Eroista kysymyksiä kaikille

miksi pitäisi kiduttaa itseään suhteessa jossa ei koe saavansa sitä mitä tarvitsee.
jos valtaosa on sitä mieltä ettei ero kannata, miksi on niin paljon eroja?
ihmiset voi kasvaa erilleen, se on fakta, mutta tosin tarkoittaa sitä ettei suhdetta ole hoidettu oikein. Mutta jos niin on käynyt, että on kasvettu erilleen eikä itsellä ole hyvä olla, miksi pitäisi miellyttää toista siksi, että sillä toisella olisi hyvä olla?
Miksi eroamisesta on tehty niin helppo, että se on mahdollista niin miksi ei olla jääty siihen vanhaan kaavaan ettei ero ole mahdollista kuin pettämisen takia?
ja onko oikeastaan lasten etu se, että ne nostetaan jalustimelle ja saavat päättää aikuisten suhteista?
eläisittekö ennemmin sellaisessa perheessä jossa vanhemmilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin koti ja lapset vai sellaisessa, että vanhemmat ovat tahoillaan onnellisia jonkun muun kanssa tai yksin?
Mulle olisi isompi järkytys se, että vanhemmat eroaisivat sitten kun lapset ovat lähteneet maailmalle eli olleet yhdessä vain siksi kun on lapsia.
kokisin romuttaneeni kahden ihmisen elämää parinkymmenen vuoden ajan.
tuntisin syyllisyyttä olemassa olostani, en olisi onnellinen siksi, että vanhemmat ovat nostaneet minut jalustalle.
Ja mitä on avioliitto? kaveruutta? tuomio?
Parhaimmillaan suhde on kaveruutta jossa on rakkautta ja seksiä, mutta jos rakkaus ja seksi puuttuu, onko se enää luokiteltaviksi parisuhteeksi?

Minusta tärkeää on oppia tuntemaan toinen niin hyvin ennen avioliittoa, että voi olla 99% varma, että se kestää läpi elämän.
Mutta 1% sille, että toinen saattaa pettää, muuttua, tunteet loppua, voi tulla henkistä tai fyysistä väkivaltaa jota ei ennen avioliittoa ole esiintynyt.

Täällä on vain jotenkin ristiriitaista eroa ehdotetaan jos puoliso ei ole käyttäytynyt mallikkaasti, mutta jos joku kertoo haluavansa erota se tuomitaan huonoksi ihmiseksi. (moni muukin asia vetää täällä ristiin).
useita kysymyksiä, mutta vielä yksi, milloin ero on oikea vaihtoehto ja milloin se on väärä vaihtoehto?

 

Voi kun oli paljon asiaa.. Sen voin vain sanoa että minulle ja lapsille oli onni se että erottiin lasten isän kanssa. Nyt meillä on ihana perhe, minulla ihana mies ja lapsilla ihana isäpuoli. Meidän kaikkien elämä muuttui paljon paremmaksi. :heart:

 

Jos on kasvettu erilleen, eikä ole hyvä olla, mutta ei kuitenkaan ole pettämistä, väkivaltaa tms. jatkaisin suhdetta, vaikka sitten lasten takia, se kun sulla oli tässä esillä. Koska mikään ei takaa, että sitten toisaalla löytäisin suuren onnen

 

Minusta tärkeää on oppia tuntemaan toinen niin hyvin ennen avioliittoa, että voi olla 99% varma, että se kestää läpi elämän.
Mutta 1% sille, että toinen saattaa pettää, muuttua, tunteet loppua, voi tulla henkistä tai fyysistä väkivaltaa jota ei ennen avioliittoa ole esiintynyt.

täys peesi!

 

Parhaimmillaan suhde on kaveruutta jossa on rakkautta ja seksiä, mutta jos rakkaus ja seksi puuttuu, onko se enää luokiteltaviksi parisuhteeksi?

Ei se oikein kun seksi puuttuu kokonaan...

Minusta tärkeää on oppia tuntemaan toinen niin hyvin ennen avioliittoa, että voi olla 99% varma, että se kestää läpi elämän. Mutta 1% sille, että toinen saattaa pettää, muuttua, tunteet loppua, voi tulla henkistä tai fyysistä väkivaltaa jota ei ennen avioliittoa ole esiintynyt.

Joskus vaikka kuvittelee tuntevansa toisen niin ei silti... Ja kun toinen muuttuu niin se ei sitten välttämättä paljon naurata... Siinähän sitten pohtii että miten tästä eteenpäin...

