Haluan takaisin vapauteni!

Haluan takaisin vapauden, mutta ei se ole enää mahdollista! Mitä tästä elämästä tulee, kun nyt jo tuntuu, että nuoruus jää elämättä, vaikka ikää on vasta 23½vuotta!

Muutin 20-vuotiaana suoraan lapsuudenkodista poikaystävän kanssa yhteen, puolen vuoden päästä menimme kihloihin. Naimisiin menin 22-vuotiaana ja 23-vuotiaana sain lapsen... Eipä ole kovin kehuttava "ansioluettelo".

Miksi ajauduin näin tylsään elämään?!! Nuoruuden haaveena oli muuttaa Etelä-Suomeen ja viettää oikeaa opiskelijaelämää. Kokea erilaisia asioita. Elää niin kuin muut omanikäiseni!

Miten minä minnekään täältä muutan. En voi hylätä lastani ja miestäni. Usein mietin, että miksi en löytänyt miestäni vasta nyt? Olisin ehtinyt monta vuotta kasvaa ja elää yksin. Viettää hauskaa sinkkuelämää! En jaksa enää vauvajuttuja! Muuta elämää ei minulla ole kuin vauva! Rakastelemme mieheni kanssa vain n. kerran kuussa, koska minua ei huvita.

En ole koskaan viettänyt kenenkään kanssa yhdenillan juttua. Enkä ole opiskelijahaalarit päällä juhlinut esim.vappua. En ole asunut yksin. En ole voinut vain elää ja ajatella vain itseäni!

Rakastan miestäni ja lastani ylikaiken. Mies on aivan ihana, parempaa ei varmasti löydy. Silti tuntuu niin tyhjältä! Pelottaa, miten meidän suhde kestää koko loppu elämän, kun nyt jo minusta tuntuu tältä!


Miten jaksan tätä?? Välillä tuntuu, että parempi ois vaan kuolla! Mutta enhän voi jättää lastani, miestäni ja muita sukulaisiani suruun!

Minulla ei ole ystävää, kenelle voisin puhua, joten toivottavasti täällä joku voi antaa tukea.

 

No voihan....Joskus on itsestänikin tuolta tuntunut muttei enää pitkään aikaan. Koska on se minusta perhe-elämä ihanampaa kuin sinkkuus ja juhlimiset...Itse rupesin seurustelee mieheni kanssa 14-vuotiaana ja vieläkin olemme yhdessä..en minäkään koskaan yksin ole asunut..onhan sitä joskus miettinyt että ehkä liian nuorena sitouduin ja entäs jos....mutta en kyllä vaihtais elämääni mihinkään muuhun....ymmärrän kyllä mitä tarkoitat....mutta kait se on ohimenevää??? tai ainaski mulla oli..en enää ajattele niin =)

 

hei
Tuttuja tuntemuksia nuo sinun kirjoituksestasi eteenponnistavat jutut minullekin olivat. En halua saarnata, mutta mieti kaksi kertaa mitä sinulla on ja mitä vapaus sinulle voi tarjota. Ei yhdenillan sekoilut mitään ruusutarhaa avaa. Mutta kahlitsematon(älä elä sinkkuuden haaveissa, vaan keskity todelliseen elämääsi) itse itseään ruokkiva "vapaudenkaipuu" voi tuhota tulevaisuutesi, kuten se tuhosi minunkin ...

 

Sulla vaikuttaa ns. elämä olevan ihan mallillaan. Saanko kysyä kuinka vanha lapsesi on? Sillä jos teillä on kovinkin pieni lapsi, niin nuo ajatuksesi ei ole mitenkään outoja, kun ottaa huomioon sen että et ole elänyt yksin vaan sinulla on koko ajan ollut vähintään yksi ihminen matkassa. On todella ikävää jos et ole pystynyt purkamaan ajatuksiasi kenellekään, sillä tässä tilanteessa kun sinulla on niin paljon ajateltavaa, sinua varmasti helpottaisi se että saisit puhua jonkun kanssa. Ja se olisi hyvin tärkeää psyykeen kannalta. Vaikka minulla ei ole lapsia, tiedän hyvin miltä tuntuu kun ei voi puhua asioista kenellekään(olen muuttanut 1 1/2kk sitten Pohjos-Suomeen, enkä tunne täältä ketään). Minullakaan ei ole yhden illan juttuja, eikä tule olemaan. Minäkään en myös juhli haalarit päällä vappua, koska luultavasti synnytän ennen kuin sitä päivää näen. Koska tiedän että en tule haluamaan elämässä. Ihan muut asiat merkitsevät minulle paljon enemmän. Ja kyllähän sinä juhlimaan pääset vaikka teillä on vauva, jos vaan hoito paikka löytyy..Minä sanoisin neuvoksi, että mieti sitä mikä sinulle on tärkeintä ja mistä haluat pitää kiinni. Mitä haluat muistella aikaisemmasta elämästä
sitten vanhempana? Yritä ajatella elämässä eteen päin, ja miettiä päätöksiäsi pitkällä tähtäimellä. =)

 

kiitos vastauksista. Niistä on ollut paljon apua. Lapseni on nyt 9kuukaudenikäinen.

