Huudan ja paiskon tavaroita, hermo ei kestä! APUA!

On taas niin paha mieli tästä päivästä. Taapero heräsi aamulla jo valmiiksi väsyneenä ja koko päivä oli yhtä sinnittelyä. Ei nuku enää päikkäreitä vaikka mikä olisi.
On tosi uhmakas, ei meinaa totella yhtään mitään, kaikesta saa tapella ja kinata sen kanssa. Mutta samalla on ihana ja fiksu poika.

Ilta oli yhtä huutoa, meiltä molemmilta. Kerkesi tehdä vaikka mitä pahojaan kun hoidin vauvaa. Tosi pahoilla mielin meni nukkumaankin.

Mistä saisin hermoa tähän tilanteeseen? On niin lannistavaa huomata miten itsellä menee hermo eikä jaksa fiksusti hoitaa noita tilanteita. Joka ilta itku silmässä mietin päivän tapahtumia.

En koe kärsiväni univelasta, väsy olen jollain muulla tavalla. Haluaisin edes päivän etten itsekkin alentuisi lapsen tasolle tässä huiskeessa. Mistä niitä hermoja ja itsehillintää saa?. Lapsi ihan pelkää kun joskus hemostun ja se särkee mun sydämen.

Hyvät neuvot tulisivat tarpeeseen.

 

Tiedän tunteen ja sen syyllisyyden, mikä sitten iskee, kun toinen nukkuu

Missä miehesi on? Voisiko hän katsoa lapsia hetken, että saisit pienen paussin päivään? Munkaan taapero (luojalle kiitos ei oo vauvaa tässä!) ei enää nuku päikkäreitä ja päivä ilman hetkenkään taukoa tuntuu todella pitkältä ja hermot on illalla sit jo todella kireänä...

 

Ootko kirjoitellut aikaisemmin? Jos huudat, lapsikin huutaa. Ja voi olla huomion
hakemistakin/mustasukkaisuuta jos sulla on vauva. Yritä saada lapsi mukaan
seuraamaan vauvan hoitoa. Joka tapauksessa niin ettei lapsi jää täysin huomiotta.

 

tosi kurjaa et on menny siihen et lapsikin pelkää sun käytöstä... koitappa hankkia joksku päiväks joku hoitaja et saat tehtyä jotain aikuisten asioita ennenku tilanne pahenee. oot vaan hiljaa paikallas ja istut ja hengittelet ja suljet metelin pois mielestäsi jos alkaa tuntua et räjähtää.

 

Nyt vasta molemmat lapset nukkuu, vauvalle on tulossa hampaita niin valvottaa.

Mies auttaa paljon kun vain pystyy, on yrittäjä ja nyt on kiirein aika vuodesta menossa joten ei kotona näy. Miehen kanssa lapsikin on kivempi ja reippaampi, jostain syystä vain mulle on aivan mahdoton. Olen ottanut esikoista paljon huomioon nyt kun on vauvakin, oli ensin todella mustasukkainen. Nyt huomioi vauvaa positiivisella tavalla ja tuntuu oleva ok asian kanssa.

Pojan käytös on kaikelta osin normaalia uhmaikäisen koettelua. Mutta äidin käytös ei ole....
Mulle ois ihan sama vaikka huutaisi ja tekisi pahoaan vaikka kuinka, ( ne vahingot unohtuu äkkiä ) jos voisin vain olla omaan käytökseeni tyytyväinen.

Joka ilta päätän että huomenna en hermostu vaikka mikä olisi mutta eipä ole onnistunut vielä....

Ole niin pettynyt itseeni äitinä....

 

Pääsisitkö sä joku kerta jonkun ystäväsi kanssa vähän tuulettumaan?

 

Mä olen kanssa aika usein kova huutamaan, en 1veelle, mutta 6veelle.. Nyt viimeiset kuukaudet olen vaan päättänyt, että pidän turpani kiinni, sillloin kun tekisi mieli huutaa. Se vaatii todella kovaa tietoista ponnistelua, että siihen pystyy. 6 vuotta siihen meni, että tajusin, ettei huutamisella saavuta mitään.

