Isovanhemman liian isot odotukset

Tyttäreni on 4-vuotias, ja tuntuu että äitini lataa hänelle liian suuret odotukset. Tyttö on luonteeltaan pikkuvanha, ja tätä piirrettä korostetaan mielestäni ihan liikaa ja "ruokitaan". Äitini korostaa ja kehuu näitä piirteitä aina, ja välillä se tuntuu kehuskelulta. Myös odotukset siihen mitä tyttö osaa on suuret, usein odotetaan tytön olevan kypsempi vaikka monessa asiassa on "ihan tavallinen" 4-vuotias. Eikä meistä vanhemmista ainakaan tarvitse olla mitään muutakaan. Tämä on mielestäni mennyt erittäin paljon pahemmaksi, toisen lapsen syntymän jälkeen. Poikamme on 2-vuotias ja menevä viikari, ja äitini korostaa mielestäni liikaa aina mitä kaikkea pikkuveli ei osaa tai voi tehdä. Tämä menee niin pitkälle, että tuntuu jo lasten eriarvoiselta kohtelulta.

Esimerkkinä voi sanoa kun lapset isovanhemmilla ollessa tykkäävät maalata vesiväreillä, ja se sujuu ihan sopuisasti. Äitini tuo siihen omat akvarellivärinsä, ja kalliin siveltimen joilla vain tyttö saa maalata. Pikkuvelikin haluaisi, mutta ei saa koska värit ovat arvokkaat. Ja tässäkin tilanteessa korostetaan miten tyttö osaa, ja toisaalta taas vahditaan ettei sotke tai suttaa koska no tyttö on 4v. Pieniä asioita sinänsä joista kuitenkin kasvaa isoja. Poikaamme ei yökylään ole kutsuttu, koska äitini on suunnitellut ohjelman niin ettei 2v oikein tähän kuvaan sovi. Äitini ja tytön yhdessä olo on ompelua ja askartelua, ja usein äitini ohjaamaa toimintaa. Tuntuu että lapset ovat olemassa viihteenä ja viihdykkeenä. Poikaan hänellä ei edes ole mitään suhdetta, koska tuntuu että hänellä ei ole mielenkiintoa siihen lähinnä sen vuoksi että poika on vilkas ja tästä on tehty ongelma. Hän puhuu ja suunnittelee menoja niin että, jos kysyy minuakin mukaan olettaen että otan vain tytön mukaan. Poikaa kun ei kuulemma voi ottaa mukaan. Lastenhoidossa tarvitsemme melko vähän apua, mutta joskus "täytyy pyytää". Silloinkin tytön on ottamassa ihan riemulla vastaan, mutta kun kyseessä on molemmat on vastaan otto aika nihkeää. Olemme saamassa kolmannen lapsen, ja kysyin ottavatko lapset hoitoon synnärillä ollessamme. Vastaus oli että ei tiedä miten pärjäävät pojan kanssa. Kesällä minulla ja miehellä oli aika raju vatsatauti, jota lapset eivät saaneet. Pyysin apua lastenhoitoon, kun omat voimat loppuivat eikä mikään pysynyt enää sisällä, samalla odotin tätä kolmatta. Ensimmäinen huoli oli miten pärjäävät lasten kanssa, ja mahtavatko lapset olla kantajia vaikka eivät sairasta.

Miten on onko lapsenlapset olemassa isovanhemmille jollain erillisillä ehdoilla? Pitääkö isovanhemman viihtyä 100% jokaisella kyläily reissulla , ja saada hieno kokemus suurilla odotuksilla. Joita ei ainakaan vähennä se, että äitini ei ole hirveästi siinä ns. normaali arjessa mukana. Ja syynä siihen on hänen oma kiireensä. Saattaa olla että edellisestä näkemisestä on lähes kuukausi, ja kun menemme sovitusti kylään on juuri sillä hetkellä hyvä ilma lähteä 2 tunniksi yksin lenkille koska muuten kuulemma lenkki jää tekemättä. Eli se oma rutiini ja kaikki totutut tavat menevät edelle. Lapset ovat olemassa silloin kun aikaa on. Tämä tilanne stressaa ja ahdistaa. Mielestäni on typerää kuunnella miten lasten synttäreillä äitini puhuu lapsista anopilleni joka on todella paljon mukana meidän elämässä, kuin tuntisi kaikki sattumat ja arjen asiat. Todellisuudessa usein ne ovat juttuja joita olen kertonut hänelle. Näistä asioista olen yrittänyt puhua, mutta tuntuu että viesti ei sanoin perille mene. Tätyykö siis siirtyä tekoihin ja vähentää nyt jo harvaa yhteydenpitoa, josta kuitenkin tunnen jotenkin syyllisyyttäkin. Mutta tosiasia on se että olen kohta 3 lapsen äiti, eikä resurssit enää riitä pitämään tätä yksipuolista suhdetta yllä.

 

en osaa kauheasti tähän sanoa, ku mulla ei vielä ole kokemusta, mutt joo eihän sen noin pitäs mennä. ei kuulosta hyvältä tämä tilanne etenkään lasten kannalta.

luulen että sukulaisillani oli hiukan samanlainen suhtautuminen muhun ja mun veljeen. veljeltäni ei paljon kuulumisia kysellä, mutta multa kyllä sitten enemmän. ovat joskus nin kuin veljeni ei olis tilanteessa ees paikalla (tähän kyllä liittyy sekin, etteivät he oikein osaa suhtautua mun veljen vammaisuuteen). ja minusta tämä tuntuu aivan kaamealta. siis tulee paha mieli ja tunnen jopa itte joskus syyllisyyttä tästä (vaikkei se millään oo mun vika).

toivottavasti joku muu kommentoi tätä ja osaa antaa jotain neuvojakin. oletko puhunut anopillesi miltä sinusta tuntuu kun hän suosii tyttöä?

 

No ei meillä ihan noin sentään... Mutta kyllä varsinkin vauva-aikana anoppi joka kerta kyseli, että onhan lapsi varmasti kehittynyt normaalisti ja mitä siitä neuvolassa sanottiin. No, terveitä ovat joten kelpaavat sen suhteen. Mutta pöpökammo on kyllä melkoinen, sairaita (mielellään ei edes vähän nuhaisia) lapsia ei halua tulla hoitamaan. No, ei kyllä edes joka vuosi pyydetäkään kun usein sitten kuitenkin peruuntuu, yleensä joku kolmesta lapsesta kuitenkin aivastaa.

Ja joskus kyllä käy niin, että mummolassa anoppi hakee keskimmäisen (joka tykkää maalata ja askarrella) tekemään jotain askarteluja kesken leikin ja nuorempi tyttö menee yksin sitten jonnekin nurkkaan niiskuttamaan.