G: Pahinta oman äitinne suusta?

Mulla on vuosien aikana tullut aika hyvä toleranssi noita tuon hullun juttuja kohtaan, neljä lasta hällä ja jok'ikinen eriarvoinen. Mä oon ite kärsiny suurimman osan elämästäni masennuksesta ja ollut paniikkikkihäiriötä ja koulukiusaamisesta johtuvaa stressiä ja käytöshäiriöitä, joita hän "ei nyt ihan ymmärrä". Mulla on sisarus, jolla on mielenterveysongelmia ja jolla elämä siloitellaan, kaikki laskut maksetaan, asunto hankitaan ja loputtomiin ymmärretään, kun kusee raha-asiansa ja asuntonsa yms. Mä taas oon kuulemma edelleen täysin käsi kaikessa, vaikka oon vuosia asunu omillani, käynyt duunissa enkä ole apuja kaivannut, niin "kun mulla on niitä ongelmia". Viimeisin kulmankohotuksen aihe, jota mieskin ihmetteli oli kun kerroin meneväni mukulan kanssa pyöräilemään tjsp ja mutsi siinä paniikissa sitten kyselee, että miten pärjään, kun en varmaan Osaa ylittää autotietä? :O Mies siinä sitten puhelimessa yritti kovasti kertoa, että kaipa tuo vaimo osaa tien ylittää...

 

Huhhuh, mitä juttuja... : /

Meillä on äidin kanssa ollut aina hyvät välit, möläytykset ovat olleet enemmän ajattelemattomuutta kuin mitään varsinaista julmuutta. Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen se, kun teini-ikäisenä valitin äidille kovista kuukautiskivuistani - hän oli aivan äimistynyt ja totesi siihen, että mun pitäisi varmaan harrastaa enemmän liikuntaa. Oli siis sitä mieltä, että kivut johtuivat mun omasta laiskuudestani. Myöhemmin kävi ilmi, ettei hänellä ole koskaan itsellään ollut kuukautiskipuja eikä hän ollut edes tajunnut, että sellaisia voi olla muillakaan... Mutta ei kauheasti tehnyt mieli teininä kertoa mitään arkoja tai henkilökohtaisia juttuja juuri tällaisten kommenttien takia.

 

"mä vihaan sua, olet lähtöisin perkeleestä!" Tätä on suhteellisen vaikea unohtaa, vaikka joskus myöhemmin pyytelikin anteeksi..

 

En muista miksi kaikeksi minua kutsui, kun kännipäissään minut hakkasi ja heitti pakkaseen ilman ulkovaatteita, olin 16 vuotias.
Usein on meitä lapsia syyttänyt, että häneltä on jäänyt nuoruus elämättä, joutunut meitä hoitamaan. Tämä on ollut hänen suosikki syynsä juomiselle.

Ikinä, ei ikinä ole anteeksi tekojaan tai sanojaan pyytänyt. Annoin hänelle vaihtoehdot joko alkoholi tai lapsenlapset, hän valitsi alkon ja nyt sekin on minun syy, kun olen välit katkaissut.

 

[QUOTE="vieras";27694670]Täytyy kyllä sanoa, että ihan järkyttäviä äitejä monilla . Miten niin monet äidit voivat sanoa lapsilleen, että ovat elämänsä virhe, susta ei tule koskaan mitään, kukaan ei voi sua rakastaa, olet ruma, olet lihava, ja mitä kaikkea. Siis mitä vajakkeja nämä tällaiset äidit ovat ja minkä vuoksi he kohtelevat lapsiaan noin. Miksi ihmeessä he ovat sitten halunneet lapsia!? Kuinkahan moni, (en nyt tarkoita teitä tässä ketjussa olijoita, enkä ketään muutenkaan erityisesti, mutta yleisesti pohdin, ) toistaa äitinsä sanoja aikanaan lapselleen ja toistavatkohan nämäkin äidit vain omaa lapsuuttaan? Sairasta ja kamalaa ja kuinka yleistäkin vielä?[/QUOTE]

jos jotakin "hyvää" pitää omasta äidistä keksiä niin se että en toista noita äitini virheitä omille lapsilleni

Tosin olen saanut äidiltä tästäkin kuulla En osaa kasvattaa jne.

