Hyviä, positiivisia synnytyskokemuksia, kertokaa!

Eli tuntuu että ne hyvin menneet synnytykset, joista ei jää traumoja tai muutakaan hampaankoloon, jäävät liian usein kertomatta, ja huonoja kokemuksia puidaan enemmän. Täällä toissynnyttäjänä kaipailen lukea niitä hyviä synnytyksiä. :wave: :flower:

 

mulla oli helppo synnytys, 4h ja se oli ohi.. repeämiä ei ollenkaan, tosin ihan pieni nirhauma vaan.. synnytyksestä toipuminen fyysisesti kesti n.3pvä kun en oikein voinu istuu, paitsi mahamakkarat vieläkin muistona.. mut silti menisin vaikka heti uusiks, jos fyysisesti pysys paikat edes tämmösenä... mut ehkä sit vähän myöhemmin

 

Minulla on synnytyksistä pelkkiä hyviä kokemuksia. Kivulta en ole tietenkään välttynyt, mutta siihen on vaan jotenkin osannut suhtautua "asiaan kuuluvana".Ikinä en ole synnytyksiäni etukäteen suunnitellut tai pelännyt. Toivonut vaan, että kaikki menee hyvin ja saadaan terve lapsi. Pisin synnytys kesti kahdeksan tuntia ja lyhin hieman alle viisi. Olen toipunut synnytyksistä hyvin. Sairaalassa kaikki lapseni ovat olleet vierihoidossa ja olo on ollut aluksi melkeinpä ylipirteä(hormoonit?). Eli minulla on pelkästään hyviä muistoja synnytyksistä samoin sairaalan henkilökunnasta ja siellä olosta...

 

Todella positiivinen kuva synnytyksestä jäi minullekin On se ihmeellistä että miten sen kivun voi unohtaa niin lyhyessä ajassa Minun synnytykseni kesti 4,5h ja olin heti sen jälkeen elämäni kunnossa Ikinä en ole ollut energisempi kuin silloin Repeämät olivat pienet ja parantuivat hyvin Kätiö oli aivan ihana ja kaikki oli muutenkin todella ihanaa Jos ei odotusaika olisi niin pitkä niin voisin synnyttää vaikka kerran kuukaudessa. Se ihana onnellinen olo mitä lapsen syntymän jälkeen tuli, oli kyllä sen arvoista

 

Muuta positiivista en voi sanoa kuin sen että ne supistukset eivät olleet lainkaan pahoja, oikeasti!

 

Mulla lukee papereisa että synnytys kesti vajaa 7h vaikka sairaalaan mentiin reilu ½ vuorokautta ennen pojan syntymää (sain nukuttua jossain välissä vähän ja laskivat sitten synnytyksen käynnistyneeks heräämisen jälkeen). Ammeeseen olisin kovasti halunnut, mutta se oli varattu. Olin ajatellut etukäteen, että mennään niin pitkälle ilman lääkkeitä kun on mahdollista ja jos tuntuu ettei enää ketä, niin sit jotakin kivunlievitystä. Pari tuntia ennen pojan syntymää sit tuntu, et tartten puudutetta ja tyrkkäsivät kohdunkaulapuudutteen. Autto tosi hyvin ja vei supistuksista kivut. Ponnistusvaihe tosin kesti 50 min, poika ei millään meinannut tulla pois kohdusta vaan liuku sinne takas ponnistusten välissä. Lopulta yksi kätilö makasi mahan päällä ettei poika valu takasin kohtuun. Eppari laikattiin ja lääkärikin oli jo valmiina imukupin kanssa auttamassa, mutta lopulta sain itse pojan punnattua maailmaan. Tikkejä laitettiin, kätilö ei suostunut sanomaan paljonko. Itselle jäi tosi hyvä tunne koko synnytys tapahtumasta, kätilö kuunteli toiveitani ja pitkälti niiden mukaan sitten mentiin.