 

Ymmrrän itse täysin tuollaiset tuntemukset.
Joillakin se saattaa hyvinkin olla ohimenevää,mutta joillakin se voi tarkoittaa myös sitä,että nyt on aika siirtyä uusille vesille.
Jos joku viisaampi vain osaisi aina sanoa mikä on oikein,niin olisi paljon helpompaa.
Eikä nuo tuntemukset ikää välttämäti katso.Eikä ne tunteet todellakaan merkitse,että et rakastaisikaan lastasi(ja mahdollisesti miestäsi).
Joskus tulee vaan se aika,jolloin on mietittävä myös itseään eikä tehdä niin kuin muut sun odottavat/tahtovat tekevän.
Toivottavasti ajatukset selkiintyy ja teet niin kuin parhaaksesi näet.

 

tuttu tunne... olen 23 vuotias ja toinen lapsi pullottaa masussa. Tosin olen ehtinyt asua yksin ja tehdä monta asiaa ja nähnyt monta paikkaa ja naamaa, mutta silti... aina se on mielessä että "mitä jos"

Karu totuus kuitenkin on, ettei elämä yksinkertaisesti ole sen kummempaa. Muistaakseni olen aina halunnut jotain muuta, ja varmaan aina tulen haluaamaankin (kuuluu kai ihmisyyteen), muttei pidä liiaksi jumittua ajattelemaan sitä mitä ei ole, vaan sitä mitä jo on ja nauttia siitä.

Lapsesi on vielä pieni ja vie paljon aikaasi ja huomiota, mutta pikku hiljaa sinulla jää enemmän aikaa itsellesikin ja voi alkaa miettimään mitä kaikkea muuta haluat elämältäsi. Olethan edelleen, kuten meistä jokainen täysin kykenevä toteuttamaan ja tekemään monta upeaa asiaa ja "seikkailua" elämässä. Paljon hienompia asioita kun opiskelijaelämä, ryyppäämiset ja yhden illan jutut... jees.

Olet vapaa kuin taivaan lintu, ja vielä perheellinen sellainen. Onnen tyttö

 

olin 17 ku aloin odottaan lastani,19 vuotta ku erosin ja jäin lapsenkans kahestaan, 21 vuotiaana alotin opinnot kun ammattia ei vielä ollut, en ikinä antais lastani pois,ei vois mikään olla ihanampaa ku lapseni haen hoidosta ja juoksee suoraan kaulaan ja siitä näkee että ikävä on ollu, ja kun se sanoo että äiti rakastan sua ym... välissä on rankkaa mutta kyllä kannattaa jaksaa... lapsi on jokatoinen vloppu isällään ja silloin on aikaa olla miehenikans kahestaan,eikai se oo elämän kohokohta et pääsee vappuna haalarit päälä örveltään kännisä jonnekki, mitä hauskaa, lapsi kun kasvaa ja senkans alkaa viettään nuita pyhiä ym... lapsestaki näkee kuin tärkeää se on myös sille ja että nauttii...
toivottavasti jaksat,ei tämä kahestaankaan asuminen mitenkään hääviä oo, kaipaa usein aikuista viereen ja hellyyttä itekki... yksin en oo minäkään asunu koskaan enkä sitä kadu...
mut hyvää kesää =)

 

No mulla on ollut vapautta ja olen sitä käyttänytkin niihin yhden illan juttuihin ihan kiitettävästi. Mieheni löysin "vasta" 27-vuotiaana ja lapsen sain vasta yli kolmekymppisenä.
Siitä olen kiitollinen, että nyt ei tarvitse miettiä, että oliskohan se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Mutta koska sä mietit, voin kertoa, että ei se ole.
Alkuillat oli aina mukavia, kun oltiin jonnekin lähdössä, mutta sitten ne loppuillat ja sunnuntait, kun se yhden illan heila oli häipynyt. Voi sitä tyhjyyden tunnetta. Ja joka reissullahan mä ainakin olin sitä prinssioikeaa etsimässä. Etsintä vain vähän venyi, kun osui pelkkiä sammakoita kohdalle.
Eri juttu sit on, jos tunnet olevasi väärän miehen kanssa. Tosin kyllä pitkässä suhteessa sekään tunne ei ole vieras, mutta nyt kun mä vertaan sitä, mitä on tarjolla "kylmässä maailmassa" siihen, mitä mulla nyt jo on niin en kyllä vaihtais.

