Erotako?

Meillä on vaikea perhetilanne tällä hetkellä. Yhteistä taivalta takana 18 vuotta, josta suurin osa naimisissa. Kolme lasta: esiteini, sekä yksi pienempi koululainen ja yksi päiväkoti-ikäinen.

Matkan varrelle on mahtunut paljon: on ollut rakkautta, iloa, matkoja ja paljon hyviä hetkiä. On ollut myös riitoja, rahahuolia ja etäisyyttä.

Suuri taakka suhteessamme on miehen maahanmuuttajuus - ei siksi, että siinä olisi itsessään jotain vikaa, vaan siksi, että elämä on välillä todella vaikeaa. Töitä on vaikea saada, ja mies työllistää itsensä raskaassa hommassa pienyrittäjänä. Rehellisesti täytyy sanoa, että en ole jaksanut viime vuosina auttaa siinä kovinkaan paljoa, mutta paperiasiat pyöritän. Miehellä ei myöskään ole juurikaan ystäviä, tai edes kavereita.

Itse olen työelämässä - en johtaja-asemassa, mutta olen mielestäni pärjännyt kohtuullisen hyvin. Palkkaani on tarvittu perheen elämän pyörittämiseen, eikä miestä ole haitannut ajaa työsuhdeautollani. Laman kurimuksessa olen jäänyt kaksi kertaa työttömäksi, mutta päässyt molemmilla kerroilla nopeasti takaisin töihin.

Nyt on kuitenkin kaikki taas solmussa. Mies ja 12v poika ottavat yhteen kovast, ja vieläpä niin typerästä asiasta kuin pojan harrastuksesta. Mies vaatii lähes täydellisiä suorituksia harrastamisessa, koska hän "laittaa ruokaa ja kuljettaa". Vain pari päivää sitten tulivat yhdessä kotiin harrastusmenosta ja koko ilta olikin yhtä huutamista. Poika oli harmissaan isän antamasta ikävästä palautteesta, isä taas ei mielestään ollut sanonut niin. En edes ottanut asiaan kantaan, pyysin isää aikuisena miehenä rauhoittumaan, mutta hän vain huusi ja meni jo täysin asiattomuuksiin. Eikä tämä ole ainoa kerta. Hänellä on ikävä tapa suuttuessaan sanoa täysin ala-arvoisia asioita. Minunkin on todella vaikeaa kestää se, miten sen kestää oma lapsi? Olen erittäin huolissani heidän isä-poika-suhteestaan.

Itselläni on erittäin lämpimät ja avoimet välit lapsiin. Mieheni mielestä paapon heitä liikaa ja opetan lapset laittamaan isän sivuun. Minun mielestäni taas on hänen oman käytöksensä syytä, että lapset hakeutuvat yleensä aina minun luokseni.

Viimeinen pisara eilen oli se, kun mies puhui aiemmin tällä viikolla tekemästäni parin viikon työmatkasta ulkomaille. Hänellä on kuulemma oikeus kieltää sellainen. Ja samaan hengenvetoon totesi minun muutenkin olevan huono äiti, kun haluan mielummin käydä töissä kuin hoitaa lapsia. Sanomattakin lienee selvää, että oloni on erittäin loukattu.

Voin rehellisesti myöntää, että olen mielessäni pohtinut eroa usein. Toisaalta en haluaisi hajottaa perhettä. Lisäksi olen kaikesta huolimatta huolissani miehestä. Miten hän pärjäisi yksin? Kuinka katkeroituneeksi hän muuttuisi? Ainakin hän heittäytyisi täysin uhriksi, kertoisi kaikille uhranneensa elämän minun vuokseni (muutti Suomeen, jätti perheen ja ystävät jne) ja sitten minä tein hänelle näin.

Mielestäni hän käyttäytyy täysin kohtuuttomasti, mutta toisaalta yritän olla kärsivällinen, koska epäilen hänen olevan lievästi masentunut ja pettynyt elämäänsä. Toisaalta, jos hän on pettynyt, voiko se parantua? Olen ehdottanut hänelle lomaa yksin kotimaassa (tällä hetkellä ei ole rahaa lähteä koko perhe, matkaan uppoaa tuhansia), olen ehdottanut yritystoiminnan lopettamista, jos se on liian rankkaa (myydään koti ja muutetaan vuokralle), mikään ei kelpaa. En pysty ratkaisemaan hänen ongelmiaan. Hän syyttää monista asioista minua, mutta odottaa kuitenkin rakkautta ja läheisyyttä, eikä ymmärrä, että hän sammuttaa liekkiä jatkuvasti satuttavilla sanoillaan.

Pariterapiaa olemme harkinneet aiemmin, mutta se kaatui jäätäviin jonoihin. Saimme akuutin kriisitilanteen jotenkin silloin itse selvitettyä.