 

AIVAN karmeeta luettavaa... hirveetä käytöstä, omalta äidiltä.. Oon ihan sanaton.

Kehtaako tähän enää kirjoittaa tollasten "tölväisyjen" jälkeen..

No, äitille maistuu alkoholi ja on maistunut aina. Isäni oli päähuoltajani ja äitillä olin viikonloput ja lomat vaikka samassa kunnassa melko vierekkäin asuttiin. Vaikka äiti väitti odottaneensa mun kyläilyä kuin "kuuta nousevaa", silti kaupasta raahattiin perjantaina se mäyräkoira halvinta ja tinattiin menemään. Sitten äidin mies rupesi aina öisin kokkailemaan munakkaita ynnämuita ja sydän syrjällään olin ala-asteiässä kun mietin että sulkeeko se hellan levyt.. Hän myös harrasti sitä että kännipäissään tuli nukkumaan sänkyyn missä minä ja äiti nukuttiin, mun päälle! Änkes siihen eikä tajunnut maailmanmenosta mitään. Kännipäissään ajeltiin myös, lapsi kyydissä milloin minnekkin. Äiti ei tätä myönnä todellakaan vaikka aikuisena oon ladellu faktoja tiskii mun lapsuudesta. Kysynyt monesti oon myös että miksi helvetissä piti oikeen useempi lapsi vääntää kun ei pysty/halua huolehtia niistä, niin vastaus oli jotain että kysy isältäs, johon minä että "isäkö pakotti sut meidät tekemään??" Hän siihen "Joo, kutakuinkin!"

Kiitti näistä.

Äitipuoli joskus teininä tölväisi että "kannattaisko jo pikkusen kattoo paljon syöt, mahas pömpöttää jo" kun toista iltapalaleipää tein ja lisää kaakaota. Olin alipainoinen enkä edelleenkään ole lihonut viittä kiloa enempää teiniajoista.

 

Tästä ketjusta tulikin mieleeni, että pitää varata aika siihen keskusteluun äititytärsuhteesta, jos saisin ihan vaikka psykiatrille mennä... kun ei ota laantuakseen ahdistus.

Pahimmat teot:

-kun sain unelmien joululahjat joulupukilta, äitini otti ne pois itselleen. On vielä tänäkin päivänä hänellä nämä lahjat.

-ei antanut harrastaa sitä mitä halusin (hevosten hoitoa, ilmaista harrastamista kylläkin...) vaan suorastaan pakotti minut soittamaan huilua, sillä hän ei ollut itse saanut tällaisia mahdollisuuksia ja olin todella kiittämätön kaikesta. 13 km päähän autolla vieminen olisi tullut liian kalliiksi 3 kertaa viikossa, joten pyöräilin sinne itse aina kun mahdollista.

- Natku, huora on olleet pahimmat sanat, ollessani 12-vuotias.

- Minulla oli 14-17 vuotiaana 3 vuoden ajan väkivaltainen poikaystävä. Kun kerroin tästä äidilleni, hän sanoi, että itsehän olen väkisin hänen kanssaan halunnut seurustella ja mennä sinne yms eivätkä he ole voineet isän kanssa asialle mitään, sillä olen niin vaikea ja kamala ihminen. Erään kerran äitini jopa näki kun poikaystäväni heitti minut lattialle omassa kodissani, aloin huutaa poikaystävälleni ja huusin äidilleni omasta huoneestani, että nakkaa sen ulos. Sen sijaan äitini halasi poikaystävääni, silitti häntä kun hän itki ja sanoi, että ei se ole hänen vikansa, kun olen tällainen....

Lisää riittäisi vaikka kirjaksi asti.

Olen kysynyt häneltä, miksi hän on tehnyt näitä asioita. Pahinta on se, että vielä tänäkin päivänä hänen pitää syyttää minua kaikesta ja on omasta mielestään ollut täydellinen äiti.

