Hyvä isovanhempi tai hyvä täti/setä?

Haluaisin tietää, mitä te muut olette mieltä, siitä millainen on hyvä isovanhempi ja millainen on hyvä kummi/täti/setä/eno? Ja millaisia kokemuksia teillä on heistä, onko sinun lapsillasi hyvät isovanhemmat tai tädit/kummit/sedät?
Kysyn siksi, että minä koen että meillä ei kaikki ole mennyt nappiin...vai olenko vain niin kriittinen ja huono ihminen itse, ettei minulle mikään riitä äitinä?

 

Minun mielestäni hyvä isovanhempi laittaa lapsenlapsensa tarpeet etusijalle, välittää lapsesta, huolehtii, rakastaa, haluaa viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Muistaa lasta merkkipäivinä, jouluna ja muutenkin.

Hyvä kummi välittää lapsesta, haluaa viettää aikaa kummilapsensa kanssa. Muistaa lasta merkkipäivinä, jouluna ja muutenkin. Pitää yhteyttä kummilapsensa perheeseen muutoinkin.

 

Hyvä isovanhempi on sellainen joka on tasapuolinen kaikkien lastenlasten kanssa. Välittää lapsestaan. Mutta isovanhemmalla saa olla myös omat menonsa. Tarpeen vaatiessa tulee katsomaan lapsenlapsen perään. Ei tarkoita sitä että aina on pakko tulla. Meillä esim muutaman kerran vuodessa.

Hyvä kummi on sellainen joka välittää lapsesta. Muistaa edes kortilla lasta syntymäpäivänä. Itse en vaadi kummeilta enempää.

 

Mun tyttärellä on hyvät ja rakastavat isovanhemmat. Sylittäävät, hoivaavat, juttelevat ja antavat kiireetöntä aikaa ja huomioo tyttärelle. Tytär kuitenkin vasta 11 kk. Toisinaan myös leikkivät tyttären kanssa . Tytär on ensimmäinen lapsenlapsi, mun vanhemmille, joten tytär saa hemmottelua, jakamatonta huomiota ja yhteisiä hauskoja ja mukavia hetkiä ukin ja mummin kanssa .

Kummit on loistavia. Mun sisko on kummitäti ja on ihan hulluna ollu mun tyttäreen . Soittelee ja viestittelee ja kyselee mitä tätin kullalle kuuluu . Kummisetä on miehen paras ystävä ja käyvät melko usein tytärtä kattomassa, miehen kaveri yleensä leikkii ja touhuilee tyttären kanssa. Kyselee mitä uutta tytär on oppinu. Että on välittävät kummit. Merkki päivinäkin muistaavat lahjoilla, vaikka kun mielestä se, ei siinä tärkeintä ole. Tärkeintä on että, kummit ja isovanhemmat on paikalla ja läsnä, tyttären elämässä.

Isovanhemmat ja kummit on meille myös muutenkin, tärkeitä ja rakkaita, koska ne on meijän läheisiä ihmisiä ja ollaan kuitenkin paljon toistemme kanssa tekemisissä .

 

Itse toivoisin omien vanhempieni viettävän enemmän aikaa lasteni kanssa. Asuvat kivenheiton päässä, joten matkakaan ei olisi ongelma. Ovat kumpikin vielä työelämässä, ja ehkä eivät vaan jaksa. Saamme kyllä taloudellista tukea lasten tarpeisiin, mutta joskus tuntuu, että muutama tunti lasten kanssa olisi sitä rahallista panostusta tärkeämpää. Harvoin pyydän omien menojemme takia lastenhoitoapua, oikeastaan vain pakosta. Yhteisiin menoihin emme enää pyydä, koska suhtautuminen siihen on ollut nuivaa.

 

Minulla ei ole sisaria, joten lapsillani ei ole tätejä (isän puolelta löytyy, mutta eivät ole elämässämme). Lasteni enot ovat ensiluokkaisia. Esikoiseni syntyessä pikkuveljeni oli 15-vuotias juuri peruskoulun loppuun saanut teini. Jätin 5 päivää vanhan vauvan veljeni hoiviin, kun lähdin itse metsästämään rintakumia/rintapumppua, kun sairaalasta ei saanut rintakumia mukaan, eikä vauvaa saanut ruokittua muuten. Hyvin pärjäsivät silloin ja on pikkuveikkani myöhemminkin vahtinut tyttäriäni; nyt hänellä on reilu 2-vuotias omakin tyttö, jota minä olin vuorostani vahtimassa viikonloppuna.

Isoveljeni on myös vahtinut lapsiani ja ollut heille olemassa. Olemme viettäneet esim. jouluja ja uusia vuosia heidän perheensä kesken. Isoveli teki pikkuisimman veljeni kanssa tyttärilleni eräs kerta lahjaksi nukkekodinkin. Sellaista lämmintä välittämistä. Asumme 140 km päässä, mutta isoveikka sanoi, että ovat tulossa Helsinkiin piakkoin. Kesäksi on sovittu tärskyt Lintsille kaikki yhdessä.

Omat vanhempani ovat olleet myös erittäin osallistuvia isovanhempia. Ollessani kipeänä yyhoona taaperoiden kanssa kotosalla, saatoin soittaa iskälleni, että mitä tarvitsemme kaupasta ja vaipatkin olivat oikeaa kokoa, kun hän saapui ostosten kanssa. Olen lähentynyt paljon isäni kanssa vanhemmiten. Itse asiassa se alkoi siitä hetkestä, kun sain esikoiseni. Synnytin KOKSissa ja iskä ajoi Vantaalta minua ja vauvaa katsomaan. Piti pientä piiiiiiiiiiiitkän aikaa sylissä ja ihaili. Äitini on ollut mukana alusta asti, olihan hän esikoisen synnytyksessäkin mukana. Kuopuksen synnytykseen tuli minun oma tätini.

Olen sen verran sukurakas, että moni pitää jo ihan kieroutuneena.