Johtaako onnellinen lapsuus onnettomaan aikuisuuteen?

Maunula kirjoittaa asiaa o/

Johtaako onnellinen lapsuus onnettomaan aikuisuuteen? – Suomenkuvalehti.fi

 

Joo ja rikas lapsuus köyhyyteen ja köyhyys rikkauteen...
Vaikea helppoon ja iloinen surulliseen...

Juu.

 

On tuossa asiaa!siis tuossa lintittämässäsi jutussa.

 

[QUOTE="hmm";24075206]Joo ja rikas lapsuus köyhyyteen ja köyhyys rikkauteen...
Vaikea helppoon ja iloinen surulliseen...

Juu.[/QUOTE]

Ei kaikki ole noin mustavalkosta. Tossa tekstissä on todella hyvä pointti!

 

[QUOTE="kylli";24075219]On tuossa asiaa!siis tuossa lintittämässäsi jutussa.[/QUOTE]

Itse olen huomannut (liikunta & urheilu), että hirvittävän monet lapset ja nuoret jättävät yrittämättä epäonnistumisen mahdollisuuden vuoksi ja tehdessään heidän neuvominen ja opastaminen on todella haasteellista.

Kaikkeen tekemiseen on tullut sellaista hällä väliä meininkiä kun se itse tekeminen on kuitenkin tärkeintä eikä helpolla uskalla ottaa riskiä siitä, että se tekeminen lakkaa.

 

Jos olette katsoneet Idolseja, niin huomaatte että osa tossa kirjoituksessa on totta. Osa ei aikuisenakaan vielä tajua että johonkin asiaan ei ole lahjoja, jos vanhemmat ovat aina toitottaneet miten mahtava ja upea oma lapsi on, vaikka yhtään ei olisi sävelkorvaa.

Mun mielestä lapsia kuuluu kehua ja kannustaa, mutta joku raja siinä kuitenkin. Reaalimaailma on kuitenkin vähän toisenlainen paikka, ja lapsen täytyisi siinäkin pärjätä.

 

Nimenomaan pettymyksen sietokyky on hukassa nykyajan lapsilta. Ja tätä voin tunnustaa olevan ilmassa jopa omalla esikoisella, tosin vähenevässä määrin kun sitä on treenailtu ja treenailtu aina uudestaan.

Samoin lapsien jatkuva kehuminen on minun mielestäni epäsopiva tapa parantaa itsetuntoa. Tällä tavalla luodaan vain lapsia joilla on täysin epärealistinen käsitys omista kyvyistä tai sitten hirveät vaatimukset itseä kohtaan siitä että kaikessa tulisi olla seppä jo syntyessään. Lasta voi kehua aiheesta ja kritiikin voi antaa sellaisessa hengessä ettei lapsi mene siitä rikki.

 

Onnellinen lapsuus on eri asia kuin pilalle hemmoteltu lapsuus.

 

On tuossa asiaa, mutta äärilaidat ovatkin aina huonoja valintoja. Kyllä lapsen on hyvä oppia käsittelemään pettymystä ja negatiivisia tunteita, mutta lasta pitää myös kuunnella ja kannustaa. Hyvä, terve itsetunto on arvokkain lahja mitä lapselle voi antaa.

 

moderni, lapsiin sataprosenttisesti keskittyvä perhemalli

Ihanko todella tämä on tämänpäivän yleinen perhemalli? Toivottavasti sentään ei! Elämässä vaan joutuu joskus häviämään ja eiköhän suurin osa vanhemmista sen tiedä ja hyväksy, että lapsen on opittava myös selviytymään pettymyksistä.
Mutta tuon jalkapallopelin, jossa ei hävitty, voitettu tai laskettu maaleja liittämistä tähän asiaan mä en ymmärrä! Eiköhän 5 vuotiaat viellä ansaitse leikin ilman kilpailua ja ne pettymyksen kokemukset tule vähän jostain muusta kuin pelin häviämisestä.

 

No mun mielestä 5-vuotias saakin olla hyvä, vaikkei oikeasti olisikaan. Ei tuossa iässä tarvitse vielä verissäpäin kilpailla, sekin tulee kilpaurheilussa vuoroon sitten aikanaan. Mutta muutoin olen samaa mieltä siitä, että lapsen tietä ei pitäisi koko ajan siloitella vaan lapsuuden pettymyksilläkin on oma tarkoituksensa.

 

Toisaalta toisaalta...

mulla ei ollut onnellinen lapsuus, ja itsetuntoa tai itseluottamusta mulla ei ollut lainkaan. Koskaan ei kannustettu, ja kaikki palaute mitä sain, oli vain negatiivista. Koskaan en ollut riittävän hyvä, vaikka tein mitä. Mikään ei riittänyt.