 

Mulla esikoisen syntymä oli kaikin puolin myönteinen kokemus.Kättärin mua hoitanut henkilökunta oli asiansa osaavaa,mukavaa ja tsemppasivat kovasti

Synnytys käynnistyi hiljalleen kipeillä supistuksilla edellisenä päivänä(15-20 min välein).Supparit oli kipeitä,mutta ihan siedettäviä.Kärvistelin kotona noin vuorokauden.Maanantaina neljän maissa menin kättärille ja paikat oli jo 5-6cm auki eli suoraan saliin.Suihkuilin ja kävelin ees taas pari tuntia kunnes pyysin epiduraalin.Kivut hävis ja sain keräiltyä voimia (univelkaa oli edelliseltä yöltä).Kalvot puhkastiin ja pistettiin hiukan tippaa voimistamaan suppareita.Klo. 23 jälkeen sain alkaa ponnistamaan ja 20 min ponnistusvaiheen jälkeen klo.23.32 syntyi ihana pieni 9 pisteen tyttö :heart:

 

Esikosta en mainitse, mut kuopus oli ihan mahtava kokemus. Jännäsin loppuun asti alkaako spontaanisti vai miten. Sit kun oikeastaan vähiten odotin niin kuuluihan se kuuluisa "naps" yöllä. Mietin eka hetken, että oliko se se mitä luulen, mut oli se eli kalvot puhkes. Olin ihan innoissani ja sanoin miehelle, että kohta mennään. Soitti äidillensä ja mä menin suihkuun. Kello oli jotain 04 yöllä. Vedet lirahteli suihkuun, mut muuten ei ollu viel kummempia tuntemuksia. Otin jätesäkin ja pyyhkeen mukaan autonpenkille ja eikun menoksi. Matka kesti noin 15min ja sinä aikana tuli 2 tosi napakkaa supparia. Käyrille sairaalassa, mut en voinu maata vaan halusin seistä/liikkua. Muutaman tunnin kävelin käytävillä ja supparit vaan napakoitui ja sit halusin saliin ja epiduraalin. Olo oli ihana ja odotin innolla synnytystä. Sainkin sit aika pian luvan alkaa ponnistaa, mut hetken epäröin ja halusin vaan olla. Mies tokaisi, että eikö olis jo aika jatkaa ja sit alettiin hommiin. Muutamien kivuliaiden suppareitten saattelemana syntyi ihana lämmin tyttömme ja synnytys kesti n.6h.

 

Täällä kakkonen syntyi vauhdikkaasti! :wave:

Hiukan reilu 2h kesti koko synnytys. Sairaalassa kerkesin olemaan 15min, kun tyttö 5min ponnistusvaiheen jälkeen tulla tupsahti maailmaan. :heart:

Olin varautunut toisessa synnytyksessä siihen, että pyydän kaiken mahdollisen kivunlievityksen, koska ensimmäisestä synnytyksestä oli jäänyt kauhe trauma. Meinasin persiilleni lentää, kun tullessani sairaalaan alkututkimuksen jälkeen kätilö totesi, että olen 8-9cm auki, että jospa mentäisi salin puolelle tulokasta noutmaan. Siinä ei juuri juuta kerenny sanomaan, ku koko homma oli jo ohi. Kaksi tikkiä tuli pienen nirhauman takia, mutta hyvin pystyin heti kävelemään ja istumaan. En eläessäni oo tuntenu olooni niin hyväksi ja energiseksi. Mun toka synnytys oli kyllä tosi mahtava!! =) :heart: Jos synnytykset aina olis tämmösiä, voisin perustaa oikein suurperheen! Toivosin, että kaikkilla olisi vain tälläisiä synnytyksiä.

 

Olen toipunut todella hyvin molemmista sektioista ja jalkeilla ollut jo heti seuraavasta päivästä. Aika vähin kivuin päässyt liikkeelle. Ei mitään jälkikomplikaatioita tms. =)

 

Yksi synnytyskokemus takana ja se oli todella positiivinen kokemus. Lihasten rentoutustaito oli varmasti ratkaiseva tekijä ja auttavat kädet, joten odotettua kipua en tuntenut missään vaiheessa. Mitään puudutteita en tarvinnut.
Lapsi oli vähän päälle kolmekiloinen ja nyt jännään mitä tuleva synnytys on. Toivottavasti yhtä hieno kokemus.