Toisinaan melkein toivon, että mies jäisi vaikka kiinni pettämisestä tai löisi minua - olisi kunnon syy erota. Tiedän itsekin, että se kuulostaa täysin naurettavalle.

Arvostan vertaistukea, jos joku on ollut vastaavassa tilanteessa, tai muita asiallisia kommentteja neuvoja. Kiitos!

 

Samanlaisessa tilanteessa ei kai kukaan ole ollut, mutta vertaistukea saat.

"Toisinaan melkein toivon, että mies jäisi vaikka kiinni pettämisestä tai löisi minua - olisi kunnon syy erota"

Toi on tuttu tunne. Mun avioliittoni ahdisti muista syistä.

Et sä voi olla vastuussa toisen aikuisen ihmisen onnesta.
Lähde ja jatka elämää. Pidä itsesi kunnossa! Mies varmasti kiukkuaa aluksi mutta parin vuoden päästä on varmasti oivaltanut että elämä voi muuttua jopa paremmaksi.

 

Mulle oli myös tuttua exänkaatoi että minä olin se joka oli syypää kaikkeen ja syypää exän tekoihin.. en siis oikeasti ollut ,hänen päässää olin. Välillä haukkui mut niin maan rakoon ja välil tuli lapsellekkin ilkeää kommenttia ... "huudan/haukun koska sinä ..." olin kuulemma huono äiti monestakin syystä vaikka exä hyvin tiesi että minä pidin perheasiat kasassa. Minä kävin kaupassa ja tein yleensä ruuan,siivosin,kävin tytö kanssa ulkoilemassa ja sen semmoista. Riitoja tuli ihan pikku jutuistakin ihan naurettavistakin asiasta,ja kaikki oli minun syytäni aina... joskus exäni tunnusti tuntevansa vähemyyden tunnetta koska tiesi minun olevan se perheen "kallio" se joka hoitaa kaikki asiat ja kestää vastoinkäymisiä. Valvoo lapsen vierellä kun se sairastelee ym ja sillä.oli välillä tunne ettei hänellä ollut virkaa perheessämme.


Voi olla että miehellesi tekisi hyvää löytyy äijä seuraakin välillä,mutta tutustuminen uusiin ihmisii ei ole aina niin helppoa kun luulis.

 

Mielstäni parisuhteessa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, jos jompi kumpi pitää oikeutenaan kieltää toiselta asioita. Aikuiset ihmiset tekevät itse päätöksensä, toinen voi olla jyrkästikin eri mieltä ja haluta eri asiaa, mutta ei toista aikuista kielletä tekemästä jotain.

 

Mielstäni parisuhteessa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, jos jompi kumpi pitää oikeutenaan kieltää toiselta asioita. Aikuiset ihmiset tekevät itse päätöksensä, toinen voi olla jyrkästikin eri mieltä ja haluta eri asiaa, mutta ei toista aikuista kielletä tekemästä jotain.

Kieltäminen on turhan vahva ilmaus, mutta mielestäni parisuhteessa on melkeinpä velvollisuus kertoa, jos ei hyväksy tai on vaikea hyväksyä jotain toisen tekemään asiaa. Tällöin asiasta voidaan keskustella ja sopia, miten asian suhteen toimitaan ja löytää asioihin yhteisymmärrys.

Esimerkiksi tuo, että ap:n mies kertoo, ettei hyväksy ap:n työmatkoja ja pitää jopa työssäkäyntiä pahana asiana, on keskustelun paikka. Ainakin itse ap:n asemassa haluaisin tietää, miten mies kuvittelee asioiden sujuvan ilman työssäkäyntiä. Uskoisin, ettei mies oikeasti ole työssäkäyntiä vastaan, mutta ap:n työmatka on ottanut koville. Keskustelkaa asioista, mutta älkää tehkä sitä riidan aikana.

 

Kiitos kommenteista!

Työssäkäynnistä on puhuttu ennenkin, ja kyllä hän itsekin tietää, että töistä pois jäämiseni on täysin epärealistinen ajatus. Meillä on kolme lasta ja elämä kuitenkin suhteellisen mallillaan - tulemme toimeen näin, mutta pelkillä hänen tuloillaan joutuisimme tekemään valtavia muutoksia elämään. En usko, että hän oikeasti haluaisi itsekään riistää lapsilta esim. heidän rakkaita harrastuksiaan.

