Erotaanko nykyään liian helposti?

Ottamatta sen enempää syihin kantaa niin kyllä erotaan liian helposti monesti.

 

[QUOTE="vieras";24489371]Minä en taas ymmärrä, miten kukaan haluaisi mennä naimisiin esim. tuollaisen pintaliitäjän kanssa kuin mitä monet teistä, esim. "Anatolia" vaikuttaa olevan. Eihän onnellisista ajoista osaa nauttia, ellei ole välillä niitä onnettomia ja sekin on hyvin suhteellista.

En voisi kuvitellakkaan, että menisin naimisiin miehen kanssa josta välitän ja eroaisin vain sen vuoksi, että miehellä on vaikka sitä masennusta. Tietenkään elämä ei olisi siinä vaiheessa mukavaa, mutta minulla on kuitenkin niin paljon empatian kykyä, etten voisi ajatella itsekkäästi itselleni huoletonta elämää jos välittämäni ihminen on sairastunut! Heitätteko lapsenne pois, jos hänellä on ongelmia?[/QUOTE]

Ei masennus ole sairaus, jossa normaalisti toimiva yhtenä kauniina päivänä tulee lääkäristä ja sanoaa puolisolleen: "terppa, arvaa mitä? Mulla on masennus." Kyllä se on oireillut jo pitkään ennenkuin ihminen edes älyää mennä lääkäriin. Ulospäin ihmiset saattavat hampaat irvessä hymyillä ja esittää, että meidän perheessä kaikki on oikein hyvin. Todellisuudessa elämä perheessä on voinut olla yhtä helvettiä jo pidemmän aikaa. Moni masennukseen sairastunut yrittää viimeiseen asti selvitä palkkatöistään, mutta kaikki muu jääkin sitten muiden - eli sen puolison - harteille. Ja sillä puolisollakin voi olla omat rajansa siihen, mitä kestää ja miten pitkään, ennenkuin alkaa se omakin mielenterveys reistailla.

 

Kyllä ja ei. Osa eroista johtuu tosin siitä että ennen eroaminen oli liiakin vaikeaa, tunteita ei ole opittu näyttämään tai käsittelemään kotona.

 

[QUOTE="vieras";24489371]Minä en taas ymmärrä, miten kukaan haluaisi mennä naimisiin esim. tuollaisen pintaliitäjän kanssa kuin mitä monet teistä, esim. "Anatolia" vaikuttaa olevan. Eihän onnellisista ajoista osaa nauttia, ellei ole välillä niitä onnettomia ja sekin on hyvin suhteellista.

En voisi kuvitellakkaan, että menisin naimisiin miehen kanssa josta välitän ja eroaisin vain sen vuoksi, että miehellä on vaikka sitä masennusta. Tietenkään elämä ei olisi siinä vaiheessa mukavaa, mutta minulla on kuitenkin niin paljon empatian kykyä, etten voisi ajatella itsekkäästi itselleni huoletonta elämää jos välittämäni ihminen on sairastunut! Heitätteko lapsenne pois, jos hänellä on ongelmia?[/QUOTE]

Tämä pintaliitäjä on ollut miehensä kanssa hiukan yli 11 v yhdessä, siitä 10 v 4 kk naimisissa, ja selvitty on myös todella vaikeista ajoista...että silleen. Marttyyriksi en siltikään koskaan alkaisi - mulla on vain yksi elämä, enkä tuhlaa sitä olemalla onneton.

Kukaan tuskin eroaa vain siksi, että puolisolla on masennusta. Mutta masennus voi olla piste iin päälle, on ehkä ollut vaikeaa jo pitkään - sitäpaitsi tiedän että elämä masentuneen kanssa voi olla vaikeaa, ja jossain vaiheessa pitää ehkä lähteä ettei masentuisi itse (jos molemmat masentuvat, miten käy lasten?) vaikka kuinka rakastaisi. Kuka voi sanoa, miten monta kertaa ja miten kauan toisten täytyy yrittää, ja taas pettyä? Minusta ei kukaan, sen rajan jokainen määrittelee itse. Ja kuten jo todettua, ero vaatii usein enemmän voimia ja rohkeutta kuin suhteeseen jääminen.