 

Mieheni tapasin 20-vuotiaana ja ekan lapsen sain 2 vuotta myöhemmin.
Nyt on toinen tulossa lokakuulla ja naimisiinkin ollaan ehditty ja tietysti oma asunto .Eli siis kaikki "mitä kuuluu tehdä" on tehty.
Nyt ikää on 24 ja minä mietin ihan samoja juttuja kun sinä. Tavallaan tapasin mieheni liian nuorena ja tässä ollaan vaan vuosien saatossa ajauduttu tilanteesta seuraavaan. Luulen että paljon on merkitystä myös sillä, että mieheni on 7 vuotta vanhempi ja asiat on olleet ajankohtasia hänen kohdallaan ja minä oon vaan myötäillyt.
Rakastan lastani aj miestäni ja olen innoissani uudesta vauvasta, mutta samalla mielessä pyörii mitä jos...
Ratkasua en osaa tarjota, kun en oo sitä itsellenikään löytänyt, välillä mietin että sitten joskus vielä tulee se mun oma aika, ehkä sitten kun lapset on jo sen verran isoja, ettei kokoajan oo lahkeessa ja tississä kiinni Sitähän ei voi kukaan ennustaa, miten parisuhteen käy. Välillä mietin, että tää on kaikki miehen syytä ja kieltämättä tunnelma on aika ajoin suht jäinen... Mutta uskon, että tulevaisuudella on jotain muutakin vielä mun varalle, kuin tätä kotiäitiyttä, mikä sinänsä on maailman upein homma, mutten silti oo ajatellut loppuelämääni kotona olla!!!
Tsemppiä, kyllä meitä kohtalotovereita löytyy

 

Ratkaisut elämässä pitää jokaisen tehdä itse. Se ei ikää katso, että onko tyytyväinen omassa suhteessaan. Tyytymätön voi olla vanhemmallakin iällä. Rohkeutta ja rehellisyyttä itseä kohtaan tarvitaan, kun miettii että miten tästä eteenpäin. Muilla ihmisillä voi olla ihan hyviä neuvoja, mutta oman elämänsä jokainen tietää itse parhaiten. Eiköhän ihminen yleensä kadu eniten elämättömäksi jäänyttä elämäänsä kuin joitain yksittäisiä hairahduksia. Joka ei mitään kokeilekaan, ei mitään menetäkään... Omasta puolestani sanoisin, sekä sinkkuutta että avioliittoa nähneenä, että parempi yksin kuin huonossa suhteessa. Mikä sitten on huono suhde, se pitää jokaisen miettiä omalla kohdallaan... :/

 

Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta realiteetti on sekin, ettei vapaa opiskelijaelämä takaa onnellisuutta. Tutkinnon puurtamisen ja harrastusten välissä sopivan miehen löytäminen on hyvin vaikeaa, vaikka itse olisi kuinka sopeutuva ja empaattinen. Ääriesmerkkinä eräs idiootti, joka hankkiutui elämääni, löi minulta mustasukkaisuuksissaan leukaluun sijoiltaan.

Tätä nykyä olen 35-vuotias, yhä lapseton ja mies valittaa kaikesta mahdollisesta eikä halua vuosinkaan jälkeen naimisiin.

Opiskelemaan ehdit, kun lapsi hieman kasvaa. Ole onnellinen hyvästä miehestä, niitä ei kasva joka oksalla ja riitä joka naiselle.

