Henkinen toipuminen keskenmenosta....

Mitenkäs te muut ootte toipunut, mä en oikeen osaa kuvailla itse mun fiiliksiä.. pääasiassa ihan normi olo ja elämä jatkunut tavallaiseen tapaan.. Mutta sitten tulee nämä tilanteet kun ystävä ilmoittaa olevansa raskaana ja LA olisi sama kuin mitä meillä oletettiin olevan.. ja se vihlasee sydämeen..
samaten kun vihlasee ajatus uudesta yrityksestä.. Meillä on jo kaksi ihanaa lapsosta ja tämä kolmas on ollut toiveissa pidempään, tämä oli ensimmäinen keskenmeno mulla ja otti yllättävän koville vaikka alussa tulikin (rv8 virallisesti tuli ulos,kesken oli mennyt jo rv.4, inhottavinta oli se odottelu kun eivät antaneet aikaa heti tyhjennykseen)..

En enää asiaa sinäänsä murehdi,mutta todella pelonsekaiset tunteet siitä että pystynkö enää edes yrittämään kolmatta uudelleen, vaikka kyllähän sitä kaikkialla toitotetaan että ei ne yleensä toistu.. mutta mutta :/

Tämä nyt oli lähinnä tälläinen keskustelun avaus, mä mielellään kuulisin muiden kokemuksia tuosta "toipumisesta", tuntuu että olen yksin tälläinen herkkis.. kun oikein kukaan kenen kanssa olen asiasta keskustellut ei ymmärrä/ole kokenut km.. Enkä voi syyttää.. oletin itse olevani asian kanssa ihan sujut jos jotain kävisi, mutta toisin meni.

 

En osaa edes kuvailla miten rikki asiasta olen.. Tosin tää on vielä niin uuttakin: torstaina huolestuin ja soitin hoitajalleni joka kehotti menemään terveysasemalle ja siellä lääkäri oli näkevinään sykkeen mutta alkio ei vastaisi viikko ja joita piti olla lähemmäs kymmenen.. Itkuisena menin jo sinne niin vielä itkuisempana otin taksin jolla hain miehen ja lähdimme kätilöopistolle, lähemmäs neljä tuntia taisi siellä mennä päivystyksessä kun aika inhottava lääkäri otti vastaan ja totesi melkein heti että ei oo sikiökaikua.

Cytotecit mukaan, neljä pilleriä kun ei ollu vuotoa ollenkaan niin alakautta. Otin kolmiolääkkeen ja 600 buranan jotka piti ottaa puoli tuntia ennen cytoja ja sitten nuo tyhjentävät kun oli mennyt sopiva aika. Sitten nukahdin noin tunti niiden jälkeen ja kun heräsin niin oli alkanut vuodot.. En saanut saanut silmällistäkään unta sillä minulle tuli noista niin järkyttävät kivut, otin ihan surutta särkylääkkeitä, panadolia ja buranaa parin tunnin välein kun ei mitenkään helpottanut.

Tosi pitkään mietin uskallanko soittaa vaikka sitten terveysneuvontaan tai kättärille, kun sanoivat että voi tulla kipuja niin kehtaanko soittaa, mutta kun ei pysty maata, seistä, istua tai edes käpertyä saati hengittää kun sattuu niin kovin niin soitin ja käskivät tulla yöpäivystykseen että saadaan kuriin kivut.

Olin siis aamuyöstä seuraavaan iltaan sairaalassa jossa sain kolme kertaa lisää cytoteceja ja lääkärit ultrailivat että lähteekö pieni liikenteeseen. Kohdunsuu ei lähtenyt aukeamaan joten tein tuota "synnytystä" ihan turhaan ja kipuillen koko päivän, ainoa mikä vähän auttoi olivat todella vahvat opioidi kipulääkkeet mitä sain piikkeinä muutaman kerran. Valitettavasti kukaan ei kertonut kaavinnasta muuta kuin että ei varmaan tehdä minulle sitä..

Illalla kun ei edennyt asiat mihinkään niin päädyttiin siihen että kaavitaan mikä näin jälkeenpäin oli paras asia tuossa tilanteessa. Pelkäsin operaatiota koska minua ei ole nukutettu aiemmin, kukaan ei kertonut mitään tarkemmin operaatiosta ja koska olin valitettavasti siinä vaiheessa yksin sairaalalla. Kivut loppuivat kuitenkin sen jälkeen kuin seinään, mutta suru iski vasten kasvoja todella pahasti, saman tien kun tajusin että ei ole enää "lasta" ollenkaan aloin itkeä.

Välillä helpottaa vähän ja toisaalta taas itken ja suren kun olen yksinäni sillä tuntuu että läheisten on vaikea käsittää sillä mikään ei ollut sinänsä vielä muuttunut, ainakaan ulkoisesti, joten tuntuu että suruni ei ole oikeutettua "näin kuului tapahtua, se ei olisi ollut sitten vaan elinkelpoinen".. Se oli minun lapseni, kasvoi minussa ja olin jo kerran nähnyt sen sydämen sykkeenkin. Odotimme sitä kovasti vaikka keskenmeno pelotti aika paljonkin välillä sillä on pakko vain punnita muitakin vaihtoehtoja kuin parasta. Siitä tulikin totta ja pelkäänkin romahtavani tämän alle näin joulun aikana.

Tajuan kuitenkin että olen onnellinen kaiken tämän alla, mutta mitä enemmän ajattelen tapahtunutta niin sitä massiivisemmaksi surukin muuttuu ja pureutuu kokoajan syvemmälle...