Meillä on kaksi lasta. Toinen syntyi 2 kk sitten. Itkin laitoksella äitiäni, sillä hän alkoi syyllistää minua, kun en jaksanut ottaa laitokselle ketään vastaan, halusimme olla perheen kanssa ja vasta kotona ottaa vieraat vastaan. Pyysin nukkumiseen apua häneltä pari viikkoa sitten, kun vauva on väärällä rytmillä ja aloimme miehen kanssa väsyä. Äitini tuli tänne meille aamulla ja itkin kun näin hänet, yritin halata häntä. Kun hän näki, että olin surullinen ja voimaton, hän alkoi huutaa mulle, että olen hullu, kuinka isän kanssa jaksettiin kaikki kolme eikä koskaan pyydetty/saatu apua, hän itse ei ole nukkunut yhtään jne... se oli sitten viimeinen kerta kun häneltä apua pyysin. Ristiäisiin pyysin lukemaan/siunaamaan pienokaisemme. Äitini alkoi itkeä, kun oli niin otettu. Ristiäispäivänä pappi pyysi kaikkia kuulemaan, miten tulee toimia ja äitini sanoi, että ei todellakaan aio lukea mitään. Sanoin isälleni, että lukee ristiäisissä ja sitten äitini suuttui, kun hän ei saanutkaan lukea ja kärtti isäni perässä, että haluaakin lukea. Sanoin äidilleni, että tätä päivää et kyllä pilaa. Mahdollisuus annettiin ja nyt se meni.

Että meillä on tällaista. Itkeäkö vaiko nauraa???

 

Mä olen 35v ja edelleen äiti on huolissaan siitä etten osaa pukeutua oikein. Muistuttelee pipoista ja lämpimistä vaatteista ja että teatteriin pitää olla hame. Ja sukkisten kanssakin sillä on joku värikoodi, en vaan muista mikä pitäs millonkin olla... Muutenkin se tuppaa ohjeistaa ja neuvoo mua ihan liikaa ja sitten loukkaantuu kun en niin tee.

 

Ei mitään erityistä yksittäistä asiaa... Mut ärsyttää vaan kun tuen sijasta tulee pelottelua ja vähättelyä, kaivellaan esille vain ne asiat mitä pahimmassa tapauksessa vois tulla.

 

Lapsena ollessani äiti hyvänä päivänä naureskeli, että on siinä tyttö kuin isänsä. Seuraavana haukkui samaista isää p*rkeleen s*atanan paskasiaksi, joka joutaisi kuolla pois. Olin kyllä ymmälläni, että mikäs se minä olen.

Vertasi minua serkkuuni, joka oli kaunis, hoikka, lahjakas ja muutenkin ihana. Minua sai kuulemma aina hävetä.

Kertoi aina, jos joku oli sanonut minusta jotain negatiivista. Sama meno jatkuu nykyisinkin, soittaa heti kun kuulee jotain.

Rupesin seurustelemaan 17-vuotiaana, siitä alkoi huorittelu. Olin tosin jo 19-vuotias, kun kerran kotiin tullessa en enää päässytkään sisälle saatesanoin "mene takaisin sinne mistä tulitkin, tänne ei enää ole tulemista". Eipähän tarvinnut miettiä, milloin muuttaisin pois.

Seuraavalle sanomiselle en tiedä itkenkö vai nauranko, sen verran surkuhupainen se on: kaikenlaista äpärää sitä perse paskantaa. Äiti oli kyllä naimisissa isäni kanssa, kun sain alkuni. Tuon sain kuulla teini-ikäisenä.

 

jos jotakin "hyvää" pitää omasta äidistä keksiä niin se että en toista noita äitini virheitä omille lapsilleni

Tosin olen saanut äidiltä tästäkin kuulla En osaa kasvattaa jne.

Täysin samat tunteet täälläkin. Äiti antoi mulle täydellisen mallin siitä, millainen äiti en itse halua koskaan olla. Omille lapsilleni kerron aina kuinka heitä rakastan ja yritän olla aina tukena ja läsnä heidän elämässään.

 

Toista lasta odottaessani kärähdin sikiöseulonnassa riskilukemin 1/6. Hän huusi minulle, kun olin huolissani, että saatana kaikkiin tutkimuksiin sitä pitääkin mennä, helevetin hullu. Nauti nyt raskaudesta, siellä mitään vikaa oo yms. vaikka olin huolesta sairas. En olisi hänen mukaansa saanut olla huolissani, enkä kokea niitä tunteita. Äitini syyllisti minua onneksi kohtuullisen vähän punktioon mennessäni, halusi oikeasti varmaan itsekin tietää tulokset.