 

mun synnytys kesti 20 tuntia ja oli ihan yhtä tuskaa, en ottanut epiduraalia, vain petidiiä josta tuli "känniin" ja kohdunkaulan puudutuksen, sit vielä synnytyksen jälkeen nousi hematooma ja se vasta kipee oli, mutta kaikesta huolimatta jäi hyvä kuva synnytyksestä ja hoitaja ja kätilö oli mukavia. Taas ollaan raskaana ja esikko on 9kk eli ei mua hirvitä yhtään tuleva synnytys, vaikka
tämä ensimmäinen kokemus oli aika raastava!! Nainen on tehty synnyttämään, vaika jännittää niin hyvin se menee

 

Oli positiivinen kun ei tarvinnut synnyttää ollenkaan, lapsi syntyi ihan itse Hetken aikaa olin hengästynyt, mutta vähän levättyäni tuntui kuin en olisi synnyttänyt ollenkaan

 

Kaksi positiivista synnytyskokemusta takana.
Ensimmäinen synnytys käynnistyi vesien menolla (ennenaikaisesti). Kipeät supistukset alkoivat itsestään 12h vesien menosta. Kun olin riittävästi suppareitten kanssa kärvistellyt, sain epiduraalin, mikä tehosi hienosti. Reilu 6 tuntia supistusten alkamisesta alkoi ponnistuttamaan ja vartin kuluttua oli vauva maailmassa. Synnytys eteni rauhallisesti ja hallitusti ja pysyin hommassa mukana koko ajan. Hyvä fiilis jäi!

Toinen synnytys käynnistyi myös vesien menolla (täysiaikainen). 7 tuntia myöhemmin alkoi synnytyssupistukset. Supistukset olivat heti helvetillisen kipeät, mutta kestin ne hyvin pysymällä liikkeessä ja käymällä kuumassa suihkussa. Avauduinkin vauhdilla ja kun supistusten alkamisesta oli kulunut 55 minuuttia, sain alkaa ponnistamaan. Ponnistusvaihe kesti 5 minuuttia. Mitään kivunlievitystä en saanut, mutta olo olikin sen myötä kuin en olisi synnyttänytkään. Toki väsynyt, mutta pirteä myös kuitenkin samalla kertaa. Ihana fiilis jäi myös tuosta nopeasta luomusynnytyksestä!

Mielenkiinnolla ja innolla odotan mahdollista kolmatta synnytystä joskus tulevaisuudessa..

 

Suunniteltu sektio esikoisellani oli erittäin positiivinen kokemus. Pääsin jo illalla jalkeille ja hoiteleen pienokaista. Olisin voinut haluta tulla raskaaksi jo samantien mut mies ei. Nyt ootellaan ja toivotaan plussaa jossain vaiheessa pikkukakoselle.

Mielestäni näillä palstoilla pelotellaan aivan liian paljon sektion vaaroista ja jälkijutuista. Kun niitä tulee tilastojenkin mukaan alle 2% vaikkakin jokainen niistä tietty on ikävää. Suurin osa sektioista siis toipuu tosi hyvin

 

Käynnistys kalvojen puhkaisulla 28.2.08 rv41+6. Kaikki eteni suht nopeasti. Kalvot puhkaistiin klo 16.00, tehostetippa supistuksia vauhdittamaan laitettiin klo 18.00. kivut yltyivät koviksi klo 21.00 ja epiduraalin sain n.21.15. Sitten oli seesteinen olo. Mies haki kahvia kahdesti ja toisella kerralaa sihisin että poika tulee nyt kilauta se kätilö tänne. Ponnistus alkoi klo 23.05 ja poika syntyi klo 23.19. Poika painoi 3484g ja oli 50cm pitkä ja sai 9pistettä. Muutaman tikin sain, mutta muuten ei tullut mitään kummempaa, epparia ei tehty. 2viikkoa synnytyksestä pystyin jo pukemaan vanhat farkkuni jalkaan eikä kolottanut enää lainkaan.
Synnytys kesti vaivaiset 6,5h kun olin varautunut lähemmäs 20h kestävään urakkaan ja ponnistuskin kesti vain 14min kun odotin siinäkin vähintään 30min pinnistelyä
Sanoinkin 3pv synnytyksen jälkeen miehelle että voisin pyöräyttää toisen vauvan vaikka heti uudestaan.
Minusta oma kokemukseni oli pelkästään positiivinen ja suht rento eikä missään vaiheessa tarvinnut karjua ja rääkyä kivusta (mies kun oli odottanut juuri sellaista elokuva tyylistä synntytystä)

 

Yksi normaali alatiesynnytys takana, ja jäi tosi positiivinen mieli koko kokemuksesta!