 

Voih hirmuisesti voimia sinne :heart:

 

Mulla on kaksi keskenmenoa ennen komatta onnistunutta odotusta ja olin todella rikki ensimmäisen keskenmenon jälkeen. Itkin asiaa pitkään ja tuntui ettei kukaan ymmärrä mitä koen. Ajan kuluessa suru hiipui ja päätettiin koittaa toisen kerran. Mulla keskemneo pitkittyi kun lääkkeellinen tyhjennys ei tyhjentänyt kohtua ja jouduin kaavintaan vielä pitkän ajan jälkeen. Sitten koko kierto oli ihan sekaisin pitkän aikaa, eli keskenmenosta meni 4-5kk tulla uudelleen raskaaksi. Kaksi viikkoa plussan jälkeen raskaus meni kesken itsestään. Sattui mutta ei enää niin pahasti kun ensimmäinen josta piti olla viikkoja jo 12. Sanoin miehelle et nyt on pakko koota itseni ja pitää tauko. Söin talven ajan pillereitä ja annoin aikaa itselleni. Heinäkuussa seuraavana vuonna sain plussan heti ekalla yrityksellä ja nyt meillä on ihana poika. Odotus oli kurjaa ja pelkäsin hysteerisesti koko ajan. Mutta se mitä haluan sanoa on se et kaikella on tarkotuksensa. En mistään hinnasta ottaisi niitä kahta menetettyä vauvaa takaisin koska mulla on niin ihana pieni poika täällä. Jotenkin ne keskenmenot vahvisti mua ja koin savanani lohtua sillä et vietin enemmän aikaa vanhempien lapsien kanssa. En voi luvata sulle että toipuminen olisi nopeaa tai ettei keskenmenoja enää tulisi, mutta kun saatte sen elävän vauvan maailmaan niin tiedät että näin sen piti mennäkin. Jaksamisia päiviin :hug:

 

Mulla todettiin ma 17.12. ultrassa, että vaava oli kuollu. Itkin 2 seuraavaa päivää. Kolmantena päivänä mut valtas kauhee kiukku, mutta se meni ohi, koska TAYSsissa oltiin niin mukavia mua kohtaan, kun hain sen esilääkityksen. Perjantaina sitten menin tyhjennykseen. En tuntenu mitään. Aattelin vaan, että nyt äkkiä tää ulos. No sitten kun se tuli, olin niin järkyttyny. 1,5tuntia Ponnistelin vessassa ja meinasin jo mennä paniikkiin. Oli sen verta iso, että keskenmeno oli varmaan tapahtunu 10 tai 11 viikoilla. Ultrassa olis pitäny olla viikkoja 12+3. Istukka li jääny toimiin ja kohtu kasvanu niin kun pitikin, mutta vaavan tarkkaa kuolin aikaa oli vaikee sanoo. Toinen ultraaja sano, että 8+ viikoilla ja toinen, että veikkaa yli 9 viikkoo.
Seuraava itku tuli jouluna, kun saatiin vauvan hoito-opas lahjaks. Sitten ei mitään.
28.päivä valvoin koko yön.. Nukuin muutaman tunnin aamulla. Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä sama juttu. Eilen nukuin 3päikkärit ja viime yönä nukuin 12tuntia. Heräsin ja aloin itkeä. Lopetin tunti sitten... Nyt haluaisin vaan mennä takasin nukkuun. En jaksa tehdä mitään. Kaikki tuntuu turhalta. Koska tää loppuu? Kaiken vaikeinta on, että mun paraskaveri teki samana päivänä positiivisen testin, kun minäkin ja ne oli meitä viikon edellä.. Se odottaa edelleen... Haluaisin iloita sen raskaudesta ja olla onnellinen sen puolesta, mutta aina kun nään sen, ajattelen vaan, että me ei saadakkaan samaan aikaan vauvoja ja kateellisena katson, kun sen maha näkyy jo. Eihän tää ole millään lailla sen vika. En halua, että meidän ystävyys menee tän takia, että mä oon katkera. Rakastan sitä ihmistä!
Miten mä saan taas ilon elämääni ja miten onnistun iloitseen muiden puolesta? En halua jäädä tähän suruun junnaamaan..

 

Mulla myös kolmas raskaus päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon. Elettiin vissiin toukokuuta vai oliko se kesäkuun puolta 2012? kun np ultrassa paljastui, että raskaus oli kaikesta luulosta huolimatta päättynyt. Kohtu vastasi raskausviikkoja jne. Missä vaiheessa odotus oli keskeytynyt, niin sitä ei saatu enää selville. Siinä mielessä helpotusta, että lääkkeellinen tyhjennys onnistui ilman kaavintaa (=se mitä odotuksesta oli jäljellä oli melkoisen hajonnutta).

En oikeastaan muista siitä toukokuusta tai kesän alusta mitään. Tai kyllä sen ymmärrän, että olin kyllä ihan rikki, niinkuin kuka tahansa vastaavassa tilanteessa. Vauva oli hyvin odotettu ja toivottu. Positiivisen testin tehtyäni olin nähnyt tietysti koko syksyn kuviot edessäni, vaikka aikaisemmista raskauksista tiesin, että jokainen odotus & synnytys on hyvin ainutlaatuinen ja voi olla hyvin erilainen...

Paljon muutakin kurjaa tapahtui viime vuonna. Toisaalta se ehkä vei huomion ja jakoi oman murehtimisen sitä vaativien asioiden johdosta... Mutta kyllähän se sellaista kausittaista surutyötä oli itselläni. Joskus joku odottamaton juttu saattoi tehdä mielelle tepposet tai vaikka radiosta kuulema kappale. Monta kertaa taisin kesänkin aikana sanoa, että nyt on itkut itketty ja sitten se tuli taas.