Terve lapsihan sieltä syntyi, oli äidilleni varmaan ensimmäisiä elämän vaikeita asioita kohdata kun ei voinutkaan tilannetta hallita itse.

Hallitsee siis muita ihmisiä vähättelemällä, syyllistämällä ja haukkumalla. Lapsuudessa parhaat ystäväni olivat Vellinaama ja Kumihuuli. Aina kun yritin auttaa äitiäni mm. kaupassa käymällä, sain haukut jos en tehnyt asioita oikein. Muistan, kun kävin 6-vuotiaana lähikaupassa, äitini halusi sipulia. En tiennyt, minkänäköisiä sipulit ovat, joten toin valkosipulinipun. Kiitokseksi sain lauseen: "Paa paska asialle ja tee loput ite, saatana".

Hän puhuu siis kaikille näin. Isäni ajaa ihan loppuun jatkuvalla valittamisella ja isäni äitiä haukkumalla. Isäni yrittää olla äidilleen lähes joka päivä apuna, äitini vihaa mummuani yli kaiken. On kuulemma anoppi pilannut heidän elämänsä.

No, sanon äidilleni itse aina myös pahasti. En voi olla hiljaa. Ja tähän tarvitsenkin apua, jotta saan omanarvontuntoni siihen tilaan, että voin pyyhkiä lähes jokapäiväiset julmat sanat ohi korvien.

Äitini elää omassa maailmassaan, haluaa olla jatkuvasti huomion keskipiste. Hän ei osaa esim käydä pankkiautomaatilla, vaan pistää isän kauppaan ja asioita hoitamaan, hän haluaa, että isäni hoitaa kaiken hänen puolestaan. Jos isäni ei auta äitiäni, hän on tuollaisen mulkun kusipään kans sitä piti naimisiinkin mennä... jos isäni ei vaikka nauhoita hänelle hänen lempiohjelmaansa televisiosta... listaa voisi jatkaa, jatkaa ja jatkaa... Itselläni on todettu vakava ahdistuneisuushäiriö ja masennus, jota yritän läpikäydä päivä kerrallaan.

Voimia kaikille teille hirviöäitien lapsille!

 

Mulla on olevinaan uskovainen ja kiltti äiti, mutta onpahan senkin suusta vaikka mitä kuultu. Ensinnäkin minunkin äitini ihannoi laihuutta ja ulkonäkööni liittyviä solvauksia tai vihjailuja olen saannut kuulla n. 12-vuotiaasta lähtien (vaikka tosiaan olin ihan hoikka silloin) Ensimmäisen lapsen synnytyksestä ei ollut kauan kulunut, kun hän haukkui vatsanseutuni. Se satutti, koska olin niin herkässä tilassa ja kenen vatsa olisi ihan timmi kun synnytyksestä on vasta kuukausi aikaa. Äitinikään ei ole aina hoikka ollut, mutta pitää silti arvostella.

Äitini on myös sanonut katuvansa meitä kaikkia lapsia, itkenyt miten meistä ei tullut mitään ja haluavansa kuolla, koska me lapset olemme mitä olemme. Tulisipa se päivä joskus kun hän itse tajuaisi omat virheensä, mutta sitä on varmaan turha odottaa. Lisäksi hän on usein sanonut, että olen aivan kuin isä. Mikä ei varmastikaan ole tarkoitettu kehuksi. Itse tosin otan kehuna, isäni on ihana! Hän on myös vertaillut meidän lasten ulkonäköä keskenään, joku on kauniimpi kun toinen.

Enpä kyllä itse aio mennä edes vihjailemaan omien lapsien ulkonäöstä mitään negatiivista, enkä varsinkaan aio sanoa katuvani heitä. Tietty tunnekylmyys minulla selkeästi on, mutta ainakin otan oppia äidiltäni mitä EI kannata tehdä tai sanoa. Valitettavaa, mutta siinä on sellainen ihminen, joka on epäonnistunut äitiydessään TÄYSIN.

Huh helpotti, kun ei viitsi vanhalle ihmiselle suoraan sanoa.