Kukaan ei voi tietää, miten helposti kukin eroaa. Vain asianosaiset itse sen tietävät. Pahinta, mitä eroavalle voi sanoa, on se että miksi te nyt näin helpolla luovutatte, yrittäisitte vielä...

 

[QUOTE="vieras";24489371]

En voisi kuvitellakkaan, että menisin naimisiin miehen kanssa josta välitän ja eroaisin vain sen vuoksi, että miehellä on vaikka sitä masennusta. Tietenkään elämä ei olisi siinä vaiheessa mukavaa, mutta minulla on kuitenkin niin paljon empatian kykyä, etten voisi ajatella itsekkäästi itselleni huoletonta elämää jos välittämäni ihminen on sairastunut! Heitätteko lapsenne pois, jos hänellä on ongelmia?[/QUOTE]

Henkiset sairaudet ovat siitä pirullisia, että se henkilö johon alun pitäen on rakastunut, voi kaikota niin kauas, ettei häntä enää tässä mailmassa tapaa. Vakavasta masennuksesta kärsivälle elämä todellakaan ei ole sitä onnellisten ja vähemmän onnellisten aikojen vaihtelua, josta viestissäsi mainitsit, vaan se voi olla ihan yhtä mustuutta, jonka rinnalla kuolemakin tuntuu helpotukselta.

Hyvä, että otit lapset puheeksi. Kaikkien voimavarojensa käyttäminen
sairaan puolison tukemiseen voi joissakin tilanteissa merkitä sitä, että omalla lapsella ei ole mahdollisuutta hyvään lapsuuteen. Vaikeita valintoja varmasti.

 

Ei vaan nykyään mennään naimisiin liian helposti Suhteessa pistetään omat ongelmat toisen syyksi tai mennään alunperinkin ihan väärän tyypin kanssa avioon ja ihmetellään kun ei homma toimi.

 

Tuttavapiirissä ei ole mitään katastrofaalista esimerkkiä huonosta liitosta, mutta kyllähän se joillain suurten ikäluokkien liitoilla on ongelmana ettei suhteeseen ole panostettu ja se viha tulee esiin toisen vähättelynä tai täysin erillisenä elämänä. Mutta se kertoo siitä, miten tärkeää on sen suhteen ja oman henkisen minän hoitaminen. Vai näkeekö joku asian niin, että olis ollut rohkeaa ja viisasta erota? Ilmeisesti, koska nykyään erotaan hyvinkin helposti. Oikeaa rohkeutta ja viisautta on kyllä muuttaa asioita paremmiksi, koska siinä joutuu usein päivittämään niitä omiakin pinttyneitä käsityksiä.

Samoja kauhusuhteita sitä löytyy jo eronneiden ja uudestaan avioituneitten liitoista, eli se ero ei nyt ainakaan asioita paranna. Paitsi silloin tietysti, jos on sitä karmeaa perheväkivaltaa, mutta eiköhän ne nyt ole aika pieni osa erotilastoissa...

 

Kun jos mä mietin esim. mun isovanhempia, niin kummallakin pariskunnalla, on ollu ongelmia: sota, nälkä,köyhyys, pahoinpitelyt, alkoholismi jne.
Eikä tuo työkään tuohon aikaan kauhean kevyttä ole ollu!
Ja silti mun iso vanhemmat oli onnellisia vielä 60-70 avioiliittovuoden jälkeenkin.
Miten nyky pariskunnat kestäisi vastaavaa!?

Unohdatko sen että ennenvanhaan ilmapiiri oli tuomitsevampi eronneita kohtaan ja oma äitini ainakin on sanonut että SILTIKIN ihmiset erosivat ja pettivät ihan samaan tahtiin kuin nytkin.

Asioista on vaan helpompi keskustella nykyään, roskalehdistö ja niiden lööpit, jatkuva tiedon virta netissä ja kännykät, kannttavat, nettikahvilat, jne jne... jatkuvasti tieto liikkuu turhista ja vähemmän turhista asioista niin vinhaa tahtia että voi vaikuttaa siltä että ikäänkuin ennen olisi ollut asiat paremmin vaikka kaikkea paskaa tapahtui myäs ennen, sitä vaan ei pystytty kirjoittamaan joka paikkaan että herkemmät olisi kauhuissaan. Sivukylillä edes ennenvanhaan suurin osa lukenut lehteäkään. Ja ei, ennenvanhaan ei ollut 80-luvulla.