Ennakkoon ajattelin, että laskettu aika olisi ollut jotenkin maata mullistava. Suunnittelin, että sinä päivänä olisin vienyt jonnekin kynttilän omistettuna vauvalle. Mutta niin se elämä menee. Syksyllä palasin työelämään ja kiirettä ruuhkavuosien myötä on ollut. En tajunnut edes laskettua päivää joulukuun alkupuolella, kun se oli jo eletty. Jouluaattona vein kuitenkin kynttilän. Kirjoitin kynttilään terveisemme ja siinähän ne silmät taas kostuivat. Nyt kuitenkin on jotenkin helpompaa, kun se koko prosessi on kokonaan takanapäin LA -päivineen...

Mun ystävä odotti kanssa mun odotusta paria viikkoa edellä kolmatta lastaan. Pelkäsin myös km jälkeen aina hänen näkemistänsä, mutta se oli lopulta turhaa. Sillä omaa kokemusta ei toivo kenellekään ja sitähän se mielestäni merkitsisi, jos en olisi voinut elää toisen odotusta iloitsevana. Ja surullista kyllä, tämä ystäväni odotus oli todella vaikea ja lopulta suuremmaksi osaksi ? näinkö odotus päättyy hyvin. Onneksi lopputulos oli onnellinen! Vauva syntyi terveenä sectiolla rv 34!

Mutta välikommenttina - syksyllä tuli vastaan tuttavan juuri syntynyt vauva. Hän olisi halunnut antaa sen vauvan minun syliini, mutta "puuntakaa" yllättänyt tilanne sai minut niin sekaisin, etten kyennytkään ottamaan vauvaa... Siis mitään katkeruutta tai muuta en mielestäni kokenut, mutta tilanne yllätti minut itsenikin... Olin jo unohtanut sen... Mutta kait se oli se tilanne sellainen, en ollut ennakkoon valmistautua henkisesti näkemään niin pientä ja toki siinä oli ollut taas hetkellinen surutyö ilmassa...

Vauvatavaroiden näkeminen oli myös raskasta. Olisin halunnut terapeuttisena toimena laittaa kaiken myyntiin, kun miehen kanssa uuden yrittämisen keskustelu oli pitkään hankalaa. Mies kuitenkin kielsi tavaroiden hävittämisen, vaikkei myöskään ollut valmis uuteen yritykseen. Pariskuntana meidän surutyö on ollut hyvin erilaista, mutta sekin on ollut oma juttunsa, että on antanut toisen surra omalla tavalla ja oikeasti itse sisäistänyt sen, että vaikka itse olisin ehkä myös "terapeuttisena" tekona alkaa heti yrittää uudestaan meidän kolmatta lasta, niin silti mieheni ei ollut siihen valmis. Se myös vaikutti omaan toimintaani. Jouduin käymään asian läpi kokonaan niin, että se keskenmeno saattoi olla myös meidän viimeinen yritys.

Nyt joulun jälkeen olemme alkaneet keskustella, että voisiko kolmas olla mahdollinen. Voisimmeko alkaa jälleen yrittää. Keskustelu on vasta käynnissä ja saa nähdä miten siinä käy. Nyt näyttää siltä, että kummallakin halu yrittää kolmatta on jälleen olemassa. Täytän tänä vuonna 38-vuotta, joten aikaa ei ehkä niin hirveästi enää ole.

Jos päädymme yrittämään ja jos tulen kokemaan uuden keskenmenon, niin vaikeaa ennakkoon arvailla miten siihen tulee suhtautumaan. Osittan mietin, että voiko edeltävä kokemus olla lieventämässä sitä tuskaa, kun se ei enää ole vieras kokemus. Mutta taas jokainen odotus on ainutlaatuinen ja seuraavassa mahdollisessa keskenmenossa menettäisin jo toisen lapsen, joten voiko se suru olla sitten yhtään sen vaimeampaa....

Mies on tuumannut, että hän ei kestä enää montaa yritystä. En tiedä, voihan olla, että jos yrittämään päädytään ja jos lopputulos on vastaava mitä viimeksi, niin ehkä meidän yritykset ovat sitten siinä.

Voimia sinulle surutyöhön! Sinun tunteet ovat omiasi ja ne vievät sen oman aikansa. *Halaus*

 

Täällä samanlaisia mietteitä. Meillä meni raskaus kesken viikko sitten, jolloin rv 7+3. Vauva tosin oli ilmeisesti menehtynyt jo aiemmin. Kun raju vuoto alkoi rv8+0 ja tiesin ettei mitään toivoa enää ole, olin aivan hysteerinen. Sain kuitenkin koottua itseni 1,5 vuotiaan poikani takia, joka on ollut minulle pelastava tekijä. Olisi taatusti ollut vielä rankempaa, jos olisin odottanut ensimmäistä. Nyt olen yrittänyt ajatella, että minulla kuitenkin on jo tuo niin rakas pieni poika.

Tosin, pelkään, että nyt on ollut tyyntä myrskyn edellä, koska olen luonteeltani erittäin herkkä ja olen selvinnyt melko vähällä itkulla. On sellainen todella epätodellinen olo, odotan koska tapahtunut todella iskee tajuntaan.