Ymmärrän, että jollain tavalla tuo "uhkailu", vaikka en sitä periaatteessa hyväksykään, on vain hätähuuto. Mutta joku raja kaikessa. Kuten joku tuossa aiemmin sanoi, en minä kai kaikesta huolimatta voi olla hänen onnellisuudestaan vastuussa. Hän on myös itse muodostanut suhteensa lapsiin sellaiseksi kuin on - hänen mielestään siinä ei toisaalta ole mitään vikaa, toisaalta on selvästi harmissaan, kun minun suhteeni lapsiin on avoimempi ja läheisempi. Mutta mestarin lailla hän kääntää senkin minun viakseni (olen syöttänyt lapsille pahoja asioita hänestä tmv., jota en todellakaan tekisi).

Äijäseura tekisi hyvää! Olen jopa pyytänyt joskus joitakin tuttuja kutsumaan miehen ulos. Nuorempana olin mustasukkainen, nyt olisin onneni kukkuloilla, jos hän kävisi vaikka ulkona äijäporukassa tai viihtyisi jossain harrastusten parissa.

Itsellänikin on paha olo tämän kaiken keskellä. Toisaalta tekisi mieleni vain sanoa, että en jaksa enää! Haluaisin hänen olevan onnellinen, vaikka sitten jonkun toisen kanssa. Toisaalta, hänessä on paljon hyvää ja lapset ovat kuitenkin hänelle tärkeitä - ja isä lapsille. En haluaisi rikkinäistä perhettä lapsille. En oikeasti tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä.

Voiko perheneuvolaan mennä yksin? Haluaisin tuulettaa ajatuksia jonkun kanssa rauhassa.

 

Kiitos kommenteista!

Työssäkäynnistä on puhuttu ennenkin, ja kyllä hän itsekin tietää, että töistä pois jäämiseni on täysin epärealistinen ajatus. Meillä on kolme lasta ja elämä kuitenkin suhteellisen mallillaan - tulemme toimeen näin, mutta pelkillä hänen tuloillaan joutuisimme tekemään valtavia muutoksia elämään. En usko, että hän oikeasti haluaisi itsekään riistää lapsilta esim. heidän rakkaita harrastuksiaan.

Ymmärrän, että jollain tavalla tuo "uhkailu", vaikka en sitä periaatteessa hyväksykään, on vain hätähuuto. Mutta joku raja kaikessa. Kuten joku tuossa aiemmin sanoi, en minä kai kaikesta huolimatta voi olla hänen onnellisuudestaan vastuussa. Hän on myös itse muodostanut suhteensa lapsiin sellaiseksi kuin on - hänen mielestään siinä ei toisaalta ole mitään vikaa, toisaalta on selvästi harmissaan, kun minun suhteeni lapsiin on avoimempi ja läheisempi. Mutta mestarin lailla hän kääntää senkin minun viakseni (olen syöttänyt lapsille pahoja asioita hänestä tmv., jota en todellakaan tekisi).

Äijäseura tekisi hyvää! Olen jopa pyytänyt joskus joitakin tuttuja kutsumaan miehen ulos. Nuorempana olin mustasukkainen, nyt olisin onneni kukkuloilla, jos hän kävisi vaikka ulkona äijäporukassa tai viihtyisi jossain harrastusten parissa.

Itsellänikin on paha olo tämän kaiken keskellä. Toisaalta tekisi mieleni vain sanoa, että en jaksa enää! Haluaisin hänen olevan onnellinen, vaikka sitten jonkun toisen kanssa. Toisaalta, hänessä on paljon hyvää ja lapset ovat kuitenkin hänelle tärkeitä - ja isä lapsille. En haluaisi rikkinäistä perhettä lapsille. En oikeasti tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä.

Voiko perheneuvolaan mennä yksin? Haluaisin tuulettaa ajatuksia jonkun kanssa rauhassa.

Viimiseen kysymykseesi: perheneuvolaan voi mennä myös yksin. Joskus koko perhettä auttaa, jos yksi käy "tuulettamassa ajatuksiaan" ja saa vinkkejä. Tilanteenne kuulostaa raskaalle. Samaistun osittain itse mieheesi ja minulla ilkeät sanat ja turhautuminen johtuu väsymyksestä ja merkityksettömyyden tunteesta. Saatanpa olla vähän masentunutkin. On silti väärin kaataa oma paha olo toisen niskaan ja varsinkin purkaa sitä lapsiin. Ehkä sinun tosiaan kannattaisi käydä yksin juttelemassa ja miettiä, mitä sinä haluat ja mikä tilanteessa on kaikkien (varsinkin lasten) kannalta paras ratkaisu.

 

Kyllä, perheneuvolaan voi mennä yksinkin. Ja suosittelen sinulle että menetkin. Suosittelen myös sitä pariterapiaa. Seurakunta ainakin täällä päin järjestää sitä ihan ilmaiseksi perheasianneuvottelukeskuksessa eikä ole mitenkään uskontoon liittyvää. Sinne voi mennä käsittääkseni kuka vaan ja yksin tai yhdessä.

