Painin sellaisen pikku ongelman kanssa, kuin puhuminen miehelleni.
Puhutaan kyllä paljon! Kaikesta mahdollisesta pienestä ja isosta, muttei niistä omista "isoista" asioista, naimisiinmenosta ja lapsien saannista.
Mulla on kohta 5v poika edellisesta suhteesta. Lapsen isän kanssa olimme n. 4v yhdessä, mutta erottiin pojan ollessa 2v. Naimisissa/kihloissa emme olleet. Olin vain aina sitä mieltä etten kaipaa sitä. Sittemmin pojan isä ei poikansa kanssa ole ollut enää tekemisissä, vaan katkaisi eron jälkeen lähes täysin kaikki yhteydet meihin molempiin.
Nykyinen avokkini on muutamia kertoja aiemmin ottanut vaivihkaa puheeksi esim jos telkkarissa joku on mennyt naimisiin, että minkäslaiset häät minä sitten joskus haluaisin ym. Olen vain aina kuitannut asian sillä, etten usko haluavani välttämättä ikinä naimisiin. Nyt asia ei enää lähemmäs vuoteen ole tullut esille. Mieheni myös tietää, että olen ajatellut poikani jäävän ainoaksi lapsekseni ja hän on sanonut ettei ole toistaiseksi ajatellut asiaa, muttei vielä ainakaan edes kaipaa omaa jälkikasvua, vaan on täysin tyytyväinen isäpuolen roolistaan. Olen kylläkin sanonut etten täysin tyrmääkkään ajatusta toisesta lapsesta, jos hän jonain päivänä omaa jälkikasvua alkaa kaipaamaan.
No tässä kuitenkin jokin aika takaperin minulta löytyi ensin kysta toisesta munasarjasta ja kontrollikäynnillä papasta selvisi vaikea solumuutos. Kävin ottamassa koepalat ja nyt odotellaan tuloksia mahdollisesta kohdunkaulansyövästä. Tähän samaan on ollut muutto uudelle paikkakunnalle, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään tuttuja. Kaikki on tuntunut jotenkin turhan rankalta ja olen patonut paljon tunteita sisälleni. Olen ns. ottanut uudelleen harkintaan elämän arvot ja huomannut kaipaavani mahdollisesti pikkukakkosta ja ennenkaikkea sitä sormusta sormeeni.
Olen nyt muutamia kuukausia näitä asioita päässäni pyöritellyt, mutten saa millään sanotuksi miehelleni näistä mitään. En tiedä miten edes vihjaisin hänelle. Jotenkin tuntuu, että olen hänelle aikoinaan kantani selväksi tehnyt ja hän on siihen tyytynyt eikä asia enää siitä mihinkään muutu. Hölmöltähän tämä kaikki kuulostaa näin, mutta alkaa muodostua mulle todelliseksi ongelmaksi, koska vaivaa päivittäin. Monet sanoo, että rohkeasti vaan mihesi puheille mars, mutta ei vaan onnistu. Menen ihan lukkoon. Eli kertokaa miten näistä asioista vihjaillaan hienovaraisesti. Varsinkin kaipaan kokemuksia teiltä "ujoilta" jotka ette myöskään ole helpolla saaneet sanaa suustanne. Kaikki vihjeet, vinkit ja kokemukset pinoon.
Puhutaan kyllä paljon! Kaikesta mahdollisesta pienestä ja isosta, muttei niistä omista "isoista" asioista, naimisiinmenosta ja lapsien saannista.
Mulla on kohta 5v poika edellisesta suhteesta. Lapsen isän kanssa olimme n. 4v yhdessä, mutta erottiin pojan ollessa 2v. Naimisissa/kihloissa emme olleet. Olin vain aina sitä mieltä etten kaipaa sitä. Sittemmin pojan isä ei poikansa kanssa ole ollut enää tekemisissä, vaan katkaisi eron jälkeen lähes täysin kaikki yhteydet meihin molempiin.
Nykyinen avokkini on muutamia kertoja aiemmin ottanut vaivihkaa puheeksi esim jos telkkarissa joku on mennyt naimisiin, että minkäslaiset häät minä sitten joskus haluaisin ym. Olen vain aina kuitannut asian sillä, etten usko haluavani välttämättä ikinä naimisiin. Nyt asia ei enää lähemmäs vuoteen ole tullut esille. Mieheni myös tietää, että olen ajatellut poikani jäävän ainoaksi lapsekseni ja hän on sanonut ettei ole toistaiseksi ajatellut asiaa, muttei vielä ainakaan edes kaipaa omaa jälkikasvua, vaan on täysin tyytyväinen isäpuolen roolistaan. Olen kylläkin sanonut etten täysin tyrmääkkään ajatusta toisesta lapsesta, jos hän jonain päivänä omaa jälkikasvua alkaa kaipaamaan.
No tässä kuitenkin jokin aika takaperin minulta löytyi ensin kysta toisesta munasarjasta ja kontrollikäynnillä papasta selvisi vaikea solumuutos. Kävin ottamassa koepalat ja nyt odotellaan tuloksia mahdollisesta kohdunkaulansyövästä. Tähän samaan on ollut muutto uudelle paikkakunnalle, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään tuttuja. Kaikki on tuntunut jotenkin turhan rankalta ja olen patonut paljon tunteita sisälleni. Olen ns. ottanut uudelleen harkintaan elämän arvot ja huomannut kaipaavani mahdollisesti pikkukakkosta ja ennenkaikkea sitä sormusta sormeeni.
Olen nyt muutamia kuukausia näitä asioita päässäni pyöritellyt, mutten saa millään sanotuksi miehelleni näistä mitään. En tiedä miten edes vihjaisin hänelle. Jotenkin tuntuu, että olen hänelle aikoinaan kantani selväksi tehnyt ja hän on siihen tyytynyt eikä asia enää siitä mihinkään muutu. Hölmöltähän tämä kaikki kuulostaa näin, mutta alkaa muodostua mulle todelliseksi ongelmaksi, koska vaivaa päivittäin. Monet sanoo, että rohkeasti vaan mihesi puheille mars, mutta ei vaan onnistu. Menen ihan lukkoon. Eli kertokaa miten näistä asioista vihjaillaan hienovaraisesti. Varsinkin kaipaan kokemuksia teiltä "ujoilta" jotka ette myöskään ole helpolla saaneet sanaa suustanne. Kaikki vihjeet, vinkit ja kokemukset pinoon.