isäksi kasvaminen

Hei isät!

Miten ootte työstäny isyyttä ekan lapsen kohalla? meillä eka lapsi, 10kk ja oon tosi pettyny mieheen!
Se jaksaa (tietty käy töissä) olla ehkä 15min lapsen kans, ei huolehdi päivärytmistä, syötöistä tai muustakaan ja joskus tekee kyllä kun komennan. alkaa väsyä ja tuntuu ettei se oo pojan isä ollenkaan kun ei ota vastuuta, tuntuu tosi lapselliselta mieheltä!
Tiedän että äitiys on luonnollinen asia naisella ja miehen pitää vähän opetella siinä sivussa olemaan isä...tämä tilanne rassaa kaiken muun ohella. en jaksais aina tapella ja mököttää joka asiasta!

Kommentteja! ootteko ollu itse asialla vai onko naisenne tukenut jotenkin isyyttä, miten?
 
olen itse nainen mutta ajattelin kuitenkin antaa omat sanani. meillä on sama ongelma tän isäntehtävän kanssa mut meillä isä tiedostaa sen itsekin , siis että hän ei oo tarpeeksi tytön kanssa...meillä on ysikuinen ja äitinä teen itse kaiken... meillä on asiasta ihan puhuttu suoraan ja mies ymmärsi kyllä mutta myönsi että hänestä lapsen hoito on tylsää ja liian vastuullista, lisäksi hän sanoi suoraaan että voi olla lapsen kanssa enemmän kun lapsi on vanhempi ja minusta se on ok! kaikista pienistä asioista huomaan että isä rakastaa lastaan ja se riittää nyt minulle. olen päättänyt antaa rakkaalleni aikaa ilman painostusta. minulle riittää että pääsen välillä jonekkin yksin jaisukki on sen pari tuntia yksin lapsen kanssa!
 
issäe
Sitä en osaa sanoa miten asiaa olen työstänyt, olen aika huono näissä itsetutkiskelu ja tiedostus asioissa.

Joka tapauksessa väittäisin että äidit pääsääntöisesti ottavat aika kokonaisvaltaisesti sen lapsen hoidon ja kaiken siihen liittyvän haltuun. Tämä on tietysti täysin luonnollista, mutta vaikuttaa varmasti osaltaan siihen, että isän voi olla vaikea sovittautua siihen kuvioon, joten jättäytyy (todennäköisesti melko vaistonvaraisesti) hieman tai hieman enemmän taka-alalle.

Minusta tuntuu että meihin isiin on rakennettu joskus evoluution kulessa sisään mekanismi, että naaras ja pentu ovat sisäpiirissä siellä luolassa ja me uroot pyörimme vähän ulkokehällä torjumassa ulkoisia uhkia ja hankkimassa ulkopuolelta tarvittavia mammutinlihakimpaleita. Sinne sisäpiiriin pujahdetaan välillä ihastelemaan pienokaista (ja miksei sen äitiäkin) tai avustamaan jossain mikäli avun tarve selkeästi ilmaistaan.

Tämä ei tietysti ole ihan nykyaikaisten ihanteiden mukaista, mutta mitäs nyt viimeisten kymmenien tai edes satojen vuosien kehitys on evoluutiolle ehtinyt tehdä. Useimmat meistä kai sentään tajuavat jo onneksi jättää nuijan sinne luolansuulle osallistuessaan lapsen hoitoon.

Eli sitä työstämistä ja toiminnan muuttamista nykyaikaisemmaksi varmasti auttaisi äitien aktiivinen panostus siihen, että isät tuntisivat sen lastenhoidon ym. myös omaksi reviirikseen, äitien reviirillehän urokset eivät kutsumatta tunge jos mielivät säilyä hengissä.

Ja jos mies joskus rohkaistuukin olemaan lapsensa suhteen oma-aloitteinen ja ottamaan vastuuta tavalla, joka poikkeaa siitä miten äiti on tottunut asian hoitamaan, niin älkää herran tähden tehkö asiasta numeroa, tai saatte odottaa seuraavaa aktiivisuuden puuskaa pitkään. Rakentavia neuvoja toki otetaan varmasti mielellä vastaan. Ainakin minä aikoinani yritin tehdä tottumattomuuttani monet asiat aivan liian vaikeasti. Vaimo sitten runsaammalla kokemuksella antoi vinkkiä miten homma voisi olla helpompi. Mutta taisipa sitä tollo isä välillä keksiä parannuksiakin juurtuneisiin käytäntöihin :)
 