Mies kyseli eilen miten voin ja mitä ajattelen nyt uudesta yrityksestä. Kerroin, että pelkään jo valmiiksi kamalasti, etten tiedä haluanko lähteä kovin pian ainakaan uudestaan yrittämään. Ajatus toisesta keskenmenosta tuntuu todella pahalle. Meillä selvisi ultrassa, että minulla on toisessa munasarjassa kaksoskysta, joka on saattanut aiheuttaa keskenmenon. Sitä ei kuulemma kuitenkaan poisteta, ellei ala kasvamaan tai tule toista km. Mistään ei kuitenkaan ole varmuutta, joten km saattoi olla ihan ns. luonnollinenkin.

Voimia kaikille! <3

 

Meillä tehtiin todella todella toivottu plussaa näyttävä testi marraskuun lopussa. Viikkoja kului ja mieheni kanssa molemmat iltaisin mietimme miten olemme tätä odottaneet ja kuinka se vihdoin ja viimein häämatkallamme tärppäsi. Mutta kuten elämässäni aina on tapana, niin tälläkin kertaa kaikki meni niin pieleen. Ekaan neuvolaan oli viikko ja katselimme elokuvaa mieheni kanssa. Olin jo tottunut siihen että vessassa käyntejä oli todella paljon ja tällöinkin iski vessahätä. Niinpä pistimme leffa paussille ja menin vessaan. Hetken päästä tulin vessasta itku silmässä kun pyyhittyäni paperi olikin punainen..
Lähdimme päivystykseen jossa sain vain pari viikkoa salkkua, tarinan siitä miten yleistä on keskenmeno alkuviikoilla ja lähetteen naistentautien poliklinikalle. 1,5 viikkoa meni todella hitaasti. Minua riepoteltiin lääkäriltä toiselle. Sykettä ei näkynyt missään ultrassa ja testit näyttivät positiivista ja viikkoja piti olla jo 8. Itkin koko parin viikon ajan ja useita kertoja päivässä. Lopulta selvisi että sikiö on vasta kuuden viikon kokoinen ja epäilivät että hedelmöittyminen on tapahtunut vain oletettua myöhemmin. Jouluaattona selvisi että meidän odotusaikamme päättyi. Maailman hirvein joulu ikinä..
Siitä on jo nyt aikaa mutta vielä viikko sitten itkin miehelleni miten vieläkin sattuu.
Tälläkin hetkellä kyyneleitä tulee kun vain ajattelee miten tyhjä olo on nyt ja kuinka ensi kuussa olisi ollut jo toinen neuvolakäynti. Jonka jouduin perumaan koska sille ei nyt keskenmenon myötä olekaan tarvetta.

Perhe ja tuttavat kehoittivat koittamaan vain heti uudestaan kun taas lääkäri käski odottaa ainakin yhdet kuukautiset jotta näkee toimiiko kroppa vielä normaalisti.
Iloita saan ainakin siitä että nyt ne ekat kuukautiset ovat ohi ja ovi olisi auki uudelle yritykselle. Uskallanko? Toivoin kyllä että kuukautisia ei olisi edes tullut ja että olisin nyt voinut seistä taasen plussaa näyttävä tikku kourassani olohuoneessa ja itkeä hysteerisesti ilosta niinkuin viime kerralla kun 2 vuoden yrittämisen jälkeen meille annettiin pikkuriikkiset rippeet onnea vihdoinkin!

Teinkö väärin kun kerroimme liian aikaisin perheelle ja tuttaville? Ajattelin että ovathan muutkin kertoneet ja nyt istuvat kotona ikioman pienen nyyttinsä kanssa ja että minulle käy aivan varmasti yhtä hyvin. Me saisimme ihanan pienen tytön ja elämä olisi täydellistä. Vihdoinkin onni kääntyisi elämässäni ja pahoja asioita ei enään sattuisi.
Toisinpa kävi.

Keskenmenoa ja koko sitä prosessia ei voi mitenkään ymmärtää ennenkuin itse sen kokee. Tuntuu että kukaan ei tahdo kuulla miten sellainen sattuu ja miten asiaa pitää kerrata kerta toisensa jälkeen uudestaan että se kuluu pois! En ole saanut tilaisuutta kuluttaa kipua pois puhumalla ja siksi kerronkin asiasta täällä. Joskos paha mieli ja suru kuluisivat edes hiukan pois ja mieli avautuisi kirkaampana
Onhan minulla ihana aviomies ja kaksi suloista kissaa, mutta silti takaraivossa on paine suorittamisesta jotta päämäärään päästäisiin.
Häämatkallamme unohdin koko yrittämisen ja sen että kaikilla läheisillä ystävilläni on tärpännyt kerrasta.
Minun pitää siis vain päästä asian yli ja unohtaa tuo suorittamisen paine!
Helpommin sanottu kuin tehty

Toivon voimia kaikille saman kokeneille! <3

On mahtavaa että tällaisia keskustelupalstoja löytyy jossa voi kertoa omista kokemuksistaan ja samalla saada lohtua sekä antaa sitä.

Toivotaan että meille kaikille koittaa edellistä parempi vuosi ja että kevät saapuisi pian takapihoillemme!

 

Et suinkaan ole ainut "herkkis" täällä toinen ilmoittautuu! Minulla on myöskin aivan samat fiilikset siitä kun ystävät ilmoittelevat toinen toisensa perään laskettuja aikoja.
Yritän olla vilpittömästi onnellinen näiden ihmisten puolesta mutta tahtomattaan sitä ajattelee että miksi tuo saa ja minä en. Mutta Onneksi me naiset olemme sen verran vahvaa tekoa että ei meitä noin vain lannisteta! Yritetään uudestaan vain, eiköhän meillekin onni joskus suoda kun sen aika koittaa!