 

Kun odotin lastani, söin omegaa. Äiti kysyi miksi, sanoin että auttaa vauvan aivojen kehitykseen.
Siihen äiti sit tokas, että olispa niitä ollut silloin kun odotti mua.

tää oli paha!! HUh huh!!!

 

Taidanpa vielä jatkaa.. Kovin terapeuttinen ketju .
Äitini myös syyttää minua ihan kaikesta, mikä hänellä on huonosti. Ei koskaan ymmärrä, että hänessä itsessään on aikas paljon vikaa, ei myönnä olevansa alkoholisti, tai että muitakaan ongelmia olisi. Syyttää ja haukkuu minua kaikille, kuinka olen häntä estänyt tapaamasta ja tutustumasta lapsenlapseensa. Unohtaa vain aina sen, ettei itse ole tullut kutsuttaessa, tai peruu aina jos olisikin luvannut tulla. Ei ymmärrä, miksen halua hänen luokseen lapseni kanssa mennä, aina saan kuulla kuinka "ilkeä, itsekäs olen".

Äiti asuu 100 km päässä, minun pitäisi siellä jatkuvasti hypätä auttamassa milloin missäkin, samoin veljeni. Ja sitten rutkutetaan kaikille kuinka omat lapset ei auta. Kaikki mitä elämässäni tapahtuu, pitäisi hänelle raportoida.

Onpas hän sitten kerran työpaikallenikin soittanut, ihan vain haukkuakseen minut, että kuulevat sielläkin "millainen oikeasti olen".
samoin on soitellut ystävilleni, anoppilaan yms. kertoakseen "totuuden" minusta.
Koskaan ei ole anteeksi pyytänyt, hän ei ole tehnyt mitään väärää.

Ja sossuunkin on luvannut ilmoituksen tehdä, koska pian kuitenkin lyön lastani... whaaat?!?!?!? Niin ja sanoipa lapseni synnyttyä, että ei pitäisi lapsia tehdä kun ei pysty niistä huolehtimaan. Ja yhtään en tiedä, miten en nyt sitten muka "pysty huolehtimaan".

Ikinä en tule lastani äidilleni jättämään, koskaan en voisi luottaa siihen että selvinpäin olisi.
Jostain kun saisin voimaa katkaista välit kokonaan, alan olemaan melko rikki väsynyt kaikkeen äitini aiheuttamaan hässäkkään
Välillä pelkään, että eihän minusta tule samanlaista kuin äidistäni. Olen usein myös miettinyt, että pitäisikö mennä johonkin ammattilaiselle puhumaan näistä asioista.

 

Jostain ne äitienkin traumat ovat tulleet ja jälkensä jättäneet. Kuka tietää, kenet on nuorena raiskattu, tai perheessä väheksytty tai muuta väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Minullekin on tapahtunut asioita, joita kukaan ei tiedä...

Tarkoitan vain, että naisilla ja tytöillä ei ole ennenkään ollut helppoa, jos ei ole nytkään. Jostain se katkeruus ja viha kumpuaa, ja jotenkin se purkautuu -väärin, tietenkin, jos omia lapsiaan loukkaa.

Omistan äidin, joka puhuu myös ihan mitä sattuu ja kärsin siitä.

 

ME katkaistaan tämä kierre ja ollaan 100% parempia äitejä ihanille, rakkaille lapsillemme.

 

Ja tähän tarvitsenkin apua, jotta saan omanarvontuntoni siihen tilaan, että voin pyyhkiä lähes jokapäiväiset julmat sanat ohi korvien.

Tarkoittaako mielestäsi hyvä itsetunto sitä, että antaa kohdella ja puhua itselleen ilkeästi, ja vain antaa sen mennä ohi korvien? Kuules, se joka arvostaa itseään ei anna kohdella itseään huonosti eikä kuuntele ilkeyksiä, vaan valitsee seuransa. Vaikka se sitten tarkoittaisi, että oman äidin seurassa ei aikaa vietetä. Veikkaan että sinäkin olet koko ikäsi yrittänyt olla niinkuin et olisikaan, ja niinkuin et välittäisi ilkeistä sanoista. Se on ihan väärä polku, etkä sillä ikinä saavuta itsearvostusta.