 

\

... Sitähän ei voi kukaan ennustaa, miten parisuhteen käy. Välillä mietin, että tää on kaikki miehen syytä ja kieltämättä tunnelma on aika ajoin suht jäinen... Mutta uskon, että tulevaisuudella on jotain muutakin vielä mun varalle, kuin tätä kotiäitiyttä, mikä sinänsä on maailman upein homma, mutten silti oo ajatellut loppuelämääni kotona olla!!!
Tsemppiä, kyllä meitä kohtalotovereita löytyy

Nyt pitää aluksi sanoa, että juu tsemppiä vaan teille kaikille. Jokainen elää oman elämänsä kuten haluaa ja parhaakseen näkee ja toisia on pirun vaikea mennä neuvomaan siinä kuinka pitäisi elää. Ja jälkiviisaus on aina niin kivaa

Itse olen 25. Pitäis varmaan pian valmistua alkaa tää opiskelu jo vähän tympiä. Elelen mukavasti avosuhteessa oman kultani kanssa. Kun näitä forumeita lukee niin alkaa toden teolla tympiä. Ovatko ihmiset tosiaan tuulimyllyjä, jotka tekevät päätöksiään ja suunnittelevat elämänsä niille mielikuville mitä nuorena on päähän syötetty. Surullisinta tässä on se, että lapset kärsivät vaikka he saisivat vanhemmiltaa rakkautta, mutta vanhemmat eivät osoita sitä toisilleen. Kyllä se aukko sitten näkyy kun lapset ovat vanhempia. Pitää vielä lisäkuittina todeta, että on jotenkin sarkastista lukea keskustelusta kuinka on nyt sitten kauhea vauvakuume ja sitä miestä koitetaan tsempata hommaan mukaan ja heti seuraavassa keskustelussa puhutaan siitä kuinka se mies nyt ei sitten olekkaan astunut niihin "Isän" saappaisiin vaikka niin piti vauvan syntymän myötä "automaattisesti" käydä ja ihmetellään mikä on kun ei perhe kiinnosta. Sitä sopii sitten miettiä Huom. Itse tulen siis ero perheestä.

Katsotaanpa. En nyt halua lasta, mutta jos sellainen tupsahtaa niin en pistä pahaksi. Samoilla linjoilla naiseni. Tällähetkellä työ ja oma rakas on numero yksi. Olen viettänyt aika kosteaa elämään ja heh toisaalta myös naisenikin. Raskas opiskelu (Di) vaatii raskaat huvit Lähes kaikki asiat mitä elämässäni olen tehnyt ovat hyvin pitkälti perustuneet tarkkaan harkintaan ja laskelmointiin. Eli sanalla sanoen, olen ilmeisesti sitten hieman tylsimys Mutta kun lukee näitä valitteluita täällä niin olen huomattavasti mielummin se tylsimys kuin ihminen joka jo 24 vuotiaana on noinkin hukassa omien tunteidensa kanssa. Pitänee tähän vielä lisätä, että inhoan ajattelua "kerran me vaan eletään" ja "On parempi rakastaa ja elää täysillä." & "Eihän mitään kadu niin kuin tekemättä jättämistä". En kadu tällähetkellä mitään, koska teen ja toimin sydän toisessa kädessä ja järki toisessa, vaikka se sydän välillä koittaa ottaa vallan niin sen saa tukahdetettua järkeilyllä. Tähän sitten te romantikot voitte huudella, että eipä ole tainnut poika koskaan kokea oikeaa rakkautta ja eipä ole tainnut sukat koskaan pyöriä jalassa. Onhan ne sitä tehneet puolin jos toisin, mutta onneksi sitä kemikaalimyrskyä aivoissa ei ole pitkään jatkunut Muuten varmaan toimisin kuten monet muut täällä ja katuisin tekojani.

Elämäänsä pystyy suunittelemaan aika pitkälle niiden muuttujien avulla joihin voit itse puuttua, mutta tietenkään ei toisen ihmisen tunteita voi ohjailla tai muuttaa, mutta omia pystyy ohjailemaan, mutta ei tukahduttamaan. Toisaalta kiitän onneani ja rationaalista ajatteluani siitä, että olen tosiaan saanut viettää hieman villinpää aikaa "nuoruudessani" niin tietää mitä se on. Sitä en pahemmin kaipaa mitä nyt jätkien kanssa on kiva irrotella joskus.

Nykyään on kiva kuulla äitini suusta ja joka lehdestä uusperheistä ja samalla lukea erotilastoista, jotka ovat olleet mukavaa katseltavaa:
http://tinyurl.com/ev8hw Tarinat ovat laidasta laitaan, mies/nainen jättää toisen kumppaninsa ja perheen pienet lapset ja juuri valmistuneen kodin, koska on kokenut elämänsä rakkauden.