 

Ei todellakaan. Ihan liian kauan vetkutellaan väkivaltaisissa liitoissa, joissa lapset kärsivät. Naiset sietävät aivan liian kauan henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja muutenkin huonoa kohtelua miestensä taholta. Lasten takia pitäisi erota heti, eikä vasta muutaman vuoden päästä, kun peruuttamattomia vaurioita on jo saatu.

 

Henkiset sairaudet ovat siitä pirullisia, että se henkilö johon alun pitäen on rakastunut, voi kaikota niin kauas, ettei häntä enää tässä mailmassa tapaa. Vakavasta masennuksesta kärsivälle elämä todellakaan ei ole sitä onnellisten ja vähemmän onnellisten aikojen vaihtelua, josta viestissäsi mainitsit, vaan se voi olla ihan yhtä mustuutta, jonka rinnalla kuolemakin tuntuu helpotukselta.

Näin on, sitä olen ikävä kyllä joutunut sivusta seuraamaan kun läheinen ihminen sairastui.

Hänen puolisonsa jaksoi yli 10 vuotta. Oli parempia aikoja välillä, sitten taas todella huonoja aikoja. Epävarmuutta siitä, kauanko huonot ajat tällä kertaa kestää, ja mitä ikävyyksiä ne tuovat tullessaan. Se epävarmuus oli kuulemma pahinta, samoin tietoisuus siitä että tätä se tulee olemaan koko loppuelämän ajan.

Lopulta hän itse alkoi masentua, ja silloin luojan kiitos hän tajusi päästää irti ja erosi.

Ei omaa terveyttään voi tai kannata uhrata rakkauden nimissä - jalo ajatus, mutta käytännössä ihan typerää sanoisin, sillä kuka siitä hyötyy jos kumpikin puolisoista on ihan raatona? Etenkin kun on muitakin velvollisuuksia, esimerkiksi lapset tai lapsenlapset. Rakkauden nimissä uhrautuminen ja kuoleminen on out.

Kyllä masentuneesta saa erota. Usein tuntuu ettei saisi. Kyseisen läheisen ihmisen puoliso on puskaradiopuheissa paskiainen joka jätti masentuneen avuttoman puolisonsa yksin. Onneksi me läheiset tiedämme totuuden, ja olemme hänen puolellaan täysin tässä asiassa - vaikkakin tunnemme suurta sympatiaa myös tätä masentunutta kohtaan.

 

Unohdatko sen että ennenvanhaan ilmapiiri oli tuomitsevampi eronneita kohtaan ja oma äitini ainakin on sanonut että SILTIKIN ihmiset erosivat ja pettivät ihan samaan tahtiin kuin nytkin.

Asioista on vaan helpompi keskustella nykyään, roskalehdistö ja niiden lööpit, jatkuva tiedon virta netissä ja kännykät, kannttavat, nettikahvilat, jne jne... jatkuvasti tieto liikkuu turhista ja vähemmän turhista asioista niin vinhaa tahtia että voi vaikuttaa siltä että ikäänkuin ennen olisi ollut asiat paremmin vaikka kaikkea paskaa tapahtui myäs ennen, sitä vaan ei pystytty kirjoittamaan joka paikkaan että herkemmät olisi kauhuissaan. Sivukylillä edes ennenvanhaan suurin osa lukenut lehteäkään. Ja ei, ennenvanhaan ei ollut 80-luvulla.

En unohda, ja on se vieläkin tuomitseva ainakin osittain, mutta erisyistä. Se vaan kun eroaminen on niin helppoa nykyaikana, niin luulis olevan helpompi hakea myös apua koska sitä on saatavilla joka tuutista!
Mulla on vaan väkisinkin semmonen tunne että on liian helpoo vaihtaa uuteen kun vanhaan tulee vikaa oli sitten kyse TV:stä tai puolisosta!