 

Hei kaikille!
Olen kahden lapsen äiti, vaikka olen ollut raskaana 14 kertaa.
Suurin osa keskenmenoista on tapahtunut aivan alussa, yksi oli kohdunulkoinen raskaus (vasemmanpuoleisessa munasarjassa kiinni) ja yksi kaksosraskaus jossa toinen sikiöistä meni spontaanisti kesken ja toisen kohdalla keskeytynyt keskenmeno, cytoteceillä tuli ulos.
Kohdunulkoisen raskauden kohdalla jouduin terveyskeskuksen päivystyksestä suoraan keskussairaalaan antureihin ja seurantalaitteisiin. Leikkausvaro päälle, syönti- ja juontikielto. Lääkäri kertoi, että jos operaatio (laparoskopia) tehdään, hän ei pysty lupaamaan mitä toimenpiteitä tullaan tekemään. Hän käski varautua siihen, että koko munasarja poistetaan kokonaan.
Tämän lisäksi minulla on PCO, ovuloin lääkärin arvion mukaan 1-2 kertaa vuodessa. Lisäksi keltarauhasen vajaatoiminta, mistä arvioidaan johtuneen lukuisat alkuvaiheen keskenmenot.
Raskaaksi tulemiseen tarvittiin tupla-annos clomifeniä, sekä lugesteroneita aamuin illoin. Lisäksi verenohennuslääkettä ehkäisemään mahdolliset tukkeutumat/keskenmeno.
Kuopuksen odotuksen aikaan elelimme pelokkaita hetkiä. Pitkä yritysaika ja lukuisat vastoinkäymiset olivat mielessä päivittäin. Raskausaika oli rankka, oksensin plussatestistä synnytyssaliin. Välillä kävin tiputuksessa. Olo oli heikko, kun en saanut syötyä. Purin hammasta ja ajattelin, että kestän kyllä mitä tahansa, kunhan saamme tämän lapsen syliin asti. Rakenneultrassa ehdimme pelästyä, sillä sikiön vatsalaukku vaikutti liian pieneltä ja epäiltiin, että hänen vatsalaukussaan tai ruokatorvessaan olisi reikä. Pelko osoittautui myöhemmin aiheettomaksi ja kaikki oli hyvin pienellä.
Synnytys sujui hyvin ja myöhemmin sain omasta epikriisistäni lukea, että veriarvoni olivat jokseenkin pielessä ja olivat "hälyrajoilla", eli antoi aihetta epäillä oliko istukan toiminnassa häiriötä tai sikiöllä jotain vaaraa. Tulokset olivat sen suuntaisia, että meillä olisi kohonnut riski vammaiseen lapseen tai mahdollisiin komplikaatioihin minulle tai istukalle. Vielä tänäkään päivänä en tiedä, mistä oli kyse. Todennäköisesti siitä, että veressäni on jotain vikaa, joka todennäköisesti saattaisi tuoda meille jollain asteella kehitysvammaisen lapsen tai muuta komplikaatioita raskausaikaan tai synnytykseen, jos yrittäisimme kolmatta lasta.
Nyt kuopuksen ollessa melkein 2-vuotias, olen alkanut epäillä kärsiväni posttraumaattisesta stressireaktiosta kaiken tämän myllerryksen jälkeen. Nyt, kun kaikki on hyvin, niin kai sitä jollain tapaa uskaltaa sitten jo alkaa miettimään, että mitä tässä onkaan tapahtunut.
Päällimmäisenä on pelko siitä, mitä kaikkea olisi voinut mennä vielä huonommin. Näin mustana valkoisella omaa kirjoitusta on aika hurja lukea ja vielä miettiä, että niin joo tämä kaikki on tosiaan tapahtunut mulle.
Koen helpottavana sen, että on tällainen paikka, jossa näitä asioita saa purkaa. Lähipiiristä ei oikein ymmärtäjiä näin paljolle kokemusmäärälle löydy ja minä koen tarvitsevani sellaisen ihmisen, joka näistä ymmärtää. Ja koen että minun on pakko päästä näistä puhumaan.

Toivotan oikein paljon tsemppiä teille kaikille, olen kirjoituksianne lukenut ja tiedän mistä te puhutte!
Koskaan se ei unohdu, mutta aika auttaa.

 