Viimeisillä rv:lla aloin kuulemaan kauhutarinoita järkyttävistä synnytyksistä. Olin hormonihöyryissäni jo aika kauhuissani, ja aloin saada pelkokohtauksia kun ajattelinkin synnytystä. Onneksi äitini sai minut "järkiinsä", ja käski sulkea korvat kaikelta sellaiselta. Jokainen synnytys on omanlaisensa, niitä ei voi verrata keskenään. Avoimin mielin sitten odottelin mitä tuleman pitää.

Limatulppa alkoi irtoamaan pari päivää ennen lähtöä. Supistukset alkoivat iltapäivällä, ja muuttuivat säännöllisiksi kahden aikaan yöllä. Valvoin yön ja vetkuttelin lantiota edestakaisin ja kävin välillä lämpimässä suihkussa. Miehen annoin nukkua klo 6 saakka ja silloin lähdettiin sairaalaan. Sairaalassa olin pettymyksekseni "vaan" 3 cm auki, mutta sinne siis jäätiin. Kävelin pitkin synnärin käytävää sellaisen kävelytuen "fordin", kanssa ponnistusvaiheeseen saakka. Epiduraalin laiton jälkeen jouduin myös pysymään puolisen tuntia makuulla. Minulle toimi parhaana kivunlievittäjänä liikkuminen. Ilokaasua kokeilin myös, mutta mitään hyötyä siitä tuskin oli. Tunnit kuluivat, ja vasta viiden aikaan iltapäivällä alkoi ponnistaminen. 27 min jälkeen maailman ihanin tyttölapsi syntyi. Ponnistusvaihe oli itselleni helpotus pitkän avautumisvaiheen jälkeen. Kipuja oli, mutta unohtuivat samantien. Nirhaumat ja repeämät kursittiin muutamalla tikillä kokoon. Kaikenkaikkiaan hieno kokemus! Tunnelma synnärillä oli niin kutkuttavan ihana ja jännittävä, voisin pelkästään sen ilmapiirin takia mennä taas synnyttämään! Oli niin suloista, kun tulevat isukit tai tukihenkilöt hoitivat ja paapoivat tulevia äitejä. Kantoivat kahvia ja virvokkeita, hieroivat, lämmittivät kauratyynyjä... Ja kaikilla sama jännittynyt ilme kasvoillaan. Ja niitä pienenpieniä ihmisalkuja, mitä välillä vilahti ohitse kun perhe siirtyi lapsivuodeosastolle... Voooooi... :heart: :'(

Olen tavannut sanoa, että ennemmin synnytän kuin menen hammaslääkäriin!! Toivottavasti vielä joskus pääsen uudelleen tositoimiin. Niin hienoa ja ihanaa se oli.

 

Yksi normaali alatiesynnytys takana, ja jäi tosi positiivinen mieli koko kokemuksesta!

Viimeisillä rv:lla aloin kuulemaan kauhutarinoita järkyttävistä synnytyksistä. Olin hormonihöyryissäni jo aika kauhuissani, ja aloin saada pelkokohtauksia kun ajattelinkin synnytystä. Onneksi äitini sai minut "järkiinsä", ja käski sulkea korvat kaikelta sellaiselta. Jokainen synnytys on omanlaisensa, niitä ei voi verrata keskenään. Avoimin mielin sitten odottelin mitä tuleman pitää.