Uskoisin että teillä tulee nyt erilaisten kulttuurien yhteentörmäys tässä eikä miehesi osaa sitä oikein käsitellä. En tiedä mistä päin hän ok, mutta aika harvassa valtiossa naiset elävät yhtä tasa-arvoista elämää miesten kanssa kuin Suomessa. Joten miehesi voi kokea, että sinun asemasi perheessä ja työelämässä uhkaa hänen egoansa ja siksi käyttäytyy kuten käyttäytyy. Lisäksi mieti millaisen miehen mallin hän on saanut lapsena kotimaassaan? Osaako hän muuta kuin toistaa sitä? Mehän olemme kaikki ns. olosuhteiden vankeja siinä mielessä, että se ympäristö jossa elämme kasvattaa meitä enemmän kuin mikään muu ja niistä malleista on vaikea oppia pois myöhemmällä iällä.

En osaa sanoa, onko liittonne pelastettavissa, mutta sen sanon vinkiksi, että älä missään nimessä luovuta ennen kuin olet ihan joka ikisen kortin kääntänyt. Niin kauan kuin sinulla on tahtoa taistella suhteenne ja perheenne puolesta, niin kauan on toivoa. Ja ero ei varmastikaan ole se helpompi vaihtoehto, joten turvaudu siihen vasta siinä vaiheessa kun viite selkä suorana myöntää itsellesi, että mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole.

 

Mielstäni parisuhteessa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, jos jompi kumpi pitää oikeutenaan kieltää toiselta asioita. Aikuiset ihmiset tekevät itse päätöksensä, toinen voi olla jyrkästikin eri mieltä ja haluta eri asiaa, mutta ei toista aikuista kielletä tekemästä jotain.

No minä kyllä kielsin miestä tuomasta ryyppykavereitaan meille kännissä keskellä yötä, kun minä hoidin vauvaa. Onko sekin sinusta väärin?

 

Toivon, ettette ajaudu valtataisteluihin missään tilanteessa.
Siis siihen, että alatte vakuutella toinen toisillenne siitä, kumpi on parempi joissain asioissa.
Suosittelen myös sitä perheneuvolaan yhteydenottoa. Parisuhdeterapialla ei ole sanottavaa hyötyä, jos ongelmat eivät ole suoranaisesti parisuhteessa, vaan jossakin ulkoisissa tekijöissä.
Voisitko itse lähteä katsomaan ja kuskaamaan väliin poikaasi harkkoihin? Näkisit muutaman kerran jälkeen mistä "huuto" johtuu. Syy sillekin on olemassa, miksi mies huutaa ja ei välttämättä osaa kuin patistaa enemmän ja parempiin tuloksiin?
Ja on muistettava myös, mikä on osa normaalia 12 -vuotiaan alkavan murrosikäisen pojan uhmaa, kiukuttelua jne.
Haluaako poika itse harrastaa vai harrastaako vain, koska olettaa vanhempien niin haluavan? Kokeeko isä esimerkiksi häpeää jostain harrastuksissa ja siksi huutaa pojalle, omaa pahaa oloaan? Välineet ovat erilaiset jne, saako poika valmentajalta toisenlaista kohtelua kuin muut? Miksi?
Paljon ajatuksia heräsi kirjoituksesi myötä ja toivon, ettet ihan heti anna periksi.

 

No minä kyllä kielsin miestä tuomasta ryyppykavereitaan meille kännissä keskellä yötä, kun minä hoidin vauvaa. Onko sekin sinusta väärin?

Mielestäni on ylipäänsä väärin olla ja lisääntyä noin tyhmän miehen kanssa.

 

En nyt jaksanut lukea vuodatustasi yhtään, mutta eroa.
Tosissaan. You'll get YOUR life.

 

Mielestäni on ylipäänsä väärin olla ja lisääntyä noin tyhmän miehen kanssa.

En olekaan enää, erohan siitä tuli. Ja mies aloitti ryyppykavereiden kotiin raahaamisen vasta lapsen syntymän jälkeen, sitä ennen käytös oli tietenkin aivan muuta.

 

Vastauksena aiempaan kommenttiin: olen vienyt useinkin lapsen harrastukseen, mutta useimmiten mies haluaa viedä. Toisaalta pidän sitä hyvänä, että isä on mukana pojan harrastuksessa, mutta vaatimustaso menee aivan överiksi.

Olen pehmeämpi kasvattaja ja vanhempi kuin mieheni, joka uskoo lähinnä raipan (vertauskuvallisesti) ja käskyttämisen voimaan. Vaadin kuitenkin itsekin lapseltani esim. sitoutumista, keskittymistä ja parhaansa tekemistä - mutta en ihmesuorituksia. Mieheni mielestä olen liian lepsu.