ikävää lukea että niin monella lähipiiriä ei kiinnosta asiasta kuulla. Kuuntelevat kyllä mutta kuuntelevatko oikesti? Hiljaa istuvat tai tekevät samalla jotain muuta. Kaikista hirvein reaktio oli kun mieheni siskon miehelle kerroimme että oli tarkoitus jouluna soittaa hyvistä uutisista mutta muuttuivatkin huonoiksi. Siihen hän totesi että "olikos se edes suunniteltua?" mitä helvettiä?! Mieheni omat vanhemmat ovat molemmat kuolleet joten mieheni sisko ja hänen miehensä ovat olleet minulle vähän niinkuin appivanhemmat. Rakastan heitäkin ovathan he perhettäni mutta tuon kommentin jälkeen arvostukseni kyseistä ihmistä kohtaan laski aika reippaasti. Miten kukaan voi koskaan sanoa noin? Pomoni mukaan lukien. Vein sairaslomatodistuksen heti päivystyksessä käynnin jälkeen koska työpaikkani on kotimatkan varrella joten ajattelin kasvotusten käydä kertomassa asian, että olen sairaslomalla jouluun saakka ja epäillään alkavaa keskenmenoa mutta enemmän asiasta selviäisi seuraavalla viikkolla kun pääsen verikokeisiin ja ultraan. Naama punaisena ja turvoksissa itkemisestä kykenin vain näyttämään saikkulapun jossa luki "alkava keskenmeno vk8" johon pomoni (nainen, itse kaksi rajua keskenmenoa saaneena) tokaisi ettei voi ymmärtää miksi antavat saikkua keskenmenon takia! Olisi kuulemma ymmärtänyt jos viikkoja olisi ollut enemmän mutta että näin aikaisessa vaiheessa. Lähdin pois työpaikaltani vielä enemmän järkyttyneenä kuin sinne mennessäni! Myöhemmin töihin palattuani kuulin muilta työntekijöiltä kuinka hän oli kovaan ääneen monta päivää päivitellyt sitä miten makaan kotona vaikkei mitään sen vakavampaa ole tapahtunut. Eihän keskenmeno hänen mukaansa ole mitään niin aikaisella viikoilla. Tein sitä keskenmenoa koko 12 päivää. Joka aamu heräsin ja päätin ettei minulle tapahdu mitään! Että on vain jotain harmitonta pientä vuotoa joka loppuu pian ja raskaus jatkuu normaalisti. Ja että kesäkuussa aloitan kesälomani jonka jälkeen jäisin suoraan äitiyslomalle. Nyt kun olen saanut tuntojani purkaa täällä olen päättänyt että aikataulussani tuli vain vähän viivytystä kyllä tämä tästä ajan kanssa! Mieheni kuuntelee ja tukee minua eikä minulla ole mitään hätää

Toivon teille kaikille samaa!

 

Sain tänään tietää, että vanha kunnon keskari se siellä taas.
Nyt on Paljon vaikeampaa kuin ennen. jo kaksi takana. Tässä nähtiin sykkeet ja kaikki. En todella tiedä kuinka eteenpäin.
Neuvoja vaan kehiin!

 

Oona82: Oon niin niin pahoillani sun puolesta, että oot joutunu noin monta kertaa ton kaiken kokeen!!
Mitä tulee ymmärtämiseen.. Kukaan muu, kun itse keskenmenon kokenut, ei voi ymmärtää asiaa! Vaikka se keskenmeno tulis kuinka alussa, niin se kenen masussa se on ollut on ehtiny siihen jo kiintyä ja ajatella tulevaa vauvan kanssa. Se on vauva, ei alkio tai sikiö tai muukaan solumöykky, vaan vauva! Sun oma. Yhtälailla se syli jää tyhjäks ja olo tarpeettomaks, oli mikä viikko tahansa kyseessä.
Mä ajattelin, että tuun päivittään tänne mitä kuuluu tänäpäivänä, kun keskenmenosta on nyt kohta se parikuukautta menny... Mitä kaikkia tunneskaaloja oon käyny läpi ja miten on helpottanu.. Mitkä ajatukset nyt.. Sitten luin mitä tänne on ilmestyny sen jälkeen, kun itse kirjotin ja aika hiljaseks vetää. Miten kukaan voi ansaita keskenmenoo? Se on niin väärin!
Mutta siitä huolimatta halusin tulla jakaan ne mun tuntemukset. Sain itkettyä asiaa jonkin verran ja oon käyny läpi sitä itteni kanssa. En oo oikein osannu kenellekkään avautua. Se on liian kipee asia, jotta siitä vois enempää puhua. Oon jotenkin ajatellu, että puhun sit vaan tulevasta... Jossain kohtaa aloin sit epäileen, että kannattaako meijän tehdä lasta ollenkaan? Jos me ei saadakkaan? Jos se menee kesken taas? En mä kuitenkaan osais mitään lasta hoitaa. Ei siitä mitään tulis. Kukaan anna ees koiraa mulle hoitoon. Joo. Ei oo mun juttu. En mä ees ansaitsis olla kenenkään äiti.
Hetken aikaa tuntu, että mä oon jääny mun kaveripiirin ulkopuolelle, kun oon ainoo, joka ei oo raskaana, ei oo synnyttäny ja kellä ei oo lasta. Kaikki avautuu mulle raskauksista, synnytyksestä, siitä, kun vauva ei saa imettyä kunnolla, kun nännit on kipeenä jne... "Sä et voi tietää, sä et voi ymmärtää, et sä kyllä luomuna synnyttäis, kun vaan tietäisit..." Jep. Haluaisin tietää ja kokee, mutta kun en tiedä tai en oo kokenu... Ehkä en ees ansaitse tietää.
Näin mun paria kaveria, joilla on 2 ja 1,5vuotiaat lapset. Se meteli, se itku, se raivoominen, huuto, kiljuminen, älämöly... Ajattelin: En halua lasta. Tätä se sit on... En jaksais hetkeekään! Sitten tulee hetki: parivuotias kiipee mun syliin, halaa, antaa suukon, kihertää hetken ja hyppää sylistä pois... "Kyllä mä haluan lapsen. Jos oma lapsi tekis näin, se olis kaiken sen arvosta..."
Sit mun kaveri sai vauvan.. Kävin sitä kattomassa ja aattelin, että mikä hitto tässä nyt on muka niin ihanaa? Mikä tässä kiinnostaa? Otin sen kuitenkin syliini ja sitten mä tajusin taas... Se tuoksu, ne huulet, se pienuus, se viattomuus, se avuttomuus....
Nyt on taas mielettömän kova vauvakuume päällä ja mä toivon, että mun kuukautiset ei alkais. Vaikka se pelko siitä keskenmenosta jäytää takaraivossa, niin jokainen raskaus pitää ottaa tosissaan! Mä haluan odottaa uudestaan ja mä haluan haaveilla siitä tulevasta uudestaan...
Mä haluan vaan oman pienen... <3