Limatulppa alkoi irtoamaan pari päivää ennen lähtöä. Supistukset alkoivat iltapäivällä, ja muuttuivat säännöllisiksi kahden aikaan yöllä. Valvoin yön ja vetkuttelin lantiota edestakaisin ja kävin välillä lämpimässä suihkussa. Miehen annoin nukkua klo 6 saakka ja silloin lähdettiin sairaalaan. Sairaalassa olin pettymyksekseni "vaan" 3 cm auki, mutta sinne siis jäätiin. Kävelin pitkin synnärin käytävää sellaisen kävelytuen "fordin", kanssa ponnistusvaiheeseen saakka. Epiduraalin laiton jälkeen jouduin myös pysymään puolisen tuntia makuulla. Minulle toimi parhaana kivunlievittäjänä liikkuminen. Ilokaasua kokeilin myös, mutta mitään hyötyä siitä tuskin oli. Tunnit kuluivat, ja vasta viiden aikaan iltapäivällä alkoi ponnistaminen. 27 min jälkeen maailman ihanin tyttölapsi syntyi. Ponnistusvaihe oli itselleni helpotus pitkän avautumisvaiheen jälkeen. Kipuja oli, mutta unohtuivat samantien. Nirhaumat ja repeämät kursittiin muutamalla tikillä kokoon. Kaikenkaikkiaan hieno kokemus! Tunnelma synnärillä oli niin kutkuttavan ihana ja jännittävä, voisin pelkästään sen ilmapiirin takia mennä taas synnyttämään! Oli niin suloista, kun tulevat isukit tai tukihenkilöt hoitivat ja paapoivat tulevia äitejä. Kantoivat kahvia ja virvokkeita, hieroivat, lämmittivät kauratyynyjä... Ja kaikilla sama jännittynyt ilme kasvoillaan. Ja niitä pienenpieniä ihmisalkuja, mitä välillä vilahti ohitse kun perhe siirtyi lapsivuodeosastolle... Voooooi... :heart: :'(

Olen tavannut sanoa, että ennemmin synnytän kuin menen hammaslääkäriin!! Toivottavasti vielä joskus pääsen uudelleen tositoimiin. Niin hienoa ja ihanaa se oli.

 

Limatulppa lähti tulemaan yöllä, päivällä noin klo. 16 alkoi supistukset heti 10min välein ( EI KIPEITÄ ) ja vähän yli klo. 18 oltiin sairaalassa, ja olin 6cm auki. Pääsin suoraan saliin jossa lueskelin lehtiä ja juteltiin miehen kanssa. Klo: 20:30 olin 7-8cm auki ja sain kohdunkaula puudutteen vaikken olisi sitä tarvinnukkaan, laitettiin varmuuden vuoksi vain. Klo: 22:30 olin 10cm auki ja piti odotella että puudutus lakkaa ( Mikäs siinä kun oli niin "hyvät" oltavat ) Klo: 23:30 sain alkaa ponnistamaan kun puudute oli lähtenyt pois ja tunsin supistuksia ( ei mielestäni niin kipeitä, enemmänkin jämäköitä ) Ponnistus vaiheen lopussa aloin olemaan jo vähän väsynyt ja kipeä koska huomattiin että tyttö on tulossa avosuu tarjonnassa ja jouduttiin ottamaan imukupilla pois, ei olisi muuten mahtunut tulemaan. Klo: 00:15 syntyi kaunis prinsessa :heart:

Jäi vain pelkästään positiivinen mieli, ja yhdyn edelliseen, synnyttämään voisin lähteä koska vaan uudestaan mielummin kun hammaslääkäriin!

 

Kolme synnytystä takan ja nyt RV:T 37+4 meneillään.Ihanaa päästä vielä kerran kokemaan se mieletön tunne....
Eka synnytys 5.5 tuntia,ponnistusvaihe 28 min.
Toka synnytys 3.5 tuntia,ponnistusvaihe 10 min.
Kolmas synnytys 1.58 tuntia,ponnistusvaihe 2 min.
Vauvojen painot olleet 4080g-3560g.
Ja ainoastaan ilokaasu kivunlievityksenä.Ainuttakaan synnytystä en ole etukäteen suunnitellut vaan "takki levällään" mennyt ja päättänyt jotta katotaan mitä tuleman pitää

Äiti-66

 