 

Mun mielestä ero tulee kysymykseen jos ei koe itse elävänsä toisen kanssa täyspainoista parisuhdetta. Meillä tosiaan on vain tämä yksi elämä. Uskon että ainakin tervemieliselle ja ei kauhean temperamenttiselle, tasapainoiselle naiselle löytyy montakin niin hauskaa sulhasehdokasta että voi oikeasti olla sitä mieltä että on maailman paras olo olla juuri sen miehen kanssa! Lähes kaikki meistä valitsee alkuun vääränlaisen kumppanin. Mä tiedän että kyllä se vaihtamalla paranee .. koska itse olen kasvanut ja aikuisena valitsin fiksummin ja osasin välttää sudenkuoppani. Minulla on monta vakavaa suhdetta takanani ja yksi avioliitto. Mikään suhteista ei ollut tyydyttävä. Avioonkin menin liian aikaisin ja vääristä syistä. Nykyisen kanssa olen ollut tuplasti pidempään kuin kenenkään muun kanssa ikinä, 6v4kk. Tuntuu vieläkin että pakahdun onnesta ja rakkaudesta. Jos tuntisit minut niin olisit että " huhhuh". Minä.. jolle ennustettiin etten koskaan rakastu kehenkään oikeasti. Nyt arkikin on juhlaa. Sen sanonnan ymmärtää kun se oikea on rinnalla. Eli vaihda miestä jos ja mieti mitä ihan oikeasti tahdot ja älä tyydy vähempään jos sinulla on varaa vaatia.

 

Oli tosiaan paljon asiaa.
Täällä on nainen joka ei ole ikinä eronnut, ei yhtään kertaa (edes poikaystävästä koska tämä nykyinen on eka sellainen).
Ja olen kyllä sitä mieltä noin ensisijaisesti, että itse en lähde ihan heppoisin perustein eroamaan. Siinä särkyy lapsen tuttu perhe ja koti. Toinen tienaaja perheestä katoaa ja elintaso laskee. Ei olisi sitten enää tuttua ja turvallista kumppania joka tuntee minut hyvin ja jonka tuttuun syliin on mukava painautua. Se olisi niiiiin suuri muutos koko perheelle, että kyllä ne vastaantulevat ongelmat olisi hyvä selvittää muuten kuin eroamalla, jos vaan mahdollista. Aina ei ole mahdollista ja silloin ei voi mitään. Mutta en kyllä itse ns. pikkusyystä eroaisi. Jos tuntuu että on kasvettu erilleen niin sitten pitää yrittää keksiä jotain yhteistä ja mukavaa jne. Kuuluu myös pitkään suhteeseen normaaleina vaiheina, ettei se toinen aina niin hirveästi sytytä eikä saa perhosia kaiken aikaa lepattamaan vatsassa ja välillä ärsyttääkin suunnattomasti.

Toki siis kuitenkin lyöminen, pettäminen jne ovat "hyväksyttäviä syitä" erolle, sekä se jos ei kertakaikkiaan enää tulla toimeen toistensa kanssa. Mutta nämä "en vaan enää tunne rakkautta sitä kohtaan" / "löysin uuden ihastuksen" jne, olisivat useinkin korjattavissa...

Mutta jokainen päättäköön itse parisuhte(i/e)staan. Ei kaikille edes satu kunnollista miestä kerralla kohdalle. Mutta työtä pitkän suhteen eteen on tehtävä vaikka suhde olisikin terve ja hyvä.

 

sitä mieltä noin ensisijaisesti, että itse en lähde ihan heppoisin perustein eroamaan. Siinä särkyy lapsen tuttu perhe ja koti. Toinen tienaaja perheestä katoaa ja elintaso laskee. Ei olisi sitten enää tuttua ja turvallista kumppania joka tuntee minut hyvin ja jonka tuttuun syliin on mukava painautua. Se olisi niiiiin suuri muutos koko perheelle, että kyllä ne vastaantulevat ongelmat olisi hyvä selvittää muuten kuin eroamalla, jos vaan mahdollista.

Niin? Olisiko mahdollista? Että tässä olisi minullekin perusteet?

 

Meillä ero oli tapetilla, haettiin apua ja liitto pelastettiin. Mun mielestä eron saa turhan helpolla sikäli että erotaan vaikkei olla edes yritetty korjata asioita. Ensin ainakin yrittää. Eriasia tietty jos on niin painava syy ettei kannata jatkaa ollenkaan. Vaikka tuntis toisen hyvin, voi tulla yllätyksiä, en esim mitenkään arvannut miten mies reagoi vauvan syntymään ja isyyteen vaikka takana 7 vuotta yhteiseloa lasta ennen. Nyt on elämä parempaa ja isä-lapsisuhde toimii, ennen avunhakemista olin valmis lähtemään pojan kanssa. Työtä se suhde teettää ja joskus tarvitaan ulkopuolista apua siihen.