Me täällä odotellaan esikoista, ja mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä enemmän mua pelottaa se, että mä jään jotenkin yksin tämän koko asian kanssa.. Tuntuu, että mä olen ainoa joka odottaa tätä lasta, vaikka kaksihan meitä pitäisi olla. Miehellä jatkuvasti siirtyy eteenpäin se, mitä hän odottaa: Minä elän alkuraskautta ja elän hetkessä, hän odottaa että vauva syntyisi jo. Nyt keskiraskauden nurkilla minä elän edelleen hetkessä, välillä ajatellen tulevaa vauva-aikaa, ja mies tokaiseekin, ettei oikeastaan odota vauva-aikaa, vaan sitä, kun lapsi on pari, kolme -vuotias. Se tuntuu vaan niin pahalta ja pelottavalta. Entäs sitten kun lapsi todella on pari, kolme -vuotias? Sitten hän varmaan odottaa että muksu menis jo kouluun.
Minä itse, raskaana kun olen, aloitin äidiksi kasvamisen pienin, mutta varmoin askelin heti kun sain raskaudesta tietää. Baarissa juoksemiset luonnollisesti jäi, enkä kaipaa edes saunakaljaa. Syön terveellisemmin, ajattelen lasta kaikessa mitä teen. Mies polttaa tupakkaa, ei kuulemma ole mitään motivaatiota lopettaa( miten se on mahdollista?!?). Kotona ottaa harva se ilta muutaman kaljan, mitä ei tehnyt ennen raskautta :/ .Käy baarissa kutakuinkin joka toinen vko:nloppu, eikä käsitä lainkaan, miksi se tuntuu minusta pahalta. Minun näkökulmasta katsottuna ajattelee vain itseään eikä tippaakaan minua ja masuasukkia, vaikka omasta mielestään näin ei ole. Olenko mä sitten vain niin sokea, etten näe sen välittävän? koska ne miehet kasvavat isiksi noin yleensä? Raskaana ollessa, lapsen synnyttyä, lapsen kasvaessa vai ei ikinä? Multa alkaa usko mennä siihen, että tämän raskauden aikana tapahtuisi muutosta parempaan, joten toivo elää, että syntymän ihme korjaisi asenteita.. Masentaa..
 
Mou
Isäksi kasvaminen on iso muutos.Siis hieno asia kaikin puolin: oppii tuntemaan itseään ja näkemään elämää uusin silmin B) Minusta on ollut hienoja hetkiä,mutta myös vaikeitakin ja koko tämä paletti tekee elämisen arvoista.Isäksi kasvaminen itselleni on työlästä,koska itselläni ei ole kuvaa siitä/kokemusta,mitä isänä oleminen on ja miltä tuntuu olla isän lapsi.Joutuu käymään läpi omia asioitaa menneisyydestä ja kasvamaan siinä samalla.Joutuu käymään läpi sitä,mitä on olla läsnä omille lapsille ja myöskin vaimolle.
Sen olen huomannut,että hoitaessaan omaa parisuhdettaan,lapsilla on hyvä ja turvallinen olo.Siinähän sitä tekemistä sitten riittääkin :)
 
Tämä ei olekkaan ihan yksinkertainen asia. Jokaisella miehellä tuo isäksi kasvaminen tapahtuu eri tavalla. Ja vaikka se naisen mielestä voi kuullostaa käsittämättömältä, niin kasvun on syytä antaa tapahtua juuri siihen tahtiin minkä se mieheltä vaatii. Ja lisäksi on syytä muistaa, että se ei ole oleellista millaisen isän sinä nainen haluat miehestäsi lapsille vaan se millaiseksi miehen ja lasten suhde itsessään muodostuu sekä lasten että miehen halujen mukaan ja luonnostaan.
Nyt sitten ennen kuin joku ehtii vetämään hernekeitot nenäänsä ja nieluun saakka, niin heti muistutus, että kohtuus kaikessa. Kyllä tämä kasvaminen tulee tapahtua jotakuinkin kohtuullisessa ajassa ja ennen kaikkea kehtiystä on tapahduttava lähes koko ajan, vaikka koko prosessi veisikin aikaa.

