G: Pelkäsitkö/kävikö mielessäkään raskausaikana että joko sinä tai vauva saattaisi kuolla tai vammautua synnytyksessä?

Itse en moista pohtinut, mutta moni kaveri on pohtinut ja nyt kun on lukenut myöhemmin näistä surullisista tapauksista niin varmaan nyt vanhempana ja varttuneempana pelkäisin, vaikken silloin nuorempana raskaana pelännyt.

 

Silloin kun esikoista odotin, pelkäsin kovasti, että kuolen synnytyksessä. Vauvan puolesta en pelännyt. Oli vahva olo,että vauva selviää.

 

Kuopuksen kohdalla sairaalaan lähtiessä tuli pelko että jotain sattuisi minulle enkä enää ikinä näkisi esikoista. Vauvan puolesta en tuossa vaiheessa pelännyt koska esikoisen vuoksi pidin omaa henkeäni arvokkaampana.

 

En pelännyt ekassa raskaudessa. Nyt toista odottaessa on käynyt mielessä.... mutta en ihan todella pelkää sitä vieläkään.

 

Esikoisen kanssa oli tuollainen tunne vahvana, yhdistyi synnytyspelkoon. Kakkosen kohdalla ei yhtä vahvana mutta loppua kohti alkoi taas pelottaa, sektiopäätös sitten viimemetreillä toi helpotuksen.

Kuopuksesta tiesi heti että tulee sektio eikä ollut noita pelkoja. Omasta puolestani en ole pelännyt koskaan.

 

Kakkosen kohdalla loppuajasta pelkäsin tulevaa sectiota ihan hirveesti, en uskonut että itse selviäisin siitä..

 

Raskausaikana joo, ja varsinkin siinä puolenvälin tienoilla pelkäilin jopa öisin, mutta synnytyksen lähestyessä pelot hälvenivät, vaikka toki tiedostin, että mitä tahansa voi tapahtua.
Vauvan kuolemaa pelkäsin kyllä synnytyksen jälkeenkin aikani ja myös tuota vammautumista ja sitä, että vauva joutuisi yksin toiselle osastolle hoitoon jne.

 

ekassa raskaudessa pelkäsin että vauva kuolee, kun ei pahemmin liikkunut...

 

ekassa enemmän vauvojen puolesta, kun olivat tulossa jo rv22. toisaalta mulla oli koko ajan vahva tunne että mun muksut kyllä selviää. itsestäni en ollut yhtään varma.

tokassa pelotti siinä synnyttäessä, ponnistusvaiheessa että sydänäänet taas häviää ja ulos tulee eloton vauva. teki mieli sillon lopettaa koko synnytys siihen.. mutta hyvin se meni, kympin tyttö tuli.

 

En pelännyt, vaikka lueskelin netistä kaikki mahdolliset kauhujutut...
Jotenkin vain mulla oli vahva usko siihen, että kaikki menee hyvin.. tai ehkä vain kieltäydyin uskomasta siihen, että jotain kamalaa voisi tapahtua just mulle/mun vauvalle..

 

niin kai se on mennyt ku muillakin täällä että esikoista odottaessa pelkäs vauvan puolesta, kuopusta odottaessa ehkä vähän enemmän mietti että jos itselle sattuu jotain.

 

En edes ajatellut tuollaisia.

 

Esikoista odottaessa pelkäsin omaa kuolemaa, mutta oli vahva tunne että vauva selviää. Nyt yritetään toista lasta ja välillä pelko valtaa mielen. En halua, enkä voi mitenkään kuolla jo pelkästään esikoisen takia. Välillä tulee mietittyä, että pitäisikö pysyä yhden lapsen perheenä.. Miten kestäisin sen, etten ikinä enää tulisi näkemään tuota rakasta lasta?

 

Epämääräisesti olin huolissani siitä mahdollisuudesta. Lapsi syntyi sitten velttona ja kiidätettiin elvyteltäväksi, sitten kokretisoitui sekin mahdollisuus, että jotain todella voi käydä. Vauvan itku alkoi onneksi kantautua hyvin nopeasti ja viiden minuutin apgar-pisteetkin oli jo 9, mutta hetken ehti jo pelätä pahinta.

Omastakaan puolesta ei mennyt ihan mutkattomasti, menetin niin paljon verta, että vietin ensimmäisen yön teholla.

Toista odottaessani en silti tainnut pelätä sen enempää, ja toisen kohdalla kaikki sujuikin tosi hyvin.

 

Olen pelänny, että minä kuolen verenhukkaan tai lapsivesi pääsee verenkiertoon jne. tai sit, että halvaannun epiduraalista. Olen pelännyt myös mitä kaikkea voi lapsille käydä synnytyksessä tai raskauden aikana. Kuolevat tai vammautuvat jne.. Eikä pelkoa todellakaan vähentänyt se, että keskimmäinen laps synty ilman pulssia ja oli todella lähellä, ettei olis elvyttämällä elpynyt tai olis jääny joku aivovamma.. Kolmatta odotellessa oli sitten vieläkin isommat pelot! Hengissä ollaan kaikki ja tällä hetkellä ainakin terveinä.

 

Olen pelännyt ja pelkään. Kolmas sektio tulossa. Just tänään itkin et jos kaikki ei menekään niin hyvin kuin kahdella edellisellä kerralla.

 

En hirveämmin pelännyt - mutta sitten esikko jouduttiin leikkaamaan ulos rv32 kun istukan toiminta heikkeni. Silloin pelotti.

Kakkosta kun odotin, oli ns. terve pelko läsnä. En silti olisi uskonut että joudumme molemmat teholla kun raju raskausmyrkytys otti otteen, rv28. Lapsi oli alusta alkaen kuitenkin hyvin vahva taistelija, mutta itse kiikuin viikon teholla tajuttomana. Ja sen päälle sain vielä keuhkoveritulpan... Kiitos OYS että olemme täällä. Meille ei enää lapsia.

 

Pelkäsin synnytystä niin paljon että ajattelin todennäköisemin kuolevani siihen kuin selviäväni. Lapsen puolesta en pelännyt koskaan.

 

En ole kunnolla pelännyt, mutta kyllähän molempien selviytyminen mietitytti ennen synnytystä. Tiedostin riskit. Otin itselleni henkivakuutuksen kun aiemmin ei ollut tullut otettua. Synnytyksessä vauvan vointi romahti ja päädyimme kiireellä leikkuriin. Kaikki kuitenkin lopulta hyvin, olimme osaavissa käsissä. Toinen synnytys lähestyy ja edelleen tiedän että voi tapahtua monenmoista molemmille. Toivottavasti onni on nytkin myöten.

 

Ei käynyt kyllä mielessä noi asiat vaikka monta muuta asiaa pelkäsinkin.