Taitaa vaan olla niin, että katselen maailmaa aivan toisenlaisten linssien läpi kuin monet muut ja toisaalta myös naiseni. Olen todella pienistä asioista tyytyväinen ja minut on helppo tyydyttään. Emme pyri naiseni kanssa "aktiivisesti" kehittämään suhdetta. Kummallakaan ei ole mitään suuria päämääriä. Ei lasten, ei talon, ei auton, ei rahan suhteen, ehkäpä sitten sen työn suhteen onkin hieman suuremmat tavoitteet ainakin haastavuuden suhteen. Pyrin aktiivisesti siihen, että pysyn toisaalta sinä samana henkilönä joka rakastui naiseeni ja samaa sanon naiselleni. Pitääkin myöntää, että suurin asia joka meitä nyt yhdistää on samanlainen huumorintaju ja kyky nähdä ikävienkin asioiden hyvät puolet. Oikeastaan se oli se syy miksi me toisiimme niin kovasti ihastuimme. Monesti käynyt niin, että me kikatamme toistemme jutuille ja muut katselevat huuli pyöreänä, että mitä helv. noi on napannu. Olen varma, että molemmilla meillä tulee olemaan ihastuksia ja kaipuuta hurjasteluun, mutta kun niin käy tai on käynyt niin mietin, että mikä on vikana MINUSSA, miksi nyt yhtäkkiä tällaista kaipaan ja toki pohdin, että onko toinen muuttunut jotenkin. Sitten keskustellaan ja mietitään yhdessä ja hetken hiljaiselon jälkeen olen saanut taas itseni ihastumaan naiseeni uudelleen. Niin en naiseeni pysty vaikuttamaan, mutta toistaiseksi ollaan samoilla linjoilla

Mitäs tässä sitten sanoisi. Sellanen perstuntuma on monien forumeiden perusteella, että nykyään jätetään toinen, koska uuden löytäminen on niin helppoa ja joko mies tai nainen ei jaksa tehdä tarpeeksi työtä parisuhteensa eteen. Ja monilla naisilla tuntuu olevan se perus koitiäiti syndrooma, eli touhutaan kotona yksin lasten ja omien ajatusten kanssa ja siinä sitten alkaa mielikuvitus laukkaamaan ja aletaan analysoimaan omaa suhdetta oikein olan takaa, vähemmästäkin sekoo pää. Ja miehet eivät vieläkään aina jaksa ymmärtää sitä kuinka tärkeää se toisen välittäminen tekemällä pieniä asioita ja kuiskaamalla ihanuuksia toiselle. Siis todella raakasti yleistäen. Tätä olen itselleni toitottanut ja pyrin aktiivisesti siihen, että pyrin näyttämään välittämiseni teoin ja sanoin aina kun voin jos tässä lipsun niin tämä parisuhde tulee kuihtumaan ja silloin voin ainakin osittain syyttää itseäni

Parisuhde on kumppanuus jota eletään sillä ehdolla, että se on elinikäinen projekti, jonka parissa tehdään töitä kahdestaan pilke silmäkulmassa. Toivon teille haikailijoille, että koitatte löytää sen lämmön ja rakkauden kumppanistanne uudelleen ja lopetatte sen haaveilun.

 

Juuri näin se Male on. Ja joskus, kun se lämpimin tunne on katkolla, kaivetaan esiin se TAHTO RAKASTAA JA KUNNIOITTAA.

 

Male ja nainen!

Olen kanssanne täysin samaa mieltä. Miten ihana olikaan lukea miehen kirjoitusta, mikä oli niin oikeaa tekstiä ku vaan voi olla!
Tärkeintä on se rakkaus. Ja kun sopii liiton, asu sitten avo-tai avioliitossa, päämääränä on ja pitäisi olla lopunikäinen liitto.Ja sen perustana rakkaus ja toisen kunnioittaminen. Suhteen eteen joutuu jokainen varmasti tekemään töitä, ei se aina ole niin helppoa. Mutta kun oikein haluaa, se rakkaus toiseen löytyy varmasti. Eikä ne uudet parisuhteet ja pettäminen ja vieraissa käyminen/flirttailu sitä onnea tuo, päinvastoin! Tuntuu että ihmisillä on nykyään joku tarve erota ja kokea "kaikkea ihanaa" jonku toisen kans. Ja se ei todellakaan ole sitä ihanaa, sen voin sanoa.
Mutta, tehkää siis ihmiset töitä parisuhteenne eteen, niin ei tuu kaipuuta lähteä muualle...

 

Minun mielipiteeni on, että kotoa ei pitäisi suoraan muuttaa yhteen poika/tyttökaverin kanssa...Ei ehdi kokea sitä varsinaista itsenäistymistä yksin omien siipiensä varassa. Olen tässä nähnyt parit vastaavat tapaukset ja erohan siinä on tullut. En sano, että kaikille näin käy, on varmasti niitä onnellisia, joilla tämä onnistuu. Näillä parilla esimerkillä on käynyt niin, että vapaudenkaipuu on tullut ylitsepääsemättömäksi ja eroohan se valitettavasti päätyi.