 

nostan B)

 

No eihän näihin kysymyksiin mitään yhtä oikeaa vastausta ole. Siihen 100% tuntemiseen ennen lopullista sitoutumista: hyvä tavoite, mutta vastoin yleistä käsitystä ihmiset MUUTTUU kyllä sekä hyvässä että pahassa. Eikä isotkaan ongelmat tarkoita sitä, että homma on tuhoon tuomittu, mikäli tahtoa asioiden muuttamiseen on oikeasti. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin kasvaminen ja muuttuminen, tai niin pelottavaa. Jostakin syystä.

Mulle itselle avioliittolupaus on lupaus tahdosta. Tahdotko rakastaa, niinhän siinä kaavassa kysytään. Se tahto on toistaiseksi kantanut niiden päivien yli jolloin on ollut vaikeaa ja hankalaa. Perhe on sopimus siitä, että yhdessä yritetään. Jos joku siitä sopimuskesta lähtee, niin minkäs sille voi - vain itselleen voi mitään. Siksi keskityn pitämään huolta siitä, että MINÄ en ole se joka ne sopimukset rikkoo. Intohimot tulee ja menee, siihen tuuliviiriin minä en lähde. Muut (=mies) huolehtii ja päättää omasta kohdastaan. Ja kun ruttuja tulee, punnitaan taas se tahto...kaikenlaista on anteeksi annettu vuosien mittaan. Joku olisi varmaan eronnutkin, eikä siinä mitään moittimista ole siinäkään. Pitää vaan tietää mitä haluaa ja mitä on valmis siitä maksamaan.

 

on niin helppoa kyseenalaistaa ja kritisoida asioita, joita ei ole itse kokenut. ja kun kukaan meistä ei elä toisten elämää, niin on ihan ajan hukkaa pohtia toisten erojen syitä ja seurauksia. ei mulla tulis esim mieleenkään tehä alotusta asiasta, jota en ole itse kokenut eikä ole mitään hajuakaan.

 

Yksikään aiti/isäpuoli ei rakasta toisen lasta niin kuin omaansa. Näin se vaan on.

 

on niin helppoa kyseenalaistaa ja kritisoida asioita, joita ei ole itse kokenut. ja kun kukaan meistä ei elä toisten elämää, niin on ihan ajan hukkaa pohtia toisten erojen syitä ja seurauksia. ei mulla tulis esim mieleenkään tehä alotusta asiasta, jota en ole itse kokenut eikä ole mitään hajuakaan.

Näin on minunkin mielestä...

 

Mulle olisi isompi järkytys se, että vanhemmat eroaisivat sitten kun lapset ovat lähteneet maailmalle eli olleet yhdessä vain siksi kun on lapsia.

Miksi tämä olisi erityisen järkyttävää? Lapset tiedostavat että vanhemmat tekevät kaikensa heidän eteen, ja mieltävät uhraukset ehdottomana rakkautena.

Eihän lapset myöskään pode huonoa omatuntoa siitä että vanhemmat joutuvat kärsimään ikänsä ansiotyössä, vain elättääkseen perheensä..

 

Mutta takerrun nyt siihen viimeiseen kysymykseen, milloin ero on oikea vaihtoehto ja milloin se on väärä vaihtoehto?

Ero on oikea vaihtoehto silloin, jos järki tai henki (tai molemmat )on vaarassa. Väärä ratkaisu se on silloin, kun päätös on tehty harkitsematta, kaikkia vaihtoehtoja ja eron seurauksia miettimättä.

 

Lähes kaikki meistä valitsee alkuun vääränlaisen kumppanin. Mä tiedän että kyllä se vaihtamalla paranee .. koska itse olen kasvanut ja aikuisena valitsin fiksummin ja osasin välttää sudenkuoppani. Minulla on monta vakavaa suhdetta takanani ja yksi avioliitto.

Mulla vähän sama tilanne/ajatus. Takana aiemmin yksi 7-vuoden avolliitto ja voisin sanoa, että olin täysin erilainen ihminen aloittaessa tuon suhteen kuin lopettaessani sen. Samoin mies. Joskus ihmisten persoonallisuudet muuttuvat henkisen kasvun myötä. Silloin ei kai mitkään terapiat auta, kuka sitä nyt haluaisi muuttaa omaa luonnettaan vaikkapa sulkeentuneemmaksi, että olisi "samalla aaltopituudella" kuin puoliso.

