun ekat herävät. Lähteä treenaamaan kun talo tyhjenee. Ja on aikaa olla nainenkin eikä vaan äiti.

Olisin ehdottomasti liian vanha ryhtymään vauvan äidiksi, elämä tuntuu kulkevan luontevasti juuri näin! Jokainen tyylillään!

 

Niin, täytyy sanoa, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan yöuniani...

Työkaverina yli nelikymppisiä alle kouluikäisten lasten vanhempia, jotka kulkevat silmät riipin raapin päässä valvottujen öiden jälkeen. Eikä se hermo taida ihan parhaimmillaan ole vaihdevuosissa sietämään murkkujenkaan tonttuilua (päätellen kuulemistani puuskahduksista...) - itse voi jo hymähtää noille, kun murkkuvuodetkin ovat lapsillani jo kaukana takana.

 

[QUOTE="mie vaan";28615279]Mielenkiinnosta mitä olet kokenut vuosina 22-30, mikä on ollut sinulle uutta? Itse valmistun 22-vuotiaana korkeakoulusta, todella hyvä työllisyystilanne edessä ja uralla etenemisen mahdollisuudet taas melko pienet. Olen tähän ikään mennessä käynyt 19 eri maassa, useimmissa moneen kertaan. Biletetty on jo monta vuotta, alkaa jo kännäämiset ja baarissa istumiset kyllästyttämään.Niin ja omistusasunto löytyy. Niin me ollaan erilaisia, minusta alle 30-vuotiaana on todella hyvä ikä hankkia lapsia omalla kohdalla, mutta sun kohdalla ei ilmeisesti.

Mä oikein odotan, että pääsen matkustelemaan lasten kanssa, näyttämään niille maailmaa ja antamaan samallaisia kokemuksia kuin omat vanhempani minulle. Ja tekemään metsäretkiä, opettamaan lapselle pyöräilyä ja uimista, potkimaan palloa ja lennättämään leijaa.[/QUOTE]

Et kysynyt multa, mutta mulla ensinnäkin opiskelut loppuivat vasta 27-vuotiaana. Tuossa ikävuosina 22-30 mm. asuin seitsemässä eri maassa, tein vapaaehtoistyötä kriisialueilla ja kehitysmaissa, käytin lomani seuraten bändejä kiertueella tai olin vapaaehtoisena kansainvälisissä urheilukilpailuissa. Mitään näistä en olisi voinut tehdä, ainakaan samassa mittakaavassa, jos minulla olisi ollut lapsia.

 

Tunsit ja tunnet edelleen itsesi. Ei siinä mitään väärää ole.

 

[QUOTE="mie vaan";28615362]No just tota tarkotin. Harmi, ettei mies ja ala valinnat onnistuneet kerralla. Mä esimerkiksi en ikinä jaksaisi opiskella uutta ammattia (en tykkää opiskelusta, opiskelija elämästä kylläkin) ja alalla melkein koko opiskeluajan keikkaileena tiedä mitä se on. En kyllä ymmärrä miten noi asiat vaikuttaa jaksamiseen, tuskin tiesit miehen ja alan olevan väärät silloin, muutenhan olisit vaihtanut jo paljon aiemmin.[/QUOTE]

Aika harva tietää vielä parikymppisenä, mitä oikeasti haluaa "isona" tehdä. Sen takia oli hyväkin, että ehti toisen ammatin hankkia ennen kuin tuli lapsia. Ja miesvalinta oli ihan täydellinen tuolloin parikymppiselle itselleni, mutta en olisi perhettä hänen kanssaan voinut perustaa kun tunteet ehtivät sittemmin kuolla. Edelleen tosin ollaan ystäviä, vaikkei se tähän nyt liitykään. Jos olisin siinä alkuhuumassa kokenut minkäännäköistä vauvakuumetta niin olisin voinut hänen kanssaan lapsen typeryyttäni tehdäkin, mutta onnekseni vauvakuume ei ole ollut tuolloin mielen päällä.

 

Mutta tuo kahden lapsen yh ja väärä alahan eivät riipu siitä, koska lapset olet tehnyt, vaan ihan siitä, että silloin sinulla oli väärä mies ja väärä ala.

Tietysti riippuvat; parikymppisenä ei tunne vielä edes omaa itseään kunnolla, miten voisi tuntea tulevan puolisonsa? Vai väitätkö, ettei ihminen koe minkäänlaista henkistä kasvua teinistä kun ikää tulee lisää kymmenen vuotta?

 

[QUOTE="aloittaja";28616118]Tietysti riippuvat; parikymppisenä ei tunne vielä edes omaa itseään kunnolla, miten voisi tuntea tulevan puolisonsa? Vai väitätkö, ettei ihminen koe minkäänlaista henkistä kasvua teinistä kun ikää tulee lisää kymmenen vuotta? [/QUOTE]

No eiköhän sen tulevan puolison voi oppia tuntemaan ainoastaan ajan myötä. Ihan sama kai se on seurusteleeko jonkun kanssa parikymppisenä vai kolmekymppisenä, jos ajallisesti seurustelun kesto on sama.

Jos olisit tavannyt nykyisen miehesi jo silloin parikymppisenä, olisitko heivannut hänet vain siksi, että olette liian nuoria? Tai jos olisit löytänyt nykyisen alasi ja työpaikkasi aiemmin, olisit joka tapauksessa vaihtanut alaa?

 

[QUOTE="aloittaja";28616118]Tietysti riippuvat; parikymppisenä ei tunne vielä edes omaa itseään kunnolla, miten voisi tuntea tulevan puolisonsa? Vai väitätkö, ettei ihminen koe minkäänlaista henkistä kasvua teinistä kun ikää tulee lisää kymmenen vuotta? [/QUOTE]

Niin siis ajattelitko että se kasvu sitten loppuu joskus ja olet nyt ns. valmis?