 

Minkähänlaisista perheistä te monet olette lähtöisin, kun on nähty väkivaltaa ja mustuutta jne, eikä vaan osata erota? Kaikki näkemäni eronneet ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisten ihmisten ongelmineen ja kasvukriiseineen. Yleensä eronsa jälkeen molemmat menevät vielä uusiin suhteisiin ja elävät taas jonkun aikaa onnellisina ja aloittavat ns. uuden elämän. Mihin ne väkivaltaiset, kurjat ja henkisesti sairaat ihmiset jäi? Ne, joiden kanssa kukaan ei voi olla onnellinen ja joiden vuoksi lapsetkin kärsi? Minä näen lähipiirissäni lähinnä lukkiutuneita tilanteita, joista pyritään eroon avioerolla ja puolisoa vaihtamalla ja kyllä ne lapset siitä kärsii eniten, koska eivät opi ongelmien ratkomista vaan pakenemista.

 

Ennen ei erottu juuri koskaan, ei edes silloin kun oli sitä väkivaltaa ja alkoholismia perheesä. Mikä musta oli erittäin huono homma. Nyt on väestössä näitä aikuisia jotka kasvoivat olosuhteissa missä kotona kännääminen oli ok ja vaimon ja lasten hakkaaminenkin arkea. Sitten mietitään eroaako nämä rikkinäiset aikuiset liian herkästi? Varmasti eroavat, vaikeahan se on ongelmia parisuhteessa ratkaista jos kotoa saatu malli on vääristynyttä.

 

Ennen ei erottu juuri koskaan, ei edes silloin kun oli sitä väkivaltaa ja alkoholismia perheesä. Mikä musta oli erittäin huono homma. Nyt on väestössä näitä aikuisia jotka kasvoivat olosuhteissa missä kotona kännääminen oli ok ja vaimon ja lasten hakkaaminenkin arkea. Sitten mietitään eroaako nämä rikkinäiset aikuiset liian herkästi? Varmasti eroavat, vaikeahan se on ongelmia parisuhteessa ratkaista jos kotoa saatu malli on vääristynyttä.

noh pääkaupunki alueella elänyt mummoni ja äitini sanoo kyllä eriävästi tuosta "ei ennen erottu juuri koskaan" riippuu varmasti kuinka pitkälle mennään.

 

[QUOTE="vieras";24489779]Minkähänlaisista perheistä te monet olette lähtöisin, kun on nähty väkivaltaa ja mustuutta jne, eikä vaan osata erota? Kaikki näkemäni eronneet ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisten ihmisten ongelmineen ja kasvukriiseineen. Yleensä eronsa jälkeen molemmat menevät vielä uusiin suhteisiin ja elävät taas jonkun aikaa onnellisina ja aloittavat ns. uuden elämän. Mihin ne väkivaltaiset, kurjat ja henkisesti sairaat ihmiset jäi? Ne, joiden kanssa kukaan ei voi olla onnellinen ja joiden vuoksi lapsetkin kärsi? Minä näen lähipiirissäni lähinnä lukkiutuneita tilanteita, joista pyritään eroon avioerolla ja puolisoa vaihtamalla ja kyllä ne lapset siitä kärsii eniten, koska eivät opi ongelmien ratkomista vaan pakenemista.[/QUOTE]
Mä olen lähtöisin oikein hyvästä perheestä. Ei päihteitä eikä väkivaltaa. Vanhempani viettävätkin ensi kesänä 60-vuotishääpäiväänsä. Mutta mä olen nähnyt niin sukulaisissani, ystävissäni kuin kavereissanikin aivan liikaa niitä tapauksia, joissa puolison päihteidenkäyttö ja joillain myös väkivalta on viikottaista. Silti ei erota, kun onhan se selvinpäin niin ihqu :heart: Mulla on yksi serkku, joka on satunnaisesti töissä, useimmiten kännissä ... paitsi silloin, kun istuu linnassa. Silti sen vaimo pukkaa uutta tenavaa serkulleni...onkohan niitä lapsia jo 7 vai 8, en jaksa edes muistaa enää.

 

[QUOTE="vieras";24489779]Minkähänlaisista perheistä te monet olette lähtöisin, kun on nähty väkivaltaa ja mustuutta jne, eikä vaan osata erota? Kaikki näkemäni eronneet ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisten ihmisten ongelmineen ja kasvukriiseineen. .[/QUOTE]

Et voi tietää muiden eron taustoja. Minä koin toistuvasti yöllisiä kauhunhetkiä väkivaltaisen isäni takia. Häntä pidettiin kunnollisena työssäkäyvänä miehenä, mutta totuus on toinen. Onneksi äitini lopulta otti eron.