Tähän liittyen mun nykyinen pettymyksen sietokykyni on hyvin alhainen. Epäonnistumiset on suorastaan musertavia, koska mulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa tai uskoa itseeni. Jokainen epäonnistuminen todistaa että olen täysin arvoton ihminen. Hylätyksi tuleminen ja epäonnistuminen on käsittämättömän vaikeita kestää, kun ei ole onnistumisen kokemusta.

 

[QUOTE="...";24075968]On tuossa asiaa, mutta äärilaidat ovatkin aina huonoja valintoja. Kyllä lapsen on hyvä oppia käsittelemään pettymystä ja negatiivisia tunteita, mutta lasta pitää myös kuunnella ja kannustaa. Hyvä, terve itsetunto on arvokkain lahja mitä lapselle voi antaa.[/QUOTE]
Nimenomaan terve itsetunto. Jos itsetunto on näennäisesti hyvä, mutta epärealistinen, sillä ei aikuisten maailmassa helpolla selviä.

 

Nimenomaan terve itsetunto. Jos itsetunto on näennäisesti hyvä, mutta epärealistinen, sillä ei aikuisten maailmassa helpolla selviä.

Ja mun kokemus taas on niinpäin, että vanhemmat laitti aina silmät kiinni ja pään pensaaseen ja silmät kiinni, kun jostain olisi pitäny keskustella, joten mä en ole oppinu käsittelemään konfliksi tilanteita ja koen itseni heti kokonaan huonoksi ihmiseksi, jos pitäisi vastaanottaa negatiivista palautetta.
Oikeastaan tunne-elämäni on ihan samanlainen, jota "viima" kuvasi, mutta lähtökohta on toinen; minua ei koskaan "rangaistu" vaan kasvatettiin kehumalla kun asiat meni hyvin ja "hylkäämällä" kun asiat ei menny hyvin, siis täydellisekllä silmienummistuksella.

 

Ja mun kokemus taas on niinpäin, että vanhemmat laitti aina silmät kiinni ja pään pensaaseen ja silmät kiinni, kun jostain olisi pitäny keskustella, joten mä en ole oppinu käsittelemään konfliksi tilanteita ja koen itseni heti kokonaan huonoksi ihmiseksi, jos pitäisi vastaanottaa negatiivista palautetta.
Oikeastaan tunne-elämäni on ihan samanlainen, jota "viima" kuvasi, mutta lähtökohta on toinen; minua ei koskaan "rangaistu" vaan kasvatettiin kehumalla kun asiat meni hyvin ja "hylkäämällä" kun asiat ei menny hyvin, siis täydellisekllä silmienummistuksella.

Minusta hylkääminen ei olekaan mikään tapa tukea lastaan selviytymään pettymyksistään, mutta ei se ole myöskään tien siloittamista. Itse asiassa se on juurikin lapsen itsetunnon romuttamista. Antaa lapselle kuvan, että olet yksilönä hyväksyttävä vain silloin, kun onnistut.

 

Minusta hylkääminen ei olekaan mikään tapa tukea lastaan selviytymään pettymyksistään, mutta ei se ole myöskään tien siloittamista. Itse asiassa se on juurikin lapsen itsetunnon romuttamista. Antaa lapselle kuvan, että olet yksilönä hyväksyttävä vain silloin, kun onnistut.

Toi hylkääminen oli lainausmerkeissä, koska se oli...hirmu vaikea selittää, mutta nimenomaan sellaista, että vaikka vanhemmat joskus ihan sata varmasti tiesi, että johonkin olis pitäny puuttua, he esitti tyhmää, kuuroa ja sokeaa, koska heillä ei ollu kykyä kohdata ongelmia. Molemmat pelkäsivät konfliktia ja se taas johtui heidän lapsuudestaan -molemilla oli alkoholisti isä.
Itse olen vasta yli 3-kymppisenä tajunnut tuon kokonaisuuden, koska koin lapsuuteni hyvänä ja turvallisena, mitä se toki ulospäin olikin! Siitä vaan puuttui tuo tunnetason läsnäolo varsinkin silloin, kun olisi pitänyt käsitellä vaikeita asioita.
Se siis ei ollu hylkäämistä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta mulle ei esim. olis koskaan tullu mieleen kertyoa ongelmistani vanhemmille, mä ilmeisesti tajusin jo lapsena heidän kyvyttömyytensä kohdata ongelmia.

 

Muistan joskus lukeneeni jostain, että vanhempien tärkein kasvatustehtävä on tuottaa pettymyksiä lapselleen. No, tuo on tietysti kärjistetty totuus, mutta mielestäni siinä on asian jyvää. Meillä olen pienestä pitäen kasvattanut lapsia pieniin pettymyksiin. Aina ei saa mitä haluaa, pahaa ruokaa pitää myös syödä, jne. Minun silmissäni nuo on siis pieniä, mutta esim. Taaperolle ne ovat joskus elämän ja kuoleman paikkoja, jotka sitten yhdessä käsitellään puhumalla itkun loputtua.