Jos naapuri lyö sinua turpaan joka kerta kun menet soittamaan hänen ovikelloaan, yritätkö kovettaa itsesi niin etteivät lyönnit satu, vai lopetatko yksinkertaisesti hänen ovellaan ramppaamisen?

 

Omanarvontunnolla tarkoitan sitä, että kovastikin välitän tällä hetkellä siitä, mitä äitini minulle sanoo. Jolloin vastaan tuleen tulella. Kaikki hänen puheensa ja tekonsa ovat aina satuttaneet minua, sillä olen antanut niiden satuttaa. Siksi haukun häntä takaisin ja vastaan samalla mitalla, vaikka sisimpäni huutaa kivusta. Haluan satuttaa häntä niin kuin hän on minua satuttanut. Eikä tämä ole tervettä eikä minulla tarvisi tähän olla tarvetta. Haluan omanarvontunteeni siihen tilaan, että ymmärrän hänen olevan sairas. En saisi siis hänen puheidensa satuttaa, sillä hänen on varmaan vaikeaa elää itsensä kanssa. Hän on sellainen ihminen, joka haluaa pitää syyllistämällä minut lähellään. Teen niin tai näin, jos en tee siten, miten hän haluaa, saan kuulla asiasta. Tiedän, että se päivä koittaa kun hän vanhenee ja todennäköisesti joudun häntä hoitamaan. Ja saan kuulla kyllä, kun en hänen mielestään hoida häntä tarpeeksi ja kuinka en häntä rakasta ja kuinka hän on koko elämänsä minulle uhrannut jne. jne. Ennen tämän asian tapahtumista haluan elää rauhassa itseni ja päätösteni kanssa siten, että saan asetettua itselleni rajat jonka yli äitini ei pääse astumaan.

Miksi tarvitsen terapiaa, jos tiedän asioiden olevan näin? Siksi, etten omille lapsilleni tekisi samoin. Alitajunnasta kumpuaa kaikki silloin kun alkukantaisimmat tunteet ovat valloillaan. Silloin voi toimia tahtomattaankin äitinsä tavoin. Sillä se on ainoa keino, joka kotoa on opittu.

Miksi tarvitsen terapiaa, jos tiedän asioiden menevän näin? Siksi, että oman äidin sanat satuttavat aina, sillä hän on, halusi tai ei, ainoa äiti, joka minulla on ollut niin hyvässä kuin pahassa ja myöskin ainoa henkilö, jonka sanat otan totena. Kunnes joku minua muistuttaa, että olen kaikesta huolimatta ihan hyvä ihminen ja elämäni ansainnut.

Joku kirjoitti, että jostain tämä kumpuaa myös meidän äideillemme. Totta. Tiedän osan, mitä äitini on joutunut kärsimään. Se ei silti tee oikeutta hänen teoilleen. En edes voi ymmärtää, miten ja miksi hän kokee pahat tekonsa ja sanansa muita ihmisiä kohtaan oikeiksi. En välttämättä edes halua ymmärtää. Haluan sen tilan itselleni, kun voin määrätä itse omasta elämästäni niin, että äitini ajatukset eivät kummittele taustalla. Haluan katkaista napanuoran.

Edelleen toivon voimia kaikille raskaita asioita kokeneille.

 

Asun eri kaupungissa kuin äitini ja siskoni. Kun siskoni ilmoitti odottavan esikoista äitini soitti mulle "Saan ekan oman lapsenlapseni!" Tuota noin, muuten ihan hyvä mutta mitäs ne minun 2 siihen mennessä tehtyjä oli?

Minulla on aina ollut huonot välit äitiini. Hän on päättänyt että olen se suvun mustalammas vain koska en ole tehnyt aina niin kuin hän sanoo. Siskoni on kuin koira hihnassa ollut hänelle. Myös se että olen pilannut äitini elämän kun sai minut niin nuorena on minun vikani hänen puheista päätellen. Solvauksia siis olen saanut kuunnella vuosia mutta tuo oli minusta pahin koska koin sen kohdistuvan lapsiin.

 

Näitä on paljon ja kovin tutuilta monien jutut kuulostavat. Ehkä kuitenkin yksi ainakin mieleenpainuvimmista oli, kun olin 15v ja kävelin äitini kanssa kauppaan. Meillä tuli matkalla riitaa ja äitini otti ja potkaisi minua kunnolla takapuoleen ja haukkui läskiperseeksi niin, että useat ihmiset kuulivat ja näkivät sen. Olisin voinut kuolla häpeästä siihen paikkaan ja kyllä olin hyvin ylipainoinen teini.