 

nostan

 

on niin helppoa kyseenalaistaa ja kritisoida asioita, joita ei ole itse kokenut. ja kun kukaan meistä ei elä toisten elämää, niin on ihan ajan hukkaa pohtia toisten erojen syitä ja seurauksia. ei mulla tulis esim mieleenkään tehä alotusta asiasta, jota en ole itse kokenut eikä ole mitään hajuakaan.

entäs jos minulla on vaikka kaveri jota haluaisin auttaa? ja kaipaisin lisää mielipiteitä asiasta? tai entäs sitten jos kyselen muuten vain? tai palstailun vuoksi? ei kai täällä monellakaan asialla ole sen kummempaa todellisuutta tai kokemusta toisten elämästä.
oma kokemukseni pitkän suhteen loppumisesta (kesti 5vuotta) oli hiukan erikoisempi, koska mies vain lähti kävelemään ilmoittamatta mitään.
Minusta suhteessa ei ollut vikaa, mutta niin vain jäin lapseni kanssa kuin nalli kalliolle.
tosin emme olleet ihan naimisiin asti kerenneet kuin puheissa.

 

on niin helppoa kyseenalaistaa ja kritisoida asioita, joita ei ole itse kokenut. ja kun kukaan meistä ei elä toisten elämää, niin on ihan ajan hukkaa pohtia toisten erojen syitä ja seurauksia. ei mulla tulis esim mieleenkään tehä alotusta asiasta, jota en ole itse kokenut eikä ole mitään hajuakaan.

Kyllä olisi aika köyhää keskustelua, jos kaikki puhuisivat vain niistä asioista, jotka heille itselleen ovat kaikkein tutumpia ja jotka ovat kantapään kautta kokeneet. Enemmistö tässäkin tilanteessa on kuitenkin niitä, joille aihe ei ole tällä hetkellä kovin akuutti, ja siitä voi puhua. Ikävää jos sinulle on akuutti.

 

Toki siis kuitenkin lyöminen, pettäminen jne ovat "hyväksyttäviä syitä" erolle, sekä se jos ei kertakaikkiaan enää tulla toimeen toistensa kanssa. Mutta nämä "en vaan enää tunne rakkautta sitä kohtaan" / "löysin uuden ihastuksen" jne, olisivat useinkin korjattavissa...

Täysin samaa mieltä. Se on tämä yksilökeskinen kulttuuri, joka korostaa sitä että MINULLA on oikeus olla onnellinen. Pylleröstä lasten kannalta.

 

Mulle olisi isompi järkytys se, että vanhemmat eroaisivat sitten kun lapset ovat lähteneet maailmalle eli olleet yhdessä vain siksi kun on lapsia.

Miksi tämä olisi erityisen järkyttävää? Lapset tiedostavat että vanhemmat tekevät kaikensa heidän eteen, ja mieltävät uhraukset ehdottomana rakkautena.

Eihän lapset myöskään pode huonoa omatuntoa siitä että vanhemmat joutuvat kärsimään ikänsä ansiotyössä, vain elättääkseen perheensä..

vaikka mulle äiti on äiti ja isä isä niin eivät he ole pelkästään äiti ja isä.
heillä on omakin elämä, meillä jokaisella on.
niinkuin äitinikin sanoi elämää on lastenkin jälkeen. ei saa elää elämäänsä lasten kautta vaan lasten kanssa.
Pitää olla omat ystävät, omat harrastukset, omat mielipiteet, oma työpaikka jossa olet rouva koivu etkä äiti.
perheen elättäminen on luonnollista olitpa kuka hyvänsä tai asuit missäpäin maapalloa tahansa, mutta parisuhde jos se ei toimi eikä sitä saada yrityksistä huolimatta toimimaan ei ole luonnollista.
en todella koe vanhempieni uhrausta rakkauden osoituksena, vaan sitä kautta olen oppinut vain uhrautumaan itse, tärkeämpää olisi ollut syli, aamupalat, tunteiden kertominen, rajat, yhdessä olo, sovitut riidat jne.
Exälle annoin anteeksi pettämiset, haukkumiset, lyömiset vain siksi koska luulin, että suhteessa pitää uhrautua rakkauden eteen niin pitkälle, että menetin itseni muokatessani itsestäni sopivaa miestä varten.
toipuminen kesti kauan exän katoamis lähdön jälkeen.