MAM
Kuinka jaksoit raskausajan? Kuka hoiti erityislasta sairaalaolo ajan kotona? Miten jaksat nyt? Oliko ratkaisu hyvä perheellesi? Mikä ikä ero?
vastaus
\
Hassua että juuri miehen kanssa mietittiin samaa eilen illalla. Vähän olisi vissiin jo aika ruveta seuraavaa edes ajattelemaan, mutta... Lisäisin vielä kysymyksen tohon rimpsuun. Eli onko ketään sellaista jolla epäiltiin perinnöllistäkin sairautta, mutta diagnoosia ei koskaan saatu. Uskalsitteko tehdä lisää lapsia? Oliko terveitä? Ja miten selvisitte raskausajan sen kokoaikaisen pelon kanssa, että tuleekin toinen sairas lapsi?Alkuperäinen kirjoittaja 03.02.2006 klo 20:02 MAM kirjoitti:
\
eli veeti on 4v down poika ja kesällä syntyy meidän kolmas lapsi.meni kyllä tuo 3.5v ennenkuin teki mieli "uutta" vauvaa. kun veetillä on vielä vaipat eikä puhu..raskaus on mennyt ihan ok, tosin mullahan on nuo molemmat vanhemmat jo tarhassa.
mies jää lasten kans kotiin kun synnytyksen aika koittaa ja mulle lähtee ystävä mukaan,on helpompi näin..
vaikka tuo down ei tietenkään ole periytyvää mallia olen kovasti joutunut miettimään lapsen terveyttä,kun ikääkin alkaa jo olla. ja keskenmenojakin takana kolme.kävin vaan ultrissa ja vko15 seerumissa ja loppu on jonkun muun käsissä.en halua "pilata" loppu raskautta koska en varmaan kuitenkaan ois pystynyt keskeytykseen.
eiköhän se siitä =)
vastailen hieman vailinaisesti kun meidän erityislapsen jälkeinen on vielä mahassaAlkuperäinen kirjoittaja 04.02.2006 klo 18:07 vastaus kirjoitti:
eli veeti on 4v down poika ja kesällä syntyy meidän kolmas lapsi.meni kyllä tuo 3.5v ennenkuin teki mieli "uutta" vauvaa. kun veetillä on vielä vaipat eikä puhu..raskaus on mennyt ihan ok, tosin mullahan on nuo molemmat vanhemmat jo tarhassa.mies jää lasten kans kotiin kun synnytyksen aika koittaa ja mulle lähtee ystävä mukaan,on helpompi näin..
vaikka tuo down ei tietenkään ole periytyvää mallia olen kovasti joutunut miettimään lapsen terveyttä,kun ikääkin alkaa jo olla. ja keskenmenojakin takana kolme.kävin vaan ultrissa ja vko15 seerumissa ja loppu on jonkun muun käsissä.en halua "pilata" loppu raskautta koska en varmaan kuitenkaan ois pystynyt keskeytykseen.
eiköhän se siitä =)
\
Meillä oli miehen kanssa jo etukäteen haaveena saada kaksi lasta pienellä ikäerolla. Kun esikoisella sitten todettiin down, jäimme hetkeksi miettimään jatkoa. Meillä esikoinen on ollut suht' terve ja äärettömän helppo lapsukainen, joten päätimme ottaa riskin. Nyt on ikäeroa tulossa 1v3kk enkä osaa vielä kovin pelätä tulevaa. Miehellä on onneksi mahdollisuus olla useampi kuukausi kotona vauvan synnyttyä, joten uskon että pärjäämme.
Rasmusk on vasta aluillaan (rv20+1) ja tähän asti olen voinut hyvin, normaaleja pikkuvaivoja lukuunottamatta. Nyt jopa rohkenen lähteä kokeilemaan siipiäni työmaalla ennen uutta äitiyslomaa. Synnytyksestä ja sairaalassaoloajasta, meidän poju on kuitenkin vielä tässä vaiheessa ihan tavallinen, helppohoitoinen "vauva", joten synnytyksen ajaksi hänelle varmaan löytyy hoitaja. Muuten toivomme perhehuonetta ja mahdollisuutta että esikoinen saisi olla kanssamme sairaalassa mahdollisimman paljon.