Itse asuin pari vuotta opiskelijaboxissa yksin ja elin sitä "ihanaa" opiskelijaelämää. Pänttäsin silmät ristissä opintojen parissa, kavereilla juostiin ja tuntui, että unta ei tarvinnut nimeksikään. Kun eräätkin aamut heräsi krapulaisena yksin kämpässään ja palvoi posliinitemppelia, niin kyllä siinä todellisuuteen heräsi. Kakslahkeisiakin oli muutamat kuvioissa, kunnes sitten törmäsin nykyiseen mieheeni...Sitten tulikin uudet tuulet ja kuviot.

Nyt meillä on kaksi lasta ja olemme olleet jo monta vuotta naimisissa. Tietysti välillä tulee hetkellisesti ajatuksia "vapaudesta", mutta järki työntää aina nuo ajatukset pois. Ruoho voi aidan toisella puolella olla vihreämpää, mutta luultavasti sieltäkin niitä ruskeita länttejä löytyisi, joihin ei niin tyytyväinen olisi. En viitsi lähteä hajoittamaan tätä liittoa paremman toivossa, koska saattaisin pettyä katkerasti. Kun vaan jaksaa ottaa puolin ja toisin huomioon ja pitää parisuhdetta yllä, niin eiköhän se viherrys pysy oman aidan sisällä kunnossa. Kriisejä varmasti tulee ja menee. Jokaisessa parisuhteessa on varmasti ala- ja ylämäkensä, se joka muuta väittää, niin valehtelee.

Alkuperäiselle...koittakaa järjestää kahdenkeskistä aikaa ja löytää toisistanne ne piirteet joihin rakastuitte alunperin. Lapsen myötä voi intohimo hiipua, mutta kyllä sen voi löytää uudestaankin (nimimerkillä kokemusta on). Panostakaa yhdessäoloon, jos vain mahdollista, lähtekää pikku reissuille, tehkää jotain jännää yms. vain mielikuvitus on rajana. Jos rakastelu on vain sitä makuuhuoneessa "puurtamista", niin ei se välttämättä samalla kaavalla toimitettuna huvita. Lisätkää romantiikkaa...kynttilöitä, hyvää ruokaa, hyväilyä, silittelyä, sivelyä päästä varpaisiin, lämmin kylpy. Eihän aina tarvitse mennä loppuun asti, vaan herättää toinen läheisyydellä, lämmöllä ja rakkaudella hyvänolon tunteeseen. Kun tunteet saa herätettyä, niin rakastelunkin aika tulee. Ajan ja paikan tulee vain olla häiriötön, rauhallinen ja vain teille kahdelle. Puhukaa toinen toisillenne!

Voimia ja jaksamista :hug:

 

Hyvä "male81".
Tuntuu jokseenkin käsittämättömältä kuinka lapseton mies antaa kommenttia aiheesta, josta ei todellakaan tiedä mitään. Vai ymmärsinkö väärin, sinä olet tietysti koittanut kotiäitiyttä. Hoidat päivät lapsia ja huushollia ja koitat niillä vähillä energian rippeillä, mitä jäljelle jää, vielä hoitaa parisuhdettakin.
Tietääkseni tartuit tekstissäni kohtaan parisuhteen tulevaisuudesta. Sinä itse tietysti tiedät, että kunhan lapset hankit ja naimisiin menet, niin kuolemaan saakka yhdessä pysytte. Voi, etpä vielä tiedä elämästä. Tai itseasiassa, luulisi sinun, avioeroperheen lapsen tietävän, etteivät asiat aina mene suunnitelmien mukaan.
Ajatuksilla leikittely ei ole kiellettyä. Välillä tämän arjen keskellä sitä miettii elämänsä uudelleen. Mitä jos en olisi mennyt naimisiin ja hankkinut lapsia tässä vaiheessa elämää? Vähän aikaa kun sitä miettii, huomaa että näin on tarkoitettu. Minä en ole avioliitostani mihinkään lähtemässä. Ylä- ja alamäkiä tulee jokaiseen parisuhteeseen, minulla vain on paha tapa projisoida kaikki mieheeni. Tämän myönnän ja sen miehenikin tiedostaa.. Viittauksella tulevaisuuteen tarkoitin, että minullekin varmasti löytyy vielä joskus ura työelämässä.
Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla vihamielinen, vain puhdasta ihmettelyä ja ääneen ajattelua. Hyvää jatkoa niin "male81":lle kuin muillekin!