 

Mulla on myös jo isompi poika, jonka kanssa on todella raskasta. Siis ihan tuntikausien huutamista ja kirkumista jne., täyttä sotaa.

Nykyään saattaa tuntua että pää räjähtää jo siitä kun kaksi ihmistä puhuu päällekkäin...

:hug: :/

 

Mun kokemus on, että ainoa lääke tuohon tilanteeseen (josta itsenikin säännöllisin väliajoin löydän) on että ottaa edes päivän mittaisen tauon lapsista. Kummasti elämä kirkastuu kun saa olla muutaman tunnin pois tutuista ympyröistä ja huutamisen kierteestä.

 

kohtalotoveri täällä!! muuta en osaa sanoa..

 

Mun kokemus on, että ainoa lääke tuohon tilanteeseen (josta itsenikin säännöllisin väliajoin löydän) on että ottaa edes päivän mittaisen tauon lapsista. Kummasti elämä kirkastuu kun saa olla muutaman tunnin pois tutuista ympyröistä ja huutamisen kierteestä.

olisikin tuollainen mahdollisuus meillä ei ole ikinä ketään lapsenlikkaa.. parisuhdekin kyllä kärsii kun ei ole ikinä kahdenkeskistä aikaa.. isovanhemmat asuvat eri paikkakunnalla ja ovat työelämässä niin voi niitä onnellisia joilla on mahdollisuus viedä esim. mummulaan lapsi päiväksi silloin tällöin. lapsikin kun kaipaa mummujaan ja pappojaan

 

Mun kokemus on, että ainoa lääke tuohon tilanteeseen (josta itsenikin säännöllisin väliajoin löydän) on että ottaa edes päivän mittaisen tauon lapsista. Kummasti elämä kirkastuu kun saa olla muutaman tunnin pois tutuista ympyröistä ja huutamisen kierteestä.

olisikin tuollainen mahdollisuus meillä ei ole ikinä ketään lapsenlikkaa.. parisuhdekin kyllä kärsii kun ei ole ikinä kahdenkeskistä aikaa.. isovanhemmat asuvat eri paikkakunnalla ja ovat työelämässä niin voi niitä onnellisia joilla on mahdollisuus viedä esim. mummulaan lapsi päiväksi silloin tällöin. lapsikin kun kaipaa mummujaan ja pappojaan

Mekään ei kyllä miehen kanssa juuri yhdessä tällä hetkellä päästä mihinkään, mutta jotenkin ollaan hyväksytty se tähän vauva-aikaan kuuluvaksi asiaksi.
Me mennään ja ladataan akkuja tällä hetkellä sitten erikseen ja suodaan se nyt toisillemme.

 

Kuulostaa IHAN minulta - silloin kun ei ole mielialalääkitys päällä. Lääke pitääkin jo ihan minimimäärällä mielen normaalina eikä tule mitään aggressio-piikkejä.

 

Huoh... en taida olla ainut. Ei tälläinen yllätyksenä tullut mutta oma käytös tuli.

Sydäntä kylmää kun mietin tuota pientä poikaa tuolla sängyssään nukkumassa, näkeeköhän se pahaa unta hirviöäidistä... Kalvaa ja kovasti.

Pääsen silloin tällöin yksinkin menemään jonnekkin mutta en liian usein kuitenkaan. Käyn lenkillä niin usein kuin voin ja livahdan kauppaan yksin jos vain pääsen. Muutaman kerran mummo on ottanut pojan sinne leikkimään että saadaan huokaista välillä.

Ihana lapsihan tuo on, parhaassa iässä suloisuudellaan. Oppii nyt puhumaan kunnolla, on ollut vähän viivettä siinä asiassa. Mukava höpötellä ja saada kiinni siitä mitä sen päässä oikein liikkuu. Keksii ihania mielikuvitusleikkejä ja on niin reipas ja touhukas. Mutta osaa se olla riiviökin...

Taas tänä iltana päätän että huominen on parempi...