 

Menin tänään aamulla iloisin mielin ekaan ultraan, ja lähdin sieltä surun murtamana pois. Pieni oli kuollut kohtuun rv 8, eli kolme viikkoa sitten... Raskausoireita mulla on ollut, ja luulin kaiken olevan kunnossa... Nyt sunnuntaina joudun tehdä lääkkeellisen tyhjennyksen, eli ylihuomenna.. En vaan jaksa tätä.. Ikääkin jo kohta 32, ja tuntuu että mikään ei koskaan onnistu.
Mulla on vielä pco, joten en tiedä mun kiertoa muutenkaan, eli en myöskään tiedä miten pystyisin tulemaan raskaaksi. Tämäkin onnistui puolen vuoden terolut-kuurin jälkeen ekalla luomukierrolla.

Olen vain itkenyt ja itkenyt... Ei tän näin pitänyt mennä...

 

Surullisia tarinoita lukea, koin kolme viikkoa sitten keskeytyneen keskenmenon. Rv 12 ultraan menin, sykettä ei enää näkynyt. Sillä hetkellä maailma kaatui ympäriltäni, en enää palannutkaan sairaanhoitajan työhöni kesken työpäivän. Alkio oli kuollut jo viikko-pari siitä ultrasta, mitään vuotoja tms oireita keskenmenosta ei tullut.

Lääkkeellinen tyhjennys, ensin mifegyne kotona ja seur. päivänä cytotecit sairaalassa, joiden laitosta 40min ja pieni hento vauva päätyi metalliseen pönttöön kaameiden supistusten ja ponnistusten tuloksena. Pääsin samana päivänä kotiin kunnes seur.päivänä jouduin menemään sairaalaan järkyttävien supistusten vuoksi ja selvisi että kohtuun oli jäänyt "materiaalia". 2 päivää osastolla lisää cytoteciä ja jumalattomia supistuksia (kidutukselta tuntui silloin ja tuntuu edelleen kun muistelen), vuosin kuin seula. Lääkärin ohjeesta olin 2 vrk ravinnotta osastolla, vuosin kuin seula ja menetettyäni tajun wc:ssä käydessäni hoitajat alkoivat laittaa suoniyhteyttä, kas kummaa sitä ei saatu kun olin jo niin kuiva (suonet olivat lasten kanyylia eli neulaa pienemmäksi kuivuneet). Kiireellisenä sitten leikkaussaliin ja kaavintaan neljän päivää kiduttuani.

Se oli helpotus siihen asti kun päivä kaavinnan jälkeen sain kohtutulehduksen. Viikon siitä erittäin kipeä korkeine kuumeineen ja kipuineni. Kamala kokemus.

Meillä on ihana 3 vuotias poika, joka on ollut minun pelastukseni kaiken tämän helvetin keskellä. Ja tietysti aviomieheni, joka on saanut olla tukena ja korvina 24/7.

Neuvolan terveydenhoitajat sekä sairaalan lääkärit/hoitajat tekevät erittäin tärkeää työtä, mutta kukaan, ei kukaan ole missään vaiheessa kysynyt minulta miten jaksan. Kipuihin sain lääkettä, kohtu tyhjennettiin lopulta kaavinnalla ja kohtutulehdukseen määrättiin kahdet antibiootit. "Sairautta" siis hoidettiin, mutta se tärkeääkin tärkeämpi henkinen vointi unohdettiin täysin.

Olen tosi pettynyt äitiysneuvolan toimintaan sekä sairaalan toimintaan. Tuntui helpottavalta lukea teidän muiden kokemuksista. Parhaat hetket olen siis kokenut tänään tuen kannalta, tässä koneella istuessani ja lukiessani että en ole ainut.

 

taitu > :hug: Kokemuksesi on mennyt rankimman mukaan. Voimia!

miss_piggy > Voimia! :hug:

Itse olen käynyt täällä lueskelemassa muiden tarinoita ja hakemassa vertaistukea. Meillä sai raskaus alkunsa kolmen vuoden yrityksen ja melkein kahden vuoden hoitojen jälkeen pakkasalkiosta. Rv6+0 alkoi vuoto kipujen kera, vuotelu jatkui ilman kipuja ja lopulta todettiin ultrassa kkm. Esilääkkeet sain heti ja osastolle menin tyhjennykseen parin päivän kuluttua. Kohtu oli jo sen veran tyhjentynyt, ettei viimeisiä meinattu saada pois. Kaavinnalta onneksi silti vältyttiin. Rippeet infektoitui, mutta tulehdus saatiin antibiooteilla hoitoon heti alkuunsa. Nyt piinaan uuden kierron alkamista. Tyhjennyksestä on viisi viikkoa, kärsivällisyys alkaa loppua ja henkiset voimavarat ovat vähissä. Sattuu niin syvälle, kun veistä haavassa väännettiin. Pilkattiin tätä surua, heitettiin suolaa kirveleviin haavoihin.

Meillä on yksi ihana lapsi, joten syli ei ole aivan tyhjä. Hänen olemassaolonsa auttaa minua jaksamaan. Olen kuitenkin huomannut oman vointini vaikuttaneen häneen. Tuntuu kurjalta nähdä, että 5-vuotias on huolissaan äidistään. Hänkin kaipaisi sisarusta, on puhunut asiasta ainakin pari vuotta. Koen riittämättömyyttä, kun en lasta onnistu saamaan ja moni muukin asia tuntuu jumittavan. Pitkälle pääsin positiivisella asenteella, mutta tässä tilanteessa masennus on läsnä. Niin vahva en ole, että olisin voinut vastustaa. Uutta mahdollisuutta odotan ja toivon onnistumisen häämöttävän ihan lähellä. Silti tämä suru tuntuu ikuiselta.