Tulevan lapsen terveys kieltämättä arvelutti hieman alkuraskaudesta. Tiedän että todennäköisyys toiselle downille on todella pieni, mutta usko "eihän meille voi vammaista lasta syntyä"- se on kuitenkin mennyttä. Meille tarjottiin mahdollisuutta lapsivesipunktioon, mutta siitä kieltäydyimme keskenmenoriskin vuoksi sekä siksi ettei abortti olisi kuitenkaan meidän ratkaisumme. Niskapoimu-ultrassa kaikki näytti hyvältä (kuten myös esikoisen kodalla ) ja tämän tiedon turvin jatkamme eteenpäin. Aika sitten näyttää millainen lapsi meille tällä kertaa suodaan!
Tämäkin vastaus tulee hieman aikaisessa, kun tuo kakkonen köllöttelee vielä masussa.Alkuperäinen kirjoittaja 03.02.2006 klo 20:02 MAM kirjoitti:
Meillä oli miehen kanssa jo etukäteen haaveena saada kaksi lasta pienellä ikäerolla. Kun esikoisella sitten todettiin down, jäimme hetkeksi miettimään jatkoa. Meillä esikoinen on ollut suht' terve ja äärettömän helppo lapsukainen, joten päätimme ottaa riskin. Nyt on ikäeroa tulossa 1v3kk enkä osaa vielä kovin pelätä tulevaa. Miehellä on onneksi mahdollisuus olla useampi kuukausi kotona vauvan synnyttyä, joten uskon että pärjäämme.Rasmusk on vasta aluillaan (rv20+1) ja tähän asti olen voinut hyvin, normaaleja pikkuvaivoja lukuunottamatta. Nyt jopa rohkenen lähteä kokeilemaan siipiäni työmaalla ennen uutta äitiyslomaa. Synnytyksestä ja sairaalassaoloajasta, meidän poju on kuitenkin vielä tässä vaiheessa ihan tavallinen, helppohoitoinen "vauva", joten synnytyksen ajaksi hänelle varmaan löytyy hoitaja. Muuten toivomme perhehuonetta ja mahdollisuutta että esikoinen saisi olla kanssamme sairaalassa mahdollisimman paljon.
Tulevan lapsen terveys kieltämättä arvelutti hieman alkuraskaudesta. Tiedän että todennäköisyys toiselle downille on todella pieni, mutta usko "eihän meille voi vammaista lasta syntyä"- se on kuitenkin mennyttä. Meille tarjottiin mahdollisuutta lapsivesipunktioon, mutta siitä kieltäydyimme keskenmenoriskin vuoksi sekä siksi ettei abortti olisi kuitenkaan meidän ratkaisumme. Niskapoimu-ultrassa kaikki näytti hyvältä (kuten myös esikoisen kodalla
) ja tämän tiedon turvin jatkamme eteenpäin. Aika sitten näyttää millainen lapsi meille tällä kertaa suodaan! Mekin kovasti haaveillaan jo seuraavasta joka on silleenkin jo arvokas että on tosiaan tarkkaan harkittu ja mietitty.
Vähän "apuvoimia" joudumme käyttämään mutta onneksi tämä esikoinen pitää meidät niin työn touhussa ettei kerkii "vauvakuumeileen" ainaskaan kovin paljoa
Välillä tulee tunne etten jaksais toista tähän millään mutta sitten taas tuleekin ihan päinvastainen tunne :heart: .
Eihän noista geeneistä voi ikinä tietää minkälaisen yhdistelmän ne saa aikaan ja toisaalta meidän esikoinen syntui apgar-pisteillä 9/10 ja oli siis terve synnäriltä poistuessamme.
6kk myöhemmin hän sai ensi kerran spiiraa ja 1v. 1/2 dg.astma bronchiale ja 3v.8kk. epilepsia partialis ja nyt 4v.9kk. dg.F83:monimuotoinen kehityshäiriö.
Ikinä ei voi siis tietää ja siksipä elämää ei pidä suunnitella liian tarkoin,korkeintaan päivän voi strukturoida
Rakkaan lapseni olemassaolo ei vakio,siksi hän on entistä arvokkaampi ja siksi toivon lapsia lisää,oli erkkareita tahi ei :wave:
Voimia teille!
pserhiksellä pyörii eräs äippä jolla n.8 lasta joista 2 erityislasta, siinäpä uskallusta vaiko aitoa lapsirakkautta!
Vähän "apuvoimia" joudumme käyttämään mutta onneksi tämä esikoinen pitää meidät niin työn touhussa ettei kerkii "vauvakuumeileen" ainaskaan kovin paljoa
Välillä tulee tunne etten jaksais toista tähän millään mutta sitten taas tuleekin ihan päinvastainen tunne :heart: .