Tiedätkö mitä tapahtuu vedelle, kun se lakkaa virtaamasta, ja pysähtyy? Se alkaa haista.

Joten älä anna periksi, älä kuvittele valmistuvasi... anna kasvun tapahtua, edelleen ja aina.

 

Tästä ketjusta herää kysymys, miksi edes tehdä lapsia? Jos tarvitsee miettiä kuinka jaksaa ja onneksi ne on tehty. Helpompaa olis siis olla kokonaan tekemättä!

 

Tästä ketjusta herää kysymys, miksi edes tehdä lapsia? Jos tarvitsee miettiä kuinka jaksaa ja onneksi ne on tehty. Helpompaa olis siis olla kokonaan tekemättä!

Tietenkin se olisi helpompaa...

Mutta kuka väitti että elämän piti olla helppoa.

Lapset on sellaisia, jos niistä on vaivaa niin on sitten murhettakin... eiko..

Mutta ihania ovat. Kaikkee katuu muttei lapsen saamista. Vaikea sanoa millaiseksi ihmiseksi sitä olisi muodostunut, jollei olisi tullut äidiksi juurikin silloin nuorena; kyllä se äitiys aika täräyttävä kokemus oli siinä 24-vuotiaana. Minä olen onnellinen omista valinnoistani, toivottavasti tämä aloittaja ja kaikki osallistujat myös omistaan.

Onnellisuutta aina pistää epäilemään se, että jonkun täytyy väkisin yrittää puolustaa omia valintojaan laittamalla toisten valinnat kyseenalaisiksi tai tuomittaviksi.

 

[QUOTE="vieras";28615386]Sen ymmärrän että moni nuorempi nauttii lasten kanssa olosta, mutta ei voi väittää että lasten kanssa voisi nuoruutensa samalla tavoin elää ja mennä tai on huono äiti![/QUOTE]

samalla tavoin? onko siihen olemassa joku yksi ja ainoa oikea tyyli, miten nuoruus pitäisi viettää? siis eihän kaikki ole meneviä ja ns. vapaita ja villejä, vaikka ikää olis 25v ja lapsia 0.

 

Minulla ei ainakaan ole ollut mitään sellaista elämää mikä ei olisi onnistunut lapsen kanssa, hyvin olisin voinut elää lapsenkin kanssa samanlaista elämää. Koskaan en ole missään baareissa ym. käynyt, joten vauva ei olisi ollut mikään este. Itseasiassa uskon, että elämäni olisi ollut monipuolisempaa jos olisi ollut lapsi, olisi ainakin ollut enemmän tekemistä ym. Yhtään lasta minulla ei ole, mutta näin kuvittelisin asioiden olevan. Itse en välttämättä jaksa lähteä ulos joka päivä, mutta jos olisi vauva, niin varmaankin helpommin saisi lähdettyä ulos jne.

Tai sitten ei, jos sinulla on taipumuksia jäädä neljän seinän sisälle, ja vauvasi on valvottanut sinua koko yön ja mahdollisesti useamman yön putkeen. On kyllä entistä todennäköisempää, että jäät kotiin.

Lisäksi et voi mitenkään tietää, ennen kuin sinulla on lapsi, kuinka helppoa tai vaikeaa lapsen kanssa ulos lähteminen on. Jos vauva vaikkapa nukkuu ihan pikku pätkissä ja on kovin itkuinen, ei hänen kanssaan uloslähteminen ole helppoa.

 

[QUOTE="hohhoijaa";28616208]Tietenkin se olisi helpompaa...

Mutta kuka väitti että elämän piti olla helppoa.

Lapset on sellaisia, jos niistä on vaivaa niin on sitten murhettakin... eiko..

Mutta ihania ovat. Kaikkee katuu muttei lapsen saamista. Vaikea sanoa millaiseksi ihmiseksi sitä olisi muodostunut, jollei olisi tullut äidiksi juurikin silloin nuorena; kyllä se äitiys aika täräyttävä kokemus oli siinä 24-vuotiaana. Minä olen onnellinen omista valinnoistani, toivottavasti tämä aloittaja ja kaikki osallistujat myös omistaan.

Onnellisuutta aina pistää epäilemään se, että jonkun täytyy väkisin yrittää puolustaa omia valintojaan laittamalla toisten valinnat kyseenalaisiksi tai tuomittaviksi.[/QUOTE]

Kadutko sä tosissaan kaikkea muuta paitsi lapsiasi? Aika surullista. En mä ainakaan ole tehnyt mitään mitä katuisin.

 

[QUOTE="vieras";28616233]Kadutko sä tosissaan kaikkea muuta paitsi lapsiasi? Aika surullista. En mä ainakaan ole tehnyt mitään mitä katuisin.[/QUOTE]

En kadu kaikkea muutakaan. Se on sanonta, jos et satu tietämään....

Oletko ehkä hieman as-piirteinen henkilö?

En itse asiassa kadu montaakaan asiaa elämässäni. Täytyy oikein miettiä mitä mahtaisin katua jos päättäisin tässä katumaan ruveta.

Ja erityisen iloinen olen siitä, että

 

[QUOTE="hohhoijaa";28616249]En kadu kaikkea muutakaan. Se on sanonta, jos et satu tietämään....

Oletko ehkä hieman as-piirteinen henkilö?

En itse asiassa kadu montaakaan asiaa elämässäni. Täytyy oikein miettiä mitä mahtaisin katua jos päättäisin tässä katumaan ruveta.

Ja erityisen iloinen olen siitä, että[/QUOTE]

Omituisia sanontoja teilläpäin, en ole koskaan kuullut. Ja erityisen huono sanonta vielä, koska harva asioita katuu.