Hypokondria (luulosairaus)

Olen 20-vuotias nuori nainen ja olen kärsinyt luulosairaudesta viime keväästä asti. Tarkkailen eniten päänsärkyjä, puutumista, sydämentykytystä, hengenahdistusta ja käsien ja jalkojen tuntoa. Oireet esiintyvät yleensä iltaisin. Kohtaukset ajavat ahdistukseen, itkuun ja suruun, jotka vaikeuttavat nukkumista jo muutenkin vaikean nukahtamis- ja uniongelman lisäksi. Taudeiksi- tarkemmin kohtauksiksi luulen yleensä aivoinfarktia, sydänkohtausta tmv joka halvaannuttaa minut, ja että en saa sitä pikaista hoitoa jota tarvitsisin.

Taustalla löytyy myös masennusta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Luulen mielisairauteni alkaneen kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidosta. Tuolloin sain parhaimmillaan viidet lääkkeet yhtäaikaa, toiset unta antamaan, toiset rauhoittamaan, yhdet tasaamaan mielialaa ja jotkut vain poistamaan lääkkeiden haittavaikutuksia.

Olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemusta lhypokondriasta, sen oireista, hoidosta ja mahdollisesta parantumisesta. Itselläni on parin viikon päästä aika psykiatriselle osastolle tämän ongelmani kanssa. Lääkkeitä tähän en uskalla ottaa, haittavaikutusten pelossa en uskalla ottaa edes särkylääkkeitä.

 

Päänsärky, puutumisen tunne, hengenahdistus, sydämentykytys, jäsenten tunnottomuus, suun kuivuminen, kuoleman pelko ja hulluksi tulemisen pelko ovat paniikkihäiriön oireita. Helpottaa yleensä, kun tietää, että aha tää on taas näitä paniikkioireita ja ei ole vaarallista. Menee itsestään ohi. Oloa helpottaa, kun esim. nousee sängystä ja sytyttää valot ja juo vaikka kamomillateetä. Kahvi, tupakka ja univaje pahentaa oireita.

 

Tiedostan kyllä aina pelkoni aiheettomiksi ja mieleni tuottamiksi, mutten mahda niille mitään. Tiedän, ettei minulla mitään aivoinfarktia ole tulossa, mutta en jollain tasolla saa kuitenkaan itseäni luopumaan näistä oireista.. Pelko johtaa jonkinlaiseen ahdistukseen ja itkuun.

Normaali elämäni on tämän vuoksi vaikeutunut erittäin paljon, enkä uskalla olla hetkeäkään yksin. Pelkoa lisää se, jos pihassa ei ole autoa tai lähellä kännykkää, jolla soittaa apua jos tarvitsee, jota en kuitenkaan tarvitse.

 

Kuullostaa liian tutulle.. Ramppasin pitkään lääkärillä kertomassa vaivoistani, kävin EKG:ssä ja keuhkoröntgenissä ja kaikki perinteiset verikokeet. Lopuks lääkäri totes vaa et mul on luulotauti, mee kotii kasvamaan. Siitä meni pari viikkoa nii aloin saamaan paniikkikohtauksia, diagnosoitii paniikkihäiriö. Lääkkeitä otin tasan kaks kertaa, ku aloin pelkäämää sivuvaikutuksii. Sillon mä vaan päätin et on pakko selvitä ilman ja hakeuduin nuorisopoliklinikalle terapiaan.

Nyt siitä on 5 v aikaa, ja vuos sitte synnytyksen jälkeen tuli ahdistus ja paniikkikohtaukset. Lääkkeistä kieltäydyin heti, sanoin et kaipaan terapiaa ja sitä mä sain. Olo ei oo paras mahdollinen, vieläkin tulee iltaisin olo et mahdanko selvitä huomiseen. Mun suosikkisairaus on veritulppa. Nyt niille peloille pystyy nauramaan, mut kun pelko iskee päälle nii siit on leikki kaukana.

Ehkä aika auttaa tähänkin parhaiten. Kun tarpeeks monta kertaa huomaa et eihän mulla mitään ookkaan, pikkuhiljaa alkaa siihen uskomaan. Toivottavasti.

 

niin tuttua, mulla on ihan sama ongelma vaikkei ookkaan diagnosoitu mä epäilen eniten aivokasvainta tai muuta syöpää. tähän liittyy myös vahva kuoleman pelko. oireista oon kärsiny nyt 8-vuotta ja on pikkasen elämää rajottavaa.

 

Olen myös oppinut tämän "ei minulle viimeksikään mitään käynyt"- eli sama tuntuma ja kokemus pelottaa sen 20-30 kertaa.. Mutta kun saan yhden pois, tulee toinen tilalle. Pahimpia ovat kasvojen ja käden ja jalan puutuminen, nimenomaan oikealla puolella. Moneen kertaan pitää tarkastaa, toimiiko esim. kasvoissa lihakset yhtä vahvasti kummallakin puolella. Ennen olin mittaamassa sykettä ainakin tunnin välein..

 

apappia

 

Itse kärsin muutaman vuoden samasta vaivasta, en ehkä ollut hysteerinen mutta ravasin viikottain lääkärillä eikä ikinä mitään löydetty. Heti kun tuntui yhtään että jotain oireita oli, niin menin lääkärille. En kärsi mielenterveysongelmista muuten. Tuntui että pienellä paikkakunnalla leimauduin luulosairaaksi vaikkei kai sellaista diagnoosia ole minusta virallisesti tehty.