Eihän noista geeneistä voi ikinä tietää minkälaisen yhdistelmän ne saa aikaan ja toisaalta meidän esikoinen syntui apgar-pisteillä 9/10 ja oli siis terve synnäriltä poistuessamme.
6kk myöhemmin hän sai ensi kerran spiiraa ja 1v. 1/2 dg.astma bronchiale ja 3v.8kk. epilepsia partialis ja nyt 4v.9kk. dg.F83:monimuotoinen kehityshäiriö.
Ikinä ei voi siis tietää ja siksipä elämää ei pidä suunnitella liian tarkoin,korkeintaan päivän voi strukturoida
Rakkaan lapseni olemassaolo ei vakio,siksi hän on entistä arvokkaampi ja siksi toivon lapsia lisää,oli erkkareita tahi ei :wave:
Voimia teille!
ps
erhiksellä pyörii eräs äippä jolla n.8 lasta joista 2 erityislasta, siinäpä uskallusta vaiko aitoa lapsirakkautta!
tuntematon
Mulla on 4-vuotias down-poika,lisäksi 3 ja 2v.tytöt ja vielä 8kk ikäinen poika.Nämä muut lapset ovat terveitä.Tietysti sitä mietti kovasti,kun alkoi odottamaan seuraavaa lasta tämän esikoisen jälkeen, että jos tuleekin toinen vammainen.Mutta se oli sen 9 kuukauden paine.Kun sitten syntyi ihana,terve tyttö,kaikki murheet unohtu, eikä niitä enää samassa mittakaavassa ole ollut muissa raskauksissa.Kyllä elämässä täytyy yrittää luottaa johonkin.Itse luottaa siihen,että kaikella on tarkoituksensa.Tällä vammaisella lapsella on tarkoitus ja tehtävä täällä elämässä niinkuin meillä muillakin.Hän ei ole sen vähempiarvoinen kuin me muutkaan.Tietystihän sitä työtä hänessä on enemmän kuin terveissä lapsissa.Vaipat tällä meidän downilla vielä on ja se on tällä hetkellä ongelma kun on kahdella muullakin.Mutta eiköhän ne joskus oo kuivia...Myös todella vilkas on.Pihalla karkaa heti,jos silmä välttää.Saadaankin kaupungilta aita tontin ympärille.Että kyllä sitä apuakin löytyy monelta taholta,jos on vaikea perhetilanne.
meillä erityislapsen ja seuraavan vaavin ikäeroksi tuli 11kk.tta. "ei terveen" lapsen ongelmista tiedettiin jo raskausaikana. ongelmat eivät kuitenkaan olleet perinnöllisiä, vaan sarjassa "joskus vain näin tapahtuu". erityisen odotus oli jälkikäteen ajateltuna henkisesti raskasta, mutta silti halusimme mahdollisimman pian uuden vauvan. uuden vauvan odotus sujui helposti, vaikkakin jossai vaiheessa äitinä "typerästi" pelkäsin, että kun erityistä kohtaan tuntee "omanlaista" rakkautta, niin miten voi todennäköisesti tervettä vauvaa kohtaan tuntea samoin, ettei kumpikaan jää vähemmälle. no, sekin pelko haihtui jo raskausaikana ja osoittautui aivan turhaksi. raskausaika siis sujui hyvin, sitä kiinnitti enempi huomiota vielä niin pienen erityisen hoitoon, kuin omaan raskauteen.
synnytyksen ajan ja sitä seuranneet kaks viikkoa erityisemme joutui viettään lastenosastolla infektiokierteen takia. alunperin oli suunniteltu, että mun synnytys ois käynnistetty, jotta oisin tän erityisen hoidon saanu järjestettyä muutoin, niin että isäkin ois päässy mukaan synnytykseen, mutta kuten oon siitäki täällä joskus kirjottanu, niin se ei silloin onnistunutkaan. no, erityinenkin pääsi sit vihdoin kotia ja arki kahden vauvan kans, joista toinen oli erityislapsi, sujui hyvin. erityislapsella oli kuitenki jo selkeä päivärytmi, joka helpotti arjen sujumista ja vauva taas oli alusta alkaen helppohoitoinen ja tyytyväinen. jaksamisen suhteen ei ollut missään vaiheessa ongelmia..jaksoimme siis hyvin.