Ihan pakko mainita tähän kummastukseni näistä kamalista synnytyskertomuksista.
Toki onhan se hyvin huojentavaa, kun saa kertoa pieleenmenneestä synnytyksestään, mutta minkähän takia juuri kaikki nämä henkilöt haluavat nimenomaan kertoa ne esim. esikoistaan odottavalle äidille, joka varmasti muutenkin on jo hieman peloissaan tai muuten jännittää kovasti tulevaa synnytystä??
Minulle kävi niin että en pyytänyt keneltäkään tietoja heidän synnytyksistään ikinä ja sen jälkeen kun vatsani alkoi näkyä se alkoi... kamalia kauhukertomuksia sateli joka taholta ja yritin pyytää heitä olla kertomatta minulle, mutta ei...
Meinasin joutua paniikkiin kun sitten ne viimeiset viikot lähenivät, mutta onneksi sain myös normaaleista synnytyksistä paljon enemmän tietoa.

Saa kommentoida =)

 

Mulla oli TYKSissä aivan ihana kätilö, jota en unohda koskaan :flower:

 

Toinen synnytykseni kesti 4h ja ponnistuv vaihe oli 5min.Synnytys oli positiivinen kokemus (esikon synnytys oli vaikea).
Ponnistus vaiheen meni pelkän ilokaasun voimin.
Kätilö oli aivan ihana ja kannustava koko synnytyksen ajan =)
Tyttö oli syntyessään 3760g.
Repemiä ei tullut ja pysytyin melkein heti istumaan tavallisesti eikä muitakaan kuipuja ollut,
Muutenkin oli todella energinen ja hyvä olo..
Jäi sellainen olo että tämänhän voisi tehdä uudestaankin

 

Kirjoitan minäkin, nyt vasta tuntuu,että ahdistukselta pystyn kirjoittamaan asiasta... Ylipäätään foorumeilla pystyn nyt vasta käymään, synnytyksestä yli 2 kk...Mikä lie hormooni angsti..


Kävin tyytyväisenä nukkumaan jättimäisen möhikseni kanssa ja ajattelin tulevaa lääkäri käyntiä... Seuraavana päivänä olisi ollu tkontrolli nousseen verenpaineen takia...

04:10 Heräsin kivuliaaseen supistukseen, tajusin heti, että se oli "semmoinen oikea". Koko vikan kolmanneksen oli supistellut ärhäkästi, mutta tämäpä oli oikein kunnon supistus... Koitin jatkaa unia, mutta supistuksia tuli kymmenen minuutin välein heti alusta saakka, nousin sängystä ja jännittyneenä aloin kirjaamaan ylös supistuksia.

04:45 Mies heräsi ja ihmetteli, kun olin vaivasen oloinen ja kerroin, että nyt ollaan voiton puolella, vauva taitaapi syntyä tänään... Hätistin miehen töihin ja lupasin soittaa, kun tulee kotiin päin, lähdetään sitten yhdessä sairaalaan... Soitin polille ja kyselin, kauankos pitää viihtyä kotona ja sain vastaukseksi tyynen "niin kauan, kuin pärjää"
Yritin syödä vähänsen, mutta supistukset olivat niin kipeitä, oksetti...Koitin suihkussa käydä liennyttämässä kipua, mutta eipä se juurikaan auttanut... Jännitti hirmusti olla yksin kotona, kun tiesi, että tästä se lähtee, kohta meillä olisi se kauan odotettu onnen hippu sylissä

06:20 bongasin vähän verta pikkareista ja soitin taas synnytyssairaalaan, mistäs mie voisin tietää, mikä kuuluu asiaan, mikä ei... Jäin soffalle möllöttelemään, kirjailin supistuksia ylös, tasaisesti 7-10 minuutin välein tuli kunnon kipuisa supistus. Kontilleen oli helpoin ottaa supistus vastaan, samalla heilutti lantiota oikein vauhdilla. Se oli kyllä jännä tunne, jotenkin ihan selvästi erotti, että jotain sieltä sisuksista aukeaa

11:00 soitin miehelle, voisiko tulla kotiin jo, olo alkoi käymään okeasti tosi tukalaksi, sattui kovin. No, ei se vielä päässyt, kovasti vaan vannotti, että tulee heti, kun olen lähtenyt sairaalaan... Harmitti hirmusti ja pelottikin, olisi ollut sentään kiva, että mies olisi ollu tukena tässä ensimmäistä kertaa...