Vaiva poistui un aloitin hoitoalan opiskelut ja muuttui oikeastaan päinvastaiseksi, enkä nyt tiedä onko tämäkään hyvä. Nykyään en jaksa mennä lääkärille oikeastaan mistään syystä. Saa olla kyllä tod.paha vaiva ja särky ennenkuin lääkäriin menen. Syystä , että huomasin jo opiskeluaikanani että kaikkein vaikeimmin sairastuneet (syöpä, aivoinfarkti) eivät monestikaan olleet tunteneet mitään oireita ja olivat voineet hyvin vain hiukan ennen diagnoosia. Ukkinikin kuoli haimasyöpään 3kk sen jälkeen kun sai diagnoosin eikä ollut tuntunut itseään sairaaksi juuri mitenkään.

Pikkuhiljaa aloin tajuta ettei sekään tarkoita siis mitään vaikka olisi ihan terve olo. Voikin olla todella kuolemansairas. Töihin päästyäni hoitoalalle lopetin lääkäreillä ravaamisen koska tiesin että se oli typerää. Ajattelen nykyään niin että menen lääkäriin jos löydän esim. selvän patin jostain, tai jalka murtuu tai kuume huitelee 40 ast. monetta päivää jne. Eihän ihmistä voi joka kerran kuvata päästä varpaisiin ja ottaa kaikkia verikokeita ym tutkimuksia, ja ilman näitä ei kukaan lääkäri voi sanoa, että olet ihan terve.

 

Itse en ole vielä lääkäriin mennyt, tosin soitan aina äidilleni, joka on terveydenhoitaja ja tietää nämä kaikki jutut. Tiedän, että jos yöntunneilla lääkäriin lähtisin päivystykseen, oireet luultavasti katoaisivat matkalla jo siitä helpotuksen tunteesta, että saisin apua, jos tarvitsisin. Perillä tuntisin itseni tyhmäksi tullessani turhaan.

 

Itsekin taidan jonkin sortin luulosairautta sairastaa.. Googlaillut kohta puoli tuntia veritulppaa (naurahdin kun aiemmin joku oli kommentoinut että veritulppa on hänen suosikkinsa ,haha). Lisäksi pelkään usein että minulla on diabetes,syöpä ynm. Jotenkin välillä tiedostan itsekin että tämä ei ole ihan normaalia.. Pitäisiköhän käydä jonkun juttusilla? Olen myös saanut paniikkikohtauksia ,mutta mitään ei ole minulla diagnosoitu(vielä)

 

Mulla myös tota suun kuivumista tai ennemminkin omituista oloa kielessä. Kieli ottaa kiinni hampaisiin ja on kai siksikin kipeä. Liekö sitten stressiä tämäkin... Kieli tuntuu nomaalilta lähinnä syödessä tai jos jauhaa purkkaa... Muilla vastaavaa?

 

Mulla on ollut ihan hirveetä jo reilu puol vuotta. Olen monena päivänä viikossa tosi ahdistunut ja pelkään kaikkea kauheeta (syöpää yms sairauksia, tai että olen altistunut jollekin ympäristömyrkylle / kemikaalille ja sairastun sen takia tulevaisuudessa). Tällä hetkellä pelkään just tuota ympäristöaltistumista

Minulla on lapsesta asti ollut ahdistuskausia. Nyt tämä on jäänyt jotenkin päälle. Vaikka on paljon päiviä, etten ole niin ahdistunut kuin juuri tällä hetkellä, niin joka ikinen päivä ajatukset kuitenkin pyörii kaikessa inhottavassa, sairauksissa ja uhkissa. Ajatuksissa taustalla siis koko ajan sama "kelaaminen". En koe olevani masentunut, sillä kykenen hoitamaan työni ja muut velvollisuuteni ja tietyt asiat tuottaa iloa (jonka kuitenkin pilaa se, että taustalla väijyy koko ajan ahdistus ja pelko jostain syövästä tai myrkystä).

Olen nyt käynyt psykiatrilla ja hän suositteli terapiaa johon aionkin nyt hakeutua. Joku apu on pakko löytyä, en enää jaksa Tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että mitä järkeä tämmöisessä elämässä on. Koko ajan pelätä jotain. Eikö olisi parempi kuolla? No (ainakaan vielä - toivottavasti en koskaan) en ole siinä tilassa, että oikeasti pystyisin riistämään hengen itseltäni. Haluan elää! Mutta miten voisin elää ilman tätä jatkuvaa pelkoa jostain? En tavoittele mitään superonnellisuutta. - ainoastaan sitä, että voisin elää ihan tavallista elämää ilman että koko ajan murehdin jotain.

Pelkään jo sitäkin, että mitä alan seuraavaksi pelätä (pelkään siis tätä kamalaa oloa jo etukäteen). Pelkoni ovat sellaisia, että niiden kohde on teoriassa ihan mahdollinen. esim. vakavat sairaudet - kuka tahansa voi sairastua! Ja pelkoni koskevat aina ihan katastrofaalisia asioita, jotka liittyvät jollain lailla omaani ja / tai läheisteni terveyteen. En pelkää sosiaalisia tilanteita, lentämistä, onnettomuuksia, vararikkoa tai muuta sellaista.

Onko kenelläkään kokemuksia lääkehoidosta? Psykiatrini sanoi, että se on yksi mahdollisuus. En ole halunnut aloittaa, koska PELKÄÄN (just) sitäkin: sivuvaikutuksia, vaikutuksia seksuaalisuuteen, tunteiden latistumista, pitkäaikaisvaikutuksia... Yksi syy miksi olen halunnut sinnitellä ilman on, että ahdistus ei ole päivittäistä. Paitsi että kuten sanoin, hyvinäkin päivinä ja hetkinä tausta-ajatukset kelaa jatkuvasti kaikkea uhkaavaa ja ikävää