Miksi sitten mies tarvitsee enemmän aikaa tullakseen isäksi kuin nainen tullakseen äidiksi? Aina asia ei ole näin. Joskus mies on suoraan valmis, isäksi, vain käytännön asiat tarvitsevat "työharjoittelua" (ja sitä vaatii myös naisen tuleminen äidiksi).
Eli jokainen isä on vähän eri tavalla valmis isäksi , toinen enemmän ja toinen vielä enemmän. ;)
Asiassa on kuitenkin syytä muistaa (ja tämä on fakta), että mies ei biologiansa perusteella ole ollenkaan niin valmis "aktiiviseen" vanhemmuuteen kuin nainen. Läpi maailman historian nainen on hoitanut kodin ja lapset ja mies on tuonut leivän pöytään ja tehnyt kotona ns. "raskaat hommat". Asia on näin ollut kivikaudelta aivan viime vuosikymmeniin saakka.
Siis viime vuosikymmeniin! Mitä sitten tapahtui? Alettiin puhua tasa-arvosta (mikä tarkoittaa tasa-arvoa niin kuin naiset sen määrittelevät). No, silloin miehet alkoivat ottamaan enemmän osaa perheen kotielämään. Tuli taloudellista vaurastumista, tarvitsi olla vähemmän aikaa töissä ja aikaa perheelle jäi. Miehet "oppivat" pesemään pyykkiä, tiskaamaan astioita, vaihtamaan jopa kuopuksen vaipat ja kertomaan teini-ikäiselle tytölleen kukista ja mehiläisistä (aiemmin oltiin käyty listimässä mahdolliset sulhas-ehdokkaat nuijalla tai kirveellä ja pojille annettu puteli viinaa että paremmin kehtaa esittää tytölle ilmaisun pariutumis-haaveistaan). Tämä voi tietysti kuulostaa nyt naurettavalle tavalle, mutta aiemmin kulttuuri oli erillainen ja kyseiset tavat olivat silloin (ehkäpä noin viisi tuhatta vuotta) juuri tavallinen tyyli elää. Ja nämä ominaisuudet kun ovat geeneissä(ja tämä oli juuri se "fakta-osuus") eikä ollenkaan kokonaan kotona opittuja (vaikka osa toki sieltäkin). Joten sen sijaan että nyt kysytään "miksi lapsen isä ei osallistu perheen arkeen ja kodinhoitoon yhtä paljon kuin nainen", tulisikin kysyä "että miten on mahdollista että mies on muutamassa vuosikymmenessä pystynyt muuttumaan täydellisestä metsien miehestä ja tukkijätkästä isäksi joka osaa jopa antaa lapsille ruokaa oikean vuorokauden puolella ja vaihtaa niiden päälle puhdasta vaatetta ja jopa osaa käyttää pölynimuria!" Tämä olisi juuri se oikea kysymys!
No, koska kysymys on hankala niin annan siihen vähän vastauksia ajattelun pohjaksi.
Perheiden elanto on muuttunut. Viimeisinä vuosikymmeninä on läntisiä teollisuus maita (myös Suomea) kohdannut teollisuus-vallankumous. Enää ei (pääosin) leipää hankita metsästysretkiltä, tukin uittamisesta, tai vesitornin rakentamisella toisella puolella maata. Eli miehen työ on muuttunut lähemmäksi kotia, joten aikaa ja mahdollisuuksia perheellekkin on tietysti enemmän.

Kuten aimmin kirjoitin, niin kohtuus kaikessa, eli ei mies saa niin saamaton olla, että ei pystyisi hiljalleen "uuteen rooliinsa" sopeutumaan. Jos kehitystä ja varsinkaan halua kehittyä ei ala löytyä, niin kyse on miehen laiskuudesta ja silloin asiaa on käsiteltävä siltä pohjalta. Tässä en ota kantaa niihin keinoihin (jotka pääosin ovat jonkinlaisia pakko keinoja).

Omasta isyydestäni vielä sen verran, että omasta mielestäni olen pystynyt hoitamaan sen ainakin kohtuullisesti.
Itseni toiminnalle on alusta asti luonut raamit seuraavanlainen kehä:

1. Olen tytön isä (nyt jo myös pojan)
2. Olen perheen elättäjä jonka tulot ovat menoihin nähden riittävät vain kunnollisilla ylityölisillä varustettuna
3. Olen vanhan ja jatkuvasti remonttia kaipaavan talon isäntä, jonka vastuulla tlon kunnossapito ja toimivuus ovat
4. Olen Aviomies ja sen tuomat velvoitteet (tämä kuuluisi pari pykälää ylemmäs ja olisikin siellä jos minun ja vaimon välinen suhde ei olisi pohjamudissa
5. Olen työyhteisöni arvostettu jäsen