 

Aika surullista että oma äiti tölvii. Mulla on mailman paras äiti! Ei koskaan ole pahasti sanonut (vaikka aihettakin olisi ollut), ei tölvi, ei arvostele. On rakas

 

No ei nyt sen pahempaa tuu mieleen kuin äitin eka kysymys sen jälkeen kun kerroin odottavani esikoista, joka on siis äitini eka lapsenlapsi ; Oliko se vahinko?
Kuitenkin olin sukannut mieheni kans vuosia, oltiin kihloissa ja naimisiinmenoakin ajateltu..

Meillä TÄYSIN sama tilanne ollu.

 

Kun on kylliksi aikuinen, joutuu useinkin huomaamaan, että oman äidin tyhmin/ilkein/pahin lause oli vain oman historiansa tuote, ei häntä itseään.

(Minun äitini liki idolisoi minua ja SILTI on sanonut monesti rumasti.)

Totisesti toivon, että (vaikka olen pahoja lauseita koko vanhemmuuteni välttämättä vältellyt) omat muksuni aikoinaan ajattelevat samoin.

 

Olen saanut kuulla olevani katkeroitunut hirviö, joka ei salli toisille rakkautta (kun olin neljätoistavuotias ja sanoin äidilleni, ettei ole kiva kuunnella kun hän paneskelee "rakastajansa" kanssa OLOHUONEEN sohvalla). Olen saanut kuulla olevani läski. Olen saanut kuulla olevani paha, epäempaattinen ihminen, joka ei välitä kenestäkään. Nämä pahimpia.

Mutta kamalampia ovat ne teot. Ollessani teini hänellä oli tapana pyrkiä nolaamaan minut. Ollessani pukukopissa sovittamassa vaatteita hän tuli varoittamatta repimään kopin verhoa auki kun olin alusvaatteisillani - ja hän todella repi sen auki niin että kaikki kaupassa saattoivat nähdä minut. Kun revin verhoa takaisin kiinni, sain kuulla olevani röyhkeä kakara ja nolaavani hänet.
Erään toisen kerran kun minulla oli ystäväni kylässä hän tuli huoneeseeni syyttäen minua, että olin varastanut hänen alushousunsa pyykkikorista. Hän ei uskonut, vaikka sanoin, etten ollut housuja ottanut, vaan repi farkkuni jaloistani katsoakseen mitkä alushousut minulla oli jaloissani. Ystävä joutui seuraamaan tilannetta vierestä. Tietenkin minulla oli omat housuni jalassa ja äitinihän se umpihullu oli (ja on yhä), mutta teinityttönä nöyryytys oli silti kamala.
Kun isäni oli töissä äitini ihan avoimesti pelehti isäni silloisen parhaan ystävän kanssa. Vannotti vain minua, etten saa kertoa isälleni. Ja kun olimme isän "ystävän" luona kylässä ja "ystävän" vaimo ei nähnyt (koska meni hetkeksi keittiöön) äitini antoi tälle miehelle todella oksettavan kielarin minun nähteni. Siinä sitten yritin muka pitää pokkaa tämän perhetuttavan, joka jutteli heidän lapsistaan ja lomasuunnitelmistaan, edessä.

On ollut aikoja, jolloin äitini on osoittanut ihan vilpitöntäkin kiinnostusta minua kohtaan. Ollessani esimerkiksi raskaana hän jaksoi olla yllättävän kiinnostunut minun ja lapsen voinnista. Mutta lapsen syntymään sekin loppui. Olin jälleen sama paskasaavi, joka on aina saanut kuunnella hänen huoliaan. Hänen mielestään otollinen hetki avautua isästäni ja siitä miten kamala hän on oli se, kun istuin imettämässä pari viikkoa vanhaa tyttöäni. Kun yritin kertoa synnytyksen kulusta, hän kehuskeli vain sillä miten helppoja molemmat hänen synnytyksensä olivat, kun "hän on tällainen horoperse". Jepjep, sepä juuri.