12:30 oli olo niin tukala, soitin taxin ja lähdin sairaalaan. Pääsin käyrille heti ja siinä puhistessa kyselivät kaikki tausta tiedot. Olin jo 4 senttiä auki, reunat "paperin ohuet" Olin siis aikas urhoollisesti kitunut kotosalla ja nyt oli aika päästä tosi toimiin! Kätilö tarkisti vauvan tarjonnan vielä, oikein päin oli, pää edellä tulossa.

13:00 pääsin suihkuun j ajumppapallon päälle istumaan, se helpotti kummasti, en olisi uskonut! Supistuksen tullessa vettä täysillä vatsan päälle ja sivulta toiselle kun keinutti itseään siinä pallon päällä! Olin ihan varma, että koko juttu on taas äitä hippi-hömpötyksiä

14:15 tuli Tumppi sairaalaan miun kassi mukana!!!

14:20 Supistukset lähti ihan uudelle tasolle, kun toinen kätilö tuli tsekkaaman tilanteen ja sanoi olevan 5 senttiä auki, pyöräytti sormilla ne "paperin ohuet reunat"... Ne aikaisemmat supistukset oli ollut vaan lasten leikkiä, näistä ihan oikeasti tuntui, että sisältä päin repeää jotain! Sain ilokaasin ja kauratyynyn mahalle, vähän auttoi lämpö. Ilokaasu ei auttanut mitään, sitä en edes huomannut, niin innoissani seurasin monitorista sitä käyrää, koska seuraava tulee

14:40 Lähdettiin saliin, ilokaasun voimilla edelleen pakersin jokaisen supistuksen yli. Osasto oli aivan täynnä, jouduttiin vanhimpaan ja rupusimpaan saliin, mutta se kelasi meille oikein mainiosti! Naama sinisenä höngin ilokaasua edelleen, taisi olla vaan psykologinen tuki, luulin sen helpottavan, Ehkä ainut, mikä helpotti, oli se, että hengitin mahdollisimman syvään ja kunnolla aina supistuksen tullessa...

15:30 meni vedet, supistuksen jälkimainingissa tuntui semmoinen "poks" mahasta ja sitten tulvi Lääkäri oli juuri laittanut epiduraalin. (joku vielä sanoo, ettei se satu, ni lyön ja lujaa...)

18:30 sain alkaa pikku hiljaa supistuksen tullessa "ähkäisemään", en vielä kunnolla ponnistamaan, kohdun suu ei ollut ihan täyttä auki vielä. Tätä aiemmin oli kurjaa, kun joutui pidättämään sitä tarvetta ponnistaa Tumppi oli maistanut ilokaasua ja syöttänyt banaania miulle, vettä tarjosi urheasti aina välillä! Pissalle yritin päästä, jouduttiin katetroimaan (mikä ei taas sattunut laisinkaan)

19:00 olin täydet 10 senttiä auki, sain alkaa ponnistamaan!!!
Se oli julma tunne, ihan alkukantainen fiilis, kun todellisuus katosi siitä hetkestä aivan kokonaan!!! Koko maailma pyöri supistuksen ympärillä, se hetki, kun sai levätä, mieli oli ihan tyhjä. Sattui vaan niin penteleesti.Vauva laskeutui hyvin jokaisella supistuksella puoleen väliin synnytyskanavaa ja sitten stoppasi... Vaikka kuinka yritin ponnistaa, huutaa ja kirota, ei se meinannut lähteä tulemaan enempää alas. Tässä tilanteessa äherrettiin tovi jos toinenkin, kunnes alkoi tapahtumaan edistystä, milli milliltä, jokaisen supistuksen ja kiroamisen saattamana vauva alkoi syntymään... Kätilö varoitti, että jos äsken sattui, niin kohta sattuu vielä enemmän, kun vauva on ihan hollilla. Ja totta se oli. Se semmoinen jumalaton paineen tunne, ei sitä voi edes kuvailla! Ponnistamisesta ei tupannut tulla mitään, en tuntenut enää supistuksia, vaan ponnistamalla ponnistin, jotta se kipu hellittäisi! Jossain vaiheessa jo rukoilin, että ottakaa se vauva ulos, lääkärikin hälytettiin paikalle katsomaan tilannetta ja sitten alkoi taas tapahtumaan. Lääkärin tarkistettua alkoi vauva tulemaan, hitaasti mutta varmasti! Sain vielä tueksi supistuksia voimistavan tipan varmuuden vuoksi.