Olin eroperheen lapsi ja siitä johtuen halusin välttää samanlaisen lapsuuden kuin minkä itse koin tulemisen omille lapsilleni. Isyys oli minulle jo alusta alkaen tärkein osa-alue, joskin tiesin että tärkein ei tarkoita samaa kuin että voisin käyttää aktiivisesti siihen suurimman osan ajasta (syy: vuorokaudessa vain 24 tuntia).
Niimpä suurimman ja vangitsevan osan vuorokauteni tunneista vei työ, jota tein maksimit mahdolliset ylityötunnit ja silloin juuri ja juuri selvisimme menoistamme (raha asiat ovat aina olleet minun vastuulla).
Seuraavaksi aikaa vietin tyttömme kanssa. Pääosin olimme ulkona leikkimässä eli tekemässä lumitöitä (tyttö istuo kolassa) ja muita ulkotöitä jossa huvi ja hyöty voitiin yhdistää. Näin saatiin kodin (ulko)työt hoidettua samalla kun lapsi ja isä vietti yhteistä aikaa.Toki olimme myös sisällä. Se aika oli sisäleikkejä, iltapuuroa ja pienempänä vaipan vaihtoa yms...
Tätä aikaa tyttöni kanssa häiritsi silloin tällöin tulevat ylityö-putket töissä, mutta ennen kaikkea jatkuvasti tulleet remontit vanhassa omakotitalossamme (nyt menossa sauna/pesuhuone-remontti.
Yhteenvetona näen että vaikka vaimoni ei ole tyytyväinen osuuteeni isän roolissa, niin tiedän tekeväni niin paljon kuin pystyn ja siksi olen ainakin kuhtuullisen hyvä isä. Kaikki omat "huvitukset" kuten kavereiden ja sukulaisten tapaamisen olenkin jo ajan puutteen vuoksi lopettanut.
Yleinen yhteenveto on että ajatelkaa naiset myös miehen elämää siltä pohjalta mitä aiemmin esitin ja jos tulette siihen tulokseen että mies on liian saamaton isäksi niin silloin on syytä nostaa asia pöydälle! Paljon onnea ja anteeksi antoa kaikille!
 
Meissä naisissa se vika on. Me luulemme olevamme parempia lastenhoitajia. Me luulemme, ettei miehen tunteilla ole väliä, ikään kuin he eivät rakastaisi lapsiaan ja uskon, että joskus on jopa niin, että äidit riistävät oikeuden miehiltä isyyteen.
Perua on historiassakin, toki, mutta nyt eletään jo ihan toisenlaista elämää..


Olen itse kasvanut perheessä, jossa isän sana on ollut laki ja luottamuksen menettäminen sama kuin kuolema.
Olen oppinut tasa-arvoiseksi ja arvostetuksi naiseksi, jonka mielipiteellä on väliä. Isä on rakastanut, nuhdellut ja kuunnellut minut sellaiseksi naiseksi, ettei minun ole tarvinnut "muuttaa" itseäni, jotta minusta olisi pidetty. En siis mielistele.

Ollessani raskaana, tein kovasti työtä, jotta lapsi olisi ollut yhtä todellinen miehelleni kuin minulle. Ostin vauvan vaatteita, jotka joka ikisen näytin hänelle.Kaikki lasten tarvikkeet hankimme yhdessä. Etsin netistä lapsenkasvattamiseen liittyviä neuvoja ja kyselin mitä hän siitä kaikesta ajatteli. Tein mielikuvia tilanteista, jossa olisimme kolmestaan. Yksi mielikuva jota hänelle usein kerroin oli tällainen: Ajattele, kohta köllimme kolmestaan ja sinulla on vauva vatsan päällä.
Kun vauva syntyi mieheni sai tehdä kaikkea mitä vauvan hoitamiseen liittyi. Minä näytin esimerkkiä ja toimi kuin parhaaksi näki. Hänen tehtäväksi tuli vauvan kylvettäminen, jonka hän tekee vieläkin. Syötimme vuoroin, niin pitkään kun vauva söi yöllä, oli meillä yövuorot.(Lapsemme on syönyt korvikkeita syntymästään saakka.) Toteen tuli myös se mielikuva, jonka hänelle tein. Nukuimme usein yhdessä päiväunia juuri niin, että tyttäremme nukkui isänsä vatsanpäällä.
Mielestäni on ollut tärkeää se etten ole koskaan hänen jälkeensä "korjaillut" tyttöä. Hienovaraisesti olenkin tehnyt niin, että olen laittanut vaatteet valmiiksi, jotka hän on sitten pukenut.
Olen monella muullakin lailla antanut vihjeitä miehelleni kuinka toimia tyttäremme kanssa ja välillä paukuttanut päin naamaa. Onneksemme pääperiaatteet, eli kasvatukselliset näkemyksen vastaavat toisiaan.

Tyttäremme ja hänen isänsä välit ovat mahtavat. Jos tapahtuu jotakin kamalaa, josta seuraa itku, isin syli on yhtä hyvä lohdutussyli kuin äidinkin. Me olemme tasa-arvoisia vanhempina. Me peilaamme vanhemmuutta toistemme kautta. Ja vaikka me olemme persoonina toistemme vastakohdat, joten kasvattajina myös hyvin erilaiset, olemme löytäneet yhteisen periaatteen, mitä kasvattajana haluamme toteuttaa. Minä joudun tutkimaan itseäni ja puhumaan ääneen ajatuksiani, sillä vanhempana minä olen isäni kaltainen; luja, vahva, periksi antamaton, jopa julma, itsekäs, lempeä, rakastava ja oikeudenmukainen. Isäni kasvattamana tiedän, että on hyvä jos toisella on kykyä neuvotella asioista itseäni enemmän.

Olen todella tyytyväinen mieheeni isänä, hän on paras isä, jonka minä olisin lapselleni voinut toivoa. Minä tiedän, että tyttömme saa hyvän miehenmallin ja oppii luottamaan myös toiseen sukupuoleen.

Olematta lainkaan vaatimaton, täytyy sanoa, että vastuun jakaminen kannattaa. Mielestäni olen tehnyt hyvää kasvatustyötä antaessani miehelleni mahdollisuuden löytää isyytensä. Se ei ole ollut helppoa, enkä minä ole kumppanina/äitinä ollut lainkaan vaatimaton, mutta se on tuottanut tulosta.

Minä en ole marttyyriäiti ja se on varmasti ollut mieheni isäksi kasvamisen kannalta paras mahdollinen asia.
 
Hei,
olen samaa mieltä siitä että vanhemmiksi kasvetaan, ei synnytä. Mutta onko vika naisissa (että sulkevat miehet ulos)? Entä miesten äideissä? Miten miehiä on kasvatettu tuntemaan rakkautta, miten tuntea vastuuta - olisiko totuus pikemminkin näissä asioissa? Onko miestä lellitty lapsena/nuorena/aikuisenakin liikaa -> ei tunne vastuuta? Vai onko se niin että jos hän on saanut liian vähän rakkautta/hoitoa jne. äidiltää&isältään -> ei tunne vastuuta? Hm... Köökspsykologiaa... Mutta mitä mieltä olette? Miksi esim. n. 10 % synnyttävistä naisista odottavat/synnyttävät yksin tänä päivänä Pohjoismaissa? Koska HEISSÄ on vika? Koska ovat rumia? Tyhmiä? Eivät tajunneet tehdä aborttia? Sek--leluja? Ei, pikemmin vaikuttaa nykyään olevan niin, että MIES on sek--lelu. Naisen vartalo on tehty tekemään uutta elämää, miehen on tosiaan pelkkä SEK--LELU. Eihän miehiä enää kohta tarvita, voi käydä perimä hakemassa pankista.
Vaikeita kysymyksiä. Liittyisikö tähän ajatuksemme siitä, mikä on "nuoruus" ja mikä siihen "nuoruuteen" pitäisi kuulua? Vanhempani olivat nuoria 20-30-v. 1950- ja 1960-luvulla ja silloin siihen aikaan KUULUI myös lastensaanti, eli "nuoruuteen/nuoreen aikuisuuteen". Onko meillä nyk käsitys että "nuoruus" on 10-40 v. ja siihen EI kuulu perhe? Ainakin moni tapaamani mies on ollut tätä mieltä.
Olen nyt 32 v nainen ja raskaana - on ollut ok, mutta miten jaksaisi 40+ ikäisenä? Entä mies? Kaverini (miespuolinen, 32 v.) sanoi että on nyt jo ollut hänelläkin raskasta olla isä, valvoa, syöttää jne. Eli hän oli sitä mieltä että lapsia on hyvä saada nyt eikä hetkeäkään myöhemmin. TOSIN: jos mies on 45 ja nainen 25. Nainen voi valvoa, syöttää, hoitaa kotia ja lasta jne. ja mieshän voi rellestää, käntää kylkeä ja nukkua vaan yms. machoilua kuten ennenkin - onko tämä järjestely kenties nykymiesten mieleen? Varmaankin. Tuntuu että 1950-l. oli asiat paremmin. Miehet toivoivat perhettä jo nuorina - yhdessä otetiin vastuuta jne.
 

Yhteistyössä