 

Juu-u, samaa mieltä äippäliinin kanssa herra Malen kirjoittelusta. On ihailtavaa, että jollakulla on noin selvät sävelet elämässään, ja tahtoa rakastaa löytyy ym. MUTTA. Oma lapsi on sellainen asia ja monesti varsinkin naiselle (toki miehillekin!) Sellainen tulikoe ja "prässi" ettei siitä kukaan ihminen eikä parisuhde selviä muuttumatta. Uusia asioita tulee eteen ja joskus käykin niin, että vasta silloin lopulta aikuistuu, lopulta löytää oman itsensä - ja huomaa, ettei se kumppani todellakaan ollut se oikea. Kaikki eivät osaa, minä mukaan lukien, ajatella aina vain järjellä. Olen tehnyt tyhmiä ratkaisuja, mutta tiedän, että aika, jolloin ne tein, oli toinen. Ratkaisuni olivat oikeita SILLOIN. Näen, mitä niistä seurasi, tiedän syyt niihin. Valitettavasti nyt tiedän, että väärin valitsin. Meillä ihmisillä ei ole mahdollisuutta ennustaa tulevaa. Vaikka kuinka ajattelisimme, pohtisimme, analysoimme ratkaisuamme, MIKÄÄN ei kerro, oliko ratkaisu oikea -ennen kuin tuleva eletty elämä.
Toivotteln onnea Malelle, mutta yleistäminen keskustelupalstoja seuraamalla ja esittämällä niiden perusteella "totuuksia" joita ei itse voi edes koskaan kokea (mies voi olla koti-isä, mutta ei kotiäiti. Vaikka mies kuinka osallistuisi vauvan hoitoon, uskoisin sen kuitenkin aina olevan suurempi koitos naiselle, emotionaalisesti rankempi souvi. sori nyt vaan, mut näin uskon...)

 

Kylläpä edellinen kirjoittaja kirjoitti asiaa! Tosi kypsää tekstiä... Aloin itsekin oikein tosissani miettimään asioita, ja noinhan se juuri on. Valintojen kanssa on elettävä - olivatpa ne millaisia tahansa!

 

no, enpä voi tähän sanoa kuin todellan tyhmän, mutta ehkä toimivan neuvon..
Nyt varmasti sata ja tuhta ihmistä haluasisi mut tulla kynimään ja loput maailman ihmiset manaavat mut alimpaan hel...ttiin mutta silti uskaltaudun sanomaan tämän.......

Ole rohkea, mutta älä tyhmän rohkea....
Yksinkertaisesti suunnittelet hyvin ja menet jonkun toisen miehen kanssa...saattaa loppua ennenkuin ajaudutte sänkyyn asti, mutta jos ei, niin menette....sillä saat varmuuden siitä että onko se ruoho kohdallasi vihreämpää ja veikkaanpa että tulet kotiin sillä meielllä että omasi on sun ja paras ja muuta et halua...

Tuo tarvitsee tosiaan harkita tarkkaan ja niin etteti ole mitään mahdollisuutta jäädä kiinni.

Tämä ei siis ole mikään pilaviesti vaan olen tätä mieltä...
kunniooitusta sen verran että ei kukaan tuttu tmv

 

Tosiaan aika radikaali neuvo...Tietysti voisi kuvitella, että saattaisi auttaa MUTTA jos todella tulee tulokseen, että se oma mies on se oikea ym. niin onko valmis kantamaan syyllisyyden pettämisestä? Koska jos miestään rakastaa, se syyllisyys kyllä tulee. Tosin, jos rakastaa, niin ei ehkä pysty pettämäänkään...MIeti tarkkaan, oletko valmis seurauksiin, jos petät, siis itsesi kannalta. Koska ethän välttämättä koskaan jää kiinni, mutta joskus se koituukin lopulta suuremmaksi taakaksi...Ja voiko ikinä olla varma, ettei jää kiinni? Jos pettää, on se mahdollisuus aina otettava huomioon ja oltava valmis kohtaamaan seuraukset! Noita ei ehkä tule miettineeksi jos humalapäissään extempore hyppää sänkyyn toiseen kanssa, mutta jos ihan suunnitelmallisesti meinaa pettää, niin aika varma saa asiastaan olla!

 

Hei,

Minusta alkuperäinen kirjoittaja kuulosti ihan oikeasti tylsistyneeltä. Nuorena kotona vauvan kanssa oleminen voi ihan oikeasti olla vähän tylsää vaikka mies olisi kuinka ihana.