20:28 syntyi maailman ihanin, suloisin ja rakkain poika vauva, kaikki sormet ja varpaat tallella, pisteillä 8/10 (miinukset ärsyvyydestä ja velttoudesta)Pituutta oli 52 senttiä ja painoa 3980g. Koko pittkittyneen ponnistuksen ajan kuuntelin kuitenkin vauvan sydän ääniä, missään vaiheessa ei pojan käyrä värähtänytkään huonoksi.
Tikkejä tuli hurjat kolme, veren hukka oli valtais 3dl Siispä loisto juttu, että ponnistaminen kesti noin kauan, kätilöiden mukaan olisin revennyt aivan uuteen uskoon, jos oltaisiin edetty normaaliin vauhtiin. Sain pojan rinnalle heti ja tissiä hamusi lähes samantein. Itse olin niin loppu, täysin poissa, koko se hetki on aika hämyisä. En tuntenut mitään muuta kuin väsymyksen ja kivun, kun kätilö viimeisen kerran suihkutti pintapuudutetta tikkausta varten. Jälkeen päin tuntuu todella kurjalta ajatella, etten tuntenut sitä "rakkautta ensi silmäyksellä"!

21:00 pääsin suihkuun, Tumppi oli vauvan kanssa pesulla ja hoitamassa ensi askareita uuden perheen jäsenen kanssa. Osastolle päästtiin heti, saatiin kahvit, teet ja leivät. Tämä aika on ihan mustaa minulta, olin vaan niin väsynyt. Muistan, että Tumppi soitti sukulaisille ja kertoi vauvan syntyneen.

22:30 Tumppi lähti kotiin koiria pissattamaan, minä jäin ihmettelemään oloa. Kätilö tuli kysymään, haluanko pitää vauvan vierellä, vastasin hiljaa, että saisinko nukkua edes hetken... Nukuin onnellisesti puolille öin ja heräsin vauvan itkuun, kätilö toi pojan syömään. Sille tielle jäi minun sydän, poika jäi miun rinnalle, yhden kerran sairaalassa olo aikana annoin lastenhuoneeseen pojan nukahtamaan vatsan väänteiden takia.


Synnytys oli kaikkinen kipuineen minulle ihana kokemus! Siinä tilanteessa menin aivan uudenlaiseen mielentilaan, semmoiseen alkukantaiseen tilaan, jos niin sanoisin Kipu on kipua, mutta se on ohi menevää!

 

Saanko kertoa positiivisen kokemuksen imukuppisynnytyksestä, vaikka niitä yleensä kauhistellaan? Jos joku ei halua kuulla, älkää lukeko eteenpäin.

Synnytin tasan laskettuna päivänä. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 10 tuntia ja avautumisvaihe oli helppo. Kävin ulkona kävelyllä ja syömässä jäätelöä vielä synnytyssalista. En olisi halunnut epiduraalia kun en tuntenut tarvitsevani, mutta annoin laittaa sen, koska kätilöt olivat sitä mieltä että edistäisi synnytystä. Nukuin kaksi tuntia ja heräsin ponnistamaan. Ponnistusvaihe kesti (hui) melkein kaksi tuntia, mutta aika meni tosi nopeasti. Yllätyin jälkeen päin kun kuulin tuon ajan. Päädyttiin imukuppiin, koska voimat loppuivat enkä jaksanut enää ponnistaa. Imukupin laittaminen ei sattunut yhtään ja vauvan syntyminen tuntui pelkästään helpottavalta. Synnytyksen helpoin ja helpottavin vaihe. =)

Kipu unohtui pian ja seuraavana päivänä suunnittelin kätilön kanssa jo seuraavaa synnytystä. Epparihaava parani nopeesti ja traumoja ei jäänyt. Pääsiskin jo synnyttämään taas. Meneillään on kylläkin vasta rv. 13 joten vähä aika joutuu vielä odottelemaan...