Entinen naapurin tyttö (nykyään hyvä ystäväni) muistelee lapsuuttaan katkerana, kun hänen vanhempansa eivät tajunneet erota. Heillä ei ollut suoranaista fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä sitäkin enemmän. Harva eronnut kuuluttaa koko maailmalle exänsä tempauksista tai jos kuuluttaa, niin hänet leimataan vain katkeraksi exäksi.

 

Mä olen sitä mieltä, että erotaan liian helposti,
mutta MENNÄÄN YHTEEN VIELÄ HEPPOISIMMIN PERUSTEIN.
En mä oikeesti vaan pysty mitenkään käsittämään selitystä, että rakkaus loppuu.

Omassa tuttavapiirissä ne jotka ovat ja pysyvät siinä liitossaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin ne, jotka ovat eronneet ja ehkä uudenkin kumppanin hankkineet,
etenkin jos siihen liittoon on vielä lapsia hankittu.

Ne parit, joille ero ei olisi edes vaihtoehto, heistä huokuu perusturvallisuuden tunne ja luottamus elämään.
Sitten on taas näitä jotka pohtivat ihan liikaa omaa onnellisuuttaan ja miettivät,
että onks mun nyt hyvä tässä olla jne. Nää tyypit on kyl kaikkee muuta kuin tasapainoisia..

 

noh pääkaupunki alueella elänyt mummoni ja äitini sanoo kyllä eriävästi tuosta "ei ennen erottu juuri koskaan" riippuu varmasti kuinka pitkälle mennään.

Varmasti pääkaupunkiseudulla on erottu herkemmin kun landella. Maaseudulla paheksuttiin eronneita. Toki eroja on aina. Mutta jos ajatellaan vaikka viime vuosituhannen alkupuolella syntyneitä tai vieläkin taemmas, niin eronneet ovat tuskin olleet iso ryhmä. Onhan ilmapiirikin ollut kovin toisenlainen, naisen asemasta puhumattakaan.

 

Mä olen sitä mieltä, että erotaan liian helposti,
mutta MENNÄÄN YHTEEN VIELÄ HEPPOISIMMIN PERUSTEIN.
En mä oikeesti vaan pysty mitenkään käsittämään selitystä, että rakkaus loppuu.

Omassa tuttavapiirissä ne jotka ovat ja pysyvät siinä liitossaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin ne, jotka ovat eronneet ja ehkä uudenkin kumppanin hankkineet,
etenkin jos siihen liittoon on vielä lapsia hankittu.

Ne parit, joille ero ei olisi edes vaihtoehto, heistä huokuu perusturvallisuuden tunne ja luottamus elämään.
Sitten on taas näitä jotka pohtivat ihan liikaa omaa onnellisuuttaan ja miettivät,
että onks mun nyt hyvä tässä olla jne. Nää tyypit on kyl kaikkee muuta kuin tasapainoisia..

Vähän tätä mä olen ajanut takaa

 

Varmasti pääkaupunkiseudulla on erottu herkemmin kun landella. Maaseudulla paheksuttiin eronneita. Toki eroja on aina. Mutta jos ajatellaan vaikka viime vuosituhannen alkupuolella syntyneitä tai vieläkin taemmas, niin eronneet ovat tuskin olleet iso ryhmä. Onhan ilmapiirikin ollut kovin toisenlainen, naisen asemasta puhumattakaan.

Noh, en ollut paikalla kun 1920 - 1970 luvuilla erottiin tai ei erottu, joten joudun luottamaan niiden ihmisten sanaan jotka oli paikan päällä. Eron paheksuminen oli paljon suurempaa silloin ja silti sitä tapahtui, kuulemani mukaan. Se että palstalla paheksutaan eroamista tai eroamatta jättämistä ei todista mitään oikean elämän paheksumisesta ja päinvastaisesta varmuudella koska täällä on helppo sanoa sen mitä sylki suuhun tuo ja kasvokkain reagoiminen on ihan eri asia.