Luuletko että voisit kehitellä elämääsi haasteta ja mielenkiintoisia asioita esim. harrastuksen, työn tai opiskelun avulla? Sanoit, että asut pohjoisessa etkä voi lähteä etelään työn tai opiskelun perässä, mutta nykyään on monilla aloilla esimerkiksi kaikenlaisia verkkokursseja, joita voi tehdä paikasta riippumatta. Niihin voi sisältyä joitakin tapaamisia esim. pari kertaa vuodessa, mutta yleensä aikataulut ovat vasin joustavia.

Itse olen sitä mieltä, että kotiäidinkin on hyvä hieman kehittää itseään, ei mitenkään stressaten, vaan tehdä jotain oikeasti itseä kiinnostavaa. Yöelämän hauskuus on aika nopeasti loppuun kaluttu, parempia olisi keksiä itselleen mielekästä tekemistä vähän pidemmällä tähtäyksellä.

 

Ei kannata ryhtyä pettämään, siitä ei hyvää seuraa. Yhdyn edelliseen siinä suhteessa, että itselleen voisi kehitellä jonkun harrastuksen tms., jotain mielekästä. Varmasti alkaa miettimään kaikenlaista kun on yksin kotona vauvan kanssa - ja vieläpä nuori. Kyllä se siitä, samanlaisia juttuja on varmasti monella muullakin, joten tuskin alkup. on ainoa (jos yhtään lohduttaa). Se on täysin luonnollista, että jos nuorena sitoutuu, niin jossain vaiheessa, viimeistään lapsen myötä, alkaa miettimään, että tässäkö tämä nyt on, elämä?! Mutta opiskella ja tehdä työtä, harrastaa ja ELÄÄ voi vielä lasten hankkimisen jälkeenkin - ja ohella, ei pidä unohtaa sitä!

 

Vielä haluaisin kertoa omista kokemuksistani sen verran, että mulle nimenomaan perhe, mies ja lapset, ovat tuoneet sellaisen turvallisuuden tunteen, että uskallan oikeasti toteuttaa itseäni. Ennen vakiintumista valtava määrä energiaa kului kaiken maailman ihmissuhdetoilailuihin, jotka olisi voinut aivan hyvin jättää väliin.

Sitä voi olla vapaa niin monella tapaa, se on oikeasti korvien välissä!

 

Alkuun toteasin ehkä hiukan tylystikin...

Sinä itse olet omat ratkaisusi tehnyt: halunnut muuttaa poikaystäväsi kanssa yhteen, halunnut lapsen. Vai oletko tehnyt valintasi todellisesta HALUSTA vai vain ajautunut tilanteisiin kuvitellen, että näin se elämä menee?

Joka tapauksessa sinun tulee kohdata tosiasiat. Ja tosiasia on se, että olet pienen lapsen äiti ja teillä on miehesi kanssa perhe. Olet myös hyvin nuori ja mietit nyt, oletko tehnyt oikeita valintoja. Sitä on turha miettiä, koska lapsi on valinta, jota ei voi muuttaa enää! Parisuhteesta pääsee aina eroon, mutta lapsi on sinun IKUISESTI.

Ei auta miettiä, mitä hauskaa olisit kokenut jos et olisi perhettä vielä perustanut. Et tule kokemaan huoletonta ja täysin vapaata opiskelijaelämää koskaan. PISTE.

Tämä ei tarkoita, etteikö sinulla olisi vielä paljon hauskaa edessäsi! Lapsi kasvaa, voit alkaa opiskella ja harrastaa. Käydä ulkona kavereiden kanssa. Ja niin edelleen. Mikä parasta, sinulla on ihana lapsi - joka on toivottavasti tärkeintä elämässäsi, ja jota toivottavasti rakastat ja arvostat?

Ja anna ajan kulua myös miehesi kanssa: parisuhde joutuu koville lapsen synnyttyä ja kun siihen päälle ajatellaan nuori ikä niin ei ihme, että mietityttää. Katsotte rauhassa. Ehkä mies on sinulle oikea tai ehkä joskus tulee joku muu. Who knows, mutta pettämään en lähtisi.

Toivottavasti sinulla on vanhemmat tai muita tukihenkilöitä, joille voit puhua. Älä ota syyllisyyttä tunteistasi. Mutta kehotan sinua ajattelemaan, että nämä ovat nyt elämäsi faktat: miten elää parhaiten niiden kanssa ja tehdä tulevaisuudesta paras mahdollinen! Tsemppiä ja onnea tulevaisuuteen. Se on sinulla vielä edessäpäin!