elämää kun ei kauheesti näiden erityisten kans eteenpäin aina tiedä, niin kuten oon täällä jo kertonutkin, niin erityisemme kuoli tammikuussa, reilu yks vuotiaana.
ja varsinkin nyt pystyy sanomaan, että onneksi meillä on tää vauva, vaikka tää ei erityistä millään korvaa, ja erityisellä tulee aina oleen paikka meidän sydämissä, niin kyllä ois äitin ja isin syli todella tyhjä, jos tätä pikku-aurinkoa ei ois..hyvin pienellä aikavälillä saatu sisarus oli siis meille paras mahdollinen ajoitus.
raskausaika siis sujui hyvin, sitä kiinnitti enempi huomiota vielä niin pienen erityisen hoitoon, kuin omaan raskauteen. synnytyksen ajan ja sitä seuranneet kaks viikkoa erityisemme joutui viettään lastenosastolla infektiokierteen takia. alunperin oli suunniteltu, että mun synnytys ois käynnistetty, jotta oisin tän erityisen hoidon saanu järjestettyä muutoin, niin että isäkin ois päässy mukaan synnytykseen, mutta kuten oon siitäki täällä joskus kirjottanu, niin se ei silloin onnistunutkaan. no, erityinenkin pääsi sit vihdoin kotia ja arki kahden vauvan kans, joista toinen oli erityislapsi, sujui hyvin. erityislapsella oli kuitenki jo selkeä päivärytmi, joka helpotti arjen sujumista ja vauva taas oli alusta alkaen helppohoitoinen ja tyytyväinen. jaksamisen suhteen ei ollut missään vaiheessa ongelmia..jaksoimme siis hyvin.
elämää kun ei kauheesti näiden erityisten kans eteenpäin aina tiedä, niin kuten oon täällä jo kertonutkin, niin erityisemme kuoli tammikuussa, reilu yks vuotiaana.
ja varsinkin nyt pystyy sanomaan, että onneksi meillä on tää vauva, vaikka tää ei erityistä millään korvaa, ja erityisellä tulee aina oleen paikka meidän sydämissä, niin kyllä ois äitin ja isin syli todella tyhjä, jos tätä pikku-aurinkoa ei ois..hyvin pienellä aikavälillä saatu sisarus oli siis meille paras mahdollinen ajoitus.
Meidän erityislapsemme (esikoinen) syntyi -99 ja pikkusisko -05. Sairaalassaoloajan oli esikoista hoitamassa hänen kummitätinsä, joten isä pystyi olla sairaalassa minun ja vauvan kanssa enemmän. Toki isä hoiti kotiasioitakin. =)
Kyllä nyt tuntuu jaksavan ihan hyvin. Vanhempi tyttö kun käy koulua ja on niin hyvä "apulainen" ja innokas pikkusiskon kanssa touhuaja. Ja uusien taitojen oppiminen käy innokkaammin kun ymmärtää että voi niitä joskus tulevaisuudessa siskolleen opettaa. :heart:
Niin ja tottakai raskausaikana tuli mietittyä että mitä jos sama toistuisi? Samoin nuoremman syntymän jälkeen sitä tuli seurailtua "neuroottisestikin" että onko samoja piirteitä, mutta nyt täytyy todeta että esikoisen erilaisuus ei ainakaan nyt toistunut. Pikkuneiti istuu jo itse ja ryömii ja ikää 9 kuukautta. Esikoisen kohdalla eivät asiat näin olleet tässä vaiheessa kehitystä. :ashamed: :heart: :heart:
Kyllä nyt tuntuu jaksavan ihan hyvin. Vanhempi tyttö kun käy koulua ja on niin hyvä "apulainen" ja innokas pikkusiskon kanssa touhuaja.
Ja uusien taitojen oppiminen käy innokkaammin kun ymmärtää että voi niitä joskus tulevaisuudessa siskolleen opettaa. :heart: Niin ja tottakai raskausaikana tuli mietittyä että mitä jos sama toistuisi? Samoin nuoremman syntymän jälkeen sitä tuli seurailtua "neuroottisestikin" että onko samoja piirteitä, mutta nyt täytyy todeta että esikoisen erilaisuus ei ainakaan nyt toistunut. Pikkuneiti istuu jo itse ja ryömii ja ikää 9 kuukautta. Esikoisen kohdalla eivät asiat näin olleet tässä vaiheessa kehitystä. :ashamed: :heart: :heart: