Hei kaikki ihaNaiset Helmiäidit <3
Tämäkin SAAMATON ilmoittautuu viimein taas langoille vähän noloissaan, kun ei vaan ole saanut itsestään tekstiä irti :/ Hurrrrjan paljon on tapahtumia ollut ja tullut, ja kaikesta päätellen lisää saadaan päivittäin, koska nyt todellakin on virallisesti se meidän kuu!!!
Ensinnäkin ihan kaikille pienokaisen syliin saaneille lämpöiset onnentoivotukset <3 Tähänkin hyvin sopii se "kaiken se kestää, kaiken se kärsii..."
Ja edelleen odottaville: bd ! Lohduttavaa kai on se, ettei kukaan ole vielä sinne jäänyt eli ulos tulevat jossain vaiheessa kuitenkin
Pakko nyt kuitenkin siirtyä seikkaperäiseen kertomukseen omista vaiheistani tämän viimeisen odotukseni loppumetreistä... Palaamme siis takaisin tammikuulle, jossa kävin KYS:illä kontrollissa 13. päivä. Soitin neuvolaan unohtuneesta streptonäytteestä ja sovittiin aika pe. 16. pvä. Se aamu oli tosi tukala ja tuskainen :/ Paarustin neuvolaan ja oli siellä sitä mieltä, että käynti näytillä olisi ihan aiheellinen, otti myös sen näytteen (se myöhemin nega). Käytiin sairaalalla jossa kohdunsuun tilanne oli kokolailla ennallaan, 3cm auki ja joku löyhä kanavanpätkä paikoillaan. Tultiin kotiin ja viikonloppu meni käpistellessä, kauhea painontunne alhaalla, mutta tavoilleni uskollisena, en juuri kipeitä supistuksia tunnekaan, kunnes synnytän! Su-aamuna tuli karmea kasa limatulppaa ja mies oli jo ihan paniikissa (yllätys *huoh*). Nukuin aivan olemattomasti yön ja maanantaina tulpan tulo vaan jatkui. Illalla tuli miehelle mittari täyteen, kun teinpä mitä vaan, alko puristella, mutta mihinkään ei sattunut, se sama tuskainen paineentunne vaan jatkui. Ajettiin KYS:ille, jossa hän ilmoitti suoraan kätilölle, että "minnoon sähkömies, enkä mikkään perhanan kätilö" (meitä hymyilytti hieman molempia tässä kohtaa). Päättivät ottaa siinä kohtaa sisälle seurantaan, ja kuten myöhemmin selvisi, nukkumaan... Antoivatkin illalla sellasen "nappisatsin", että tällainen "ammattivalvojakin" tipahti hetkessä. Aamulla olikin kyllä vähän erinäköinen maailma
Seuraavana päivänä odotti sitten lääkäri ja sitä ennen tapasin sairaalan sosiaalityöntekijän. Meidän olemattomat tukiverkot kiinnosti sitäkin ja ilmoitti ottavansa kuntaan yhteyttä tukitoimien saamiseksi meidän perheelle (hoitopäiviä lapsille/perhetyötä), koska edelleen faktana se, että miehen on pakko olla töissä, ei voi yksityisyrittäjänä ruveta perumaan sovittuja keikkoja. Lääkärikäynti oli tosi "outo". Mutisi vaan, että kohdunsuun tilanne "kypsä" ja "etenevä", 3-4cm auki ja se kanavanpätkä löyhästi olemassa. Ei kotiutusta, ei käynnistystä ("kun heillä käytänne, ettei ennen viikkoa 38 ilman akuuttiperustetta..."). Psykiatrisen lääkärin arvioon (ihana olla "mtt-lemmikki") jonka jälkeen taas arvioon käynnistyksestä. Voitte uskoa, että tuon jälkeen soitin ukolle, että tuon arvion päätteeksi jos "pää" todetaan riittävän kokonaiseksi, tulen kotiin, enkä hievahdakaan ennen kuin mukulan pää on ulkona! Noo, päivänä seuraavana tapasin tämän psykiatrisen lääkärin ja meillä oli kyllä tosi hyvä ja antoisa keskustelu. Kerroin kyllä ihan avoimesti tuntemuksista ja pelkotiloista, joita olin kokenut heti lääkkeen lopettamisen jälkeen, ja sovittiin sen aloittamisesta uudelleen. Pohdin myös sitä, että voisiko ristiriitaiset tuntemukset liittyen synnytykseen johtua siitä, että mies on ollut raskautta vastaan alussa, ja olen ollut aika "yksin" tämän odotuksen. Loppuajasta suorastaan "erakko", kun ei yhtään ole halunnut olla ihmisten ilmoilla, käydä missään tms.
Minut oli edellisenä päivänä (ti. 20.1) siirretty naisentaudeille akuuttiosastolta (entinen synnyttämättömien osasto) ja oli tosi turhauttavaa olla kaksi kertaa päivässä käyrillä ja "potilaana" kun tuntu että on ihan kunnossa. Sanoin kyllä niille hoitajillekin, että varmaan olis pikku-ukko jo pihalla jos olisin kotona, koska kotona ei ole mahdollisuuksia lepäillä vähääkään ja vaikka kuinka yritti siellä sairaalassakin liikkua ja kävelllä portaissa, ei se kuitenkaan vastaa samaa. Ja tietysti kun toi psyk. lekuri oli ke. niin enhän mä enää tavannu lääkäriä sinä päivänä, vaan se siirty torstaille, ja taas odottamista...
Torstaina olin jo pakannu kamani, että jes, nyt vaan lähden kotiin. Lääkärikin oli se sama joka oli edellisellä polikontrollikäynnillä, ja jota olin pitänyt vähän "törönä"... Osoittautuikin tosi asialliseksi ja sekin käynti venyi lopulta pidemmäksi. Pääpointti oli se että olivat jonkun "ryhmän" kollegoista kanssa keskustelleet ja katselleet mun papereita, ja huomasivat sellaisen seikan, että jos synnytys kotona käynnistyy, niin vauvalla tuskin on niin isoa hätää sitten lopultakaan kuin minulla, kun on tuo taipumus runsaaseen vuotoon. Normiambulanssissa ei kuulemma ole sellaista varustusta jolla vuoto saataisiin asettumaan, vaan apu siihen tulisi sitten kätilön mukana (käytänne uhkaavissa koti-/matkasynnytyksissä se, että lähin ambulanssi tulee, mutta KYS:istä lähetetään ambulanssi kätilön kanssa joka tapauksessa). Olivat päätyneet siihen, että minä kotiutuisin sitten vauvan kanssa, viimeistään kun käynnistäisivät synnytyksen maanantaina 26.1. (mulla 38rv täynnä 25.1.)! Voi peeaskat! Ensin iski suunnaton harmitus, oli ikävä lapsia ja turhautti kun olin ihan varma, ettei synnytys käynnisty ikipäivänä siellä "lojuessa". Ajatukseen käynnistyksestä suhtauduin myös tosi kielteisesti ja ehkä pelollakin, kuinkahan kovalla vauhdilla sitten mentäisiin? Lääkäri totesi vaan, että eivät myöskään halua romuttaa saavutettuja "etuja" eli se, että vauva saataisiin täysiaikaiseksi (heille siis tuo 38rv) ja minut levänneeksi. Sanoi että parikin päivää kotona veisi todennäköisesti pisteeseen, jossa olin tullessani... Siis mitä? Näkyikö se oikeasti ulospäin, jos ihminen on enemmän tai vähemmän valvonut viimesen vuoden? Kotona mies suhtautui uutiseen tosi yllättävästi. Ilmoitti että joka tapauksessakaan ei olisi minua kotiin halunnut, että olisi varmaan pistänyt hotelliin sitten. Halusi meidän olevan "turvassa", eikä halunnut ylimääräistä stressiä sen enempää minulle, itselleen kuin lapsillekaan, koska tottahan se oli, että varmaan se "jännittäminen" heijastuu ihan kaikkiin. Ja joo, kuuluu toki asiaan että vauvan syntymää jännitetään, mutta tässä kun tuntui, että kyse oli enemmän jo "henkiinjäämisen" pelosta, ymmärsin kyllä pointin.
Torstai-iltana sain onneksi pienet muruset käymään ja lauantaina (24.1.) pääsin "kaupunkilomalle", kun käytiin koko porukan kanssa kaupungilla pörräilemässä. Huikeaa oli olla omissa vaatteissa, ja vaikka paine oli tosi häijy ja puristeli, niin ei sitä edes halunnut huomata, kun sai olla omien rakkaiden kanssa. Kummasti sympatiat nousi niitä äitejä kohtaan jotka tuollakin olivat olleet jo useita viikkoja ja vielä viikkoja joutuisivat olemaan...
Torstaina kohdunsuun "etenevä" tilanne oli 4cm auki ja se kirottu kanavanpätkä. Viikonloppuna en sitten lääkäriä nähnytkään, käyrillä näky tasaisesti supistuksia, mutta ite olin kyllä jo ihan luovuttanut. Olin ihan varma, etten saa sunnuntai-iltana unta peloiltani, mutta nukuinkin ihan hyvin. Maanantaina aamulla lääkärille, jossa totesi että käynnistetään, tarkisti kohdunsuun ja soitti saliin. Olin jo aiemmin ounastellut, että aika täyttä on, kun naistenosastollakin jouduin vaihtamaan huonetta että saivat synnyttäneille äideille sieltä paikkoja, ja tilanne jatkui: salit oli aivan täynnä. Sain siis jäädä "löysään hirteen roikkumaan" ja odottelemaan josko tilaa iltapäivällä vapautuisi. Melko "hauska" päivä... Iltapäivällä sitten sanottiin, että tilanne edelleen sama, että varaavat tiistaiaamuksi mulle paikan sinne saliin. Illalla kätilö toi sellasen iiiison peräruiskepullon ja vaseliinituubin mun pöydälle ja tokaisi hymyillen, että "näillä sitten aamulla aloitellaan"... Jep, kuinkahan monta lakanaa täytyisi solmia jonoksi, että kuudennesta kerroksesta ylettyisi maahan asti?
Olin nukahtanut, kuitenkin. Heräsin vessaan vähän ennen puolta yötä, ja painuin takaisin uneen... Tosi outoa kun tässä unessa ei ole tällasta painetta... havahduin hereille ja vaistomaisesti katoin kelloa, mutta jostain syystä se ei rekisteröitynyt tarkasti tajuntaani. Puoli kahden maita mentiin... Lähdin käytävälle, kun kuulin että huonekaveri nukkui. Kävin sanomassa kätilölle, että painaa, ja hän ohjasi tutkimushuoneeseen. Sanoin soittavani miehelle, johon sain naurahduksen, että kannattaakohan vielä, jos ei selkeästi edes supista. Teki sisätutkimuksen ja kysyi, että olikos täällä sitä kanavaa vielä kun nyt sitä ei enää ole. Sanoin, että oli ja halusin pystyyn käyrälle, johon välttämättä halusi minut kytkeä. Yhden supistuksen piirsi käyrälle, ja sen jo tunsi tuntuvan sisuksissa. Olin siis jo soittanut miehelle. Hieman hölmönä kätilö sitten sanoi, että jos minusta tuntuu siltä niin kai voidaan sitten saliin päin lähteä, kun ei oikein muutakaan. Siitä sitten kamerakassi matkaan ja hissiin. Synnärin aulassa tuli toinen tuntuva supistus, kun odottelin vastaanottavaa kätilöä. Minut on kirjattu synnytyssaliin klo:02:10, "epäsäännöllisten supistustuntemusten vuoksi, jotka äiti ajattelee johtavan synnytykseen. Äiti kyllä tietää", lukee raportissa. Kohdunsuun tilanne tarkistetaan, tuolloin 6cm auki. Ilokaasun kätilö laittaa valmiiksi ja lähtee hakemaan jotakin, kysyy saako miespuolinen kandi tulla saliin. Annan tietysti luvan, milläs ne muuten oppii
Testaan ilokaasua, ja uskokaa tai älkää mua alkaa laulattaa?! Eikä mikä tahansa biisi, vaan vanha klassikko "I am sailing"... Hetken nauroin ääneen moista näkyä, että yks seisoo synnytyssalissa sängyn vieressä laulamassa... Kätilö palasi todella komean (!) nuoren miehen kanssa, joka suloisena kyseli kaikkea ja oli oikeasti todella miellyttävä. Klo:02:20 auki 9cm ja kerroin kätilölle, että on tosi outoa, kun aiemmin kipu tuntunut minulla voimakkaana selässä ja nyt sellaista tuntemusta ei ole ollenkaan, vaan pientä polttelua lähinnä alamahalla? Kätilö epäilee virheellistä tarjontaa, mutta ilmoitan etten halua kuulla mitään ylimääräistä "murhetta" ainakaan, ja sovitaan niin. Pieni reuna tuntuu enää, ja lapsivedet menevät kirkkaana tuon tutkimuksen jälkeen (tästä kätilö sanoo jälkeenpäin, että tässä vaiheessa olisi tullut lapsikin, jos tarjonta olisi ollut oikea). Vauvan sydänäänet alkavat "lompsuttaa" hitaasti, kun olen selällään, joten kenotan tosi vammasesti puoliksi kyljellään. Ilokaasu kytketään hapelle. Klo:02:49 alkaa ponnistusvaihe, johon mieskin ennättää paikalle. Mahaa polttaa, enkä tunne kunnon työntäviä supistuksia, vauvan sydänäänet aina välillä laskevat rajusti. Itse ehdin miettiä, että "ketut niiden kolmen kilon painoarviosta (sain siis torstaina tasan 3kg arvioksi ultran perusteella), tää on ainakin 4 jos ei enemmänkin!" Kätilö sanoo, että kulmakarvat on jo näkyvissä, ja lääkäri tulee paikalle alkaen jo imukuppia viritellä koska edelleen stressiä pienellä havaittavissa sydänäänien laskussa. Sit tulee joku hitsin kiukku, että "ettehän te nyt jumaliste väkisin sitä sieltä ala tempomaan" ja "äiti ponnistaa upeasti ja klo:02:59 syntyy virkeä poikavauva avonaisessa tarjonnassa, otsa mustelmainen", lukee synnytyskertomuksessa
Minä saan taas piikkejä ja tabletteja ja "poikaystävän" tippakoneen ja kahden pussin muodossa, mutta ei edes haittaa taaskaan siinä kohtaa. Mitä ihmettä sitä muka pelkäsi? Ei sitten itse tilanteessa mitään, vaan tuli taas sellanen "luolanainen"-olotila
Ja toden totta, hemmetin hyvä, että siellä sairaalassa oltiin!
Meille siis:
27.01.2015 klo:02:59 POIKA rv38+2 3130g, 48cm ja py34cm
Hän on aivan syötävän suloinen, pieni ja kiltti kun mikä <3 On kyllä edelleen ihan vakuuttunut olo, että Hän on meidän viimeinen Murunen. Nyt vaan yrittää nauttia joka hetkestä täysillä ja imeä näitä tunteita ja tuoksuja muistoihin ja tietysti valokuvata kaikkea mahdollista
Jotenkin helpottunut olo kaikkiaan, maitoa tulee ja oma toipuminen iihan mukavasti mennyt. Saatiin tosiaan noille lapsille hoitopäiviä tähän alkuun ihan kivasti, että saa rauhassa toipua ja tottua pieneen. Hieman tietysti draamaa tässäkin, kun meidän "Aku Ankka"-perheestä on kyse... Samana päivänä kun pieni syntyi, puhkesi koko meidän pikkukolmikkoon vesirokko, ja kun saatiin infektiolääkäriltä varmistus, että voidaan tulla kotiin torstaina (29.1), löyty illalla kahdelta alakoululaiselta täitä
Joka vuosi tulee se lappu kotiin, mutta oli ihan eka kerta kun meille rantautui ja todella täydellinen ajoitus siis *huokaus*. Siinä sitten kotiinpaluuiltana melkein puoleen yöhön heiluttiin (Luojalle kiitos mun äiti kuitenkin tuli meille kaikista "kiireistään" huolimatta sillon tiistaina. Olis meidän isi ollu ihan lirissä muuten!). Äiti levitti "linimenttiä" päihin minä vaihdoin lakanoita ja heiluin imurin kanssa ja isäntä saunassa pesi vuoron perään penskoja. Niin meidän elämätä
Nyt jo voi nauraa, sillon ei paljoa hymyilyttäny...
Mutta nyt tää jumalaton sepostus täytyy lopettaa ja lähteä pesemään yhtä vaippahousua ja kohta syöttää toista... Tällaista ralliahan tämä nyt on ja hyvä niin. Seuraan kyllä tiiviisti palstaa ja koitan kirjotellakin ("voi älä", kaikki huutaa hukkuen tekstivyöryyn...;D ). Jos tulee joku "uusi" ryhmä vauvautumisten jälkeen niin mukana tietysti
Paljon voimia ja supistuksia niitä odottaville! Ihan ihan kohta on kaikki helmet maailmassa <3
Shampanjapäärynä kera pienen PiPosensa 1vko 3pvä <3