 

Pahoittelut kaikille menetyksen kohdanneelle! :hug:

Itse olen kokenut vuoden sisällä 3 keskenmenoa, ensimmäisen keskenmenon sain 5/12 jolloin luulin vielä viikolla 9 olevani raskaana, kunnes ensimmäisessä ultrassa gyne sanoi alkion vastanneen vain viikkoa 5-6, seuraavan keskenmenon sain 9/12 viikolla 4-5, jolloin plussa ei lähtenyt ollenkaan vahvistumaan ja alkoi kivut ja vuoto, ja tämän viimeisimmän keskenmenon sain 1/13, jossa viikolla 6+ menin ensimmäiseen ultraan jossa sikiö vastasi hyvin viikkoja ja sydän näkyi, ei mennyt kuin päivä niin alkoi kivut ja vuoto, jolloin siitä muutama päivä polilla pikkuisen sydän löi liian hitaasti ja tuli sitten yöllä kokonaan pois. :ashamed: Ikää minulla on vasta 22, ja jo 3 keskenmenoa, eli ei tämä ole ollu helppoa eikä yhtään onnistunutta raskautta, minulta on otettu nytten tarvittavat verikokeet ja kaikki on ollut normaalit, eli ei tässä auta muutakuin vain yrittää.. jospa se pikkuinen vain jaksaisi pysyä kyydissä loppuun asti. Joka päivä nämä keskenmenot tulee kummitelemaan mieleen, ja on tässä vuoden sisällä enemmän itketty kuin naurettu, mutta silti joku vaan jaksaa työntää eteenpäin.

 

Kiitos ja voimia yhtälailla myös teille kaikille :heart:

Tuo km:n vaikutus lapseen on meilläkin huomattu (vaikka poika täyttää vasta 3v). Vaikka kuinka yritän olla pojan aikaan ns "normaali," hän aistii että kaikki ei ole hyvin. Huomaan että kummasti seurailee touhujani ja hätääntyy helposti jos olen vaikka vessassa hieman normaalia pidempään. Alkupäivinä kun saimme tietää kkm:sta, itkin 2 päivää ja ehkä se lapsenkin huoli ja harmi edelleen siltäkin osin kumpuaa.

Mutta tässä sen näkee, lapsi on oikeasti lahja! :heart:

 

Mulle tää lapsi olisi tosiaan ensimmäinen, monesti tuntuu, että jos kotona olisi jo lapsi, niin tää olisi helpompaa.
Itsellä olo on henkisesti silleen nyt parempi, että en ole enää itkenyt lauantain jälkeen. Toki haikea olo iskee aina välillä, mutta jotenkin tuntuu, että nyt on itkut itketty. Vuotoa tulee edelleen, lääkkeellinen tyhjennys onneksi taisi mennä ok, vaikka kivut oli helvetilliset. Silti kudosmateriaalia ja verta tuli sen verran, että toivon ettei mitään kaavintaa enää tarvi.
Jälkitarkastusta ei ole sen kummemmin, muuta kuin verikoe kuukauden päästä. Tänä aamuna kävin kilpirauhaskokeissa, ja tulokset kysyn tänään iltapäivällä. On ainakin yksi riskitekijä sitten karsittu pois.

Mun mieskään ei varmaan ihan täysin ymmärrä miten kova paikka tää mulle oli, onhan hänellä lapsi jo edellisestä suhteesta. Ja kukaan, joka ei oo itse kokenut keskenmenoa, ei voi ymmärtää miten kamala se on.

Tää palsta on oikeastaan ainut paikka mistä olen saanut vertaistukea. Lisäksi olen päiväkirjaan purkanut joka päivä tunteitani.

 

miss_piggy > Kilpirauhasasrvot kannattaa mittuuttaa hcg-kontrollin jälkeen, koska raskaushormoni vaikuttaa arvoihin.

 

Sain jo tulokset, ja oli ilmeisesti viitearvojen sisällä, polilta sanottiin eilen, että ei ole merkitystä, vaikka keskenmeno on tapahtunut vasta hiljattain...Toki voin kysyä tuon kontrollin jälkeen että pitääkö nuo otatuttaa uudelleen.

 

Mulla tuntuu kyl henkisesti tekevän tosi tiukkaa kahden km:n jälkeen... Ekasta kun alkoi pikkuhiljaa tokenemaan niin toinen kyllä vei pohjan taas kunnolla. Itsesyytöksiä en kyllä koe, tein kaiken niin "oikein" kun mahdollista, enemmänkin yleismaailmaista vihaa ja epätoivoakin koen. Ajattelin soitella psykologiselle sairaanhoitajalle jonka yhteystiedot oli km-tietopaketissa jonka sain ekan kkm:n jälkeen. Onko kukaan käyny vastaavilla? Itseni tuntien yhdeksi parkumiseksi se menee mut nyt tuntuu ettei sitäkään oikein osaa itsekseen tehdä kun arki pitää kuitenkin pyörittää. Hieman välitilassa yrityskin, verikoeaikaa odottelen eikä tässä kierrossa oikein kannata yrittää kun gynen mukaan ei ois saumoja onnistuneelle raskaudelle tällä limakalvotilanteella. Kevätaika on mulle aina ollu haasteellinen, tällä kertaa nyt vielä tätä km-p*skaa lisäksi :I