Kadehditko koskaan salaa lapsettomia pariskuntia tai heitä joilla on vain yksi lapsi ?

  • Viestiketjun aloittaja "Betti"
  • Ensimmäinen viesti
Mulla on vain yksi lapsi, enkä häntä pois antaisi tai lisää haluaisi, eli ei kateellisuutta.
Joskus sitä toki miettii, että jos ei olisi tuota lasta tehnyt, niin voisin toteuttaa itseäni joissain asioissa paljon vapaammin, mutta sitten kuitenkin lapsesta tulevat hyödyt ja tunteet voittavat ne vähäiset rajoitukset 6-0.
Eikä tässä montaa vuotta edes mene, että olen taas vapaampi - ja toisaalta olen tosi vapaa nytkin, sillä lapsi on niin automaattinen osa pakettia.

Ymmärrän kyllä, jos joku joskus miettii, että olisikin vain yksi lapsi, niin olisi paljon helpompaa.
Onhan se joskus monen pienen lapsen kanssa hirveätä hulabaloota ja vie enemmän aikaa.
Tuon huomaa ihan jo tuttavapiirissä, ettei monen lapsen äideillä ole enää samalla tavalla aikaa esim. puhua pitkiä puheluita, kuin yksilapsisilla ja kyläilyistäkin tulee hektisempiä, kun on enemmän ääntä ja sellaista "hulabaloota".

Toisaalta nuo ovat myös syitä siihen, miksi erityisesti arvostan äitejä ja isiä, joilla on monta lasta.
Etenkin suurperheiden kohdalla hattu nousee todella korkealle.
 
yhden lapsen kanssa on hyva ja helppo olla mutta! kun ajattelen pidemmalle tulevaisuuteen eli yksi lapsi on sitten joskus vastuussa meista vanhemmistaan. on aika iso ja raskas taakka. tilanne on edessa omassa perheessani. siskoni ovat naimisissa ainokaisten kanssa jolloinka appivanhemmat tulevat olemaan heidan vastuullaan. nain ollen omat vanhempamme jaavat minulle. onneksi omalla miehellani on kolme sisarusta. eli edes se kaksi lasta. en halua aiheuttaa ainokaiselle sita taakkaa yksin kannettavaksi.
 
Ainokaisella on luultavasti myös puoliso, eli ei joudu yksin kantamaan taakkaa vanhemmistaan.

Ja jos on tarpeeksi fiksu, niin ei venytä ainokaisen saantia keski-ikään, jolloin ei mene sitten jälkeläisen ruuhkavuodet pilalle, kun vanha äiti rupeaa sairastamaan.
+60-vuotiaana vanhempien asioiden hoitaminen tuskin sotkee niin paljon kuviota tai on henkisestikään niin raskasta.
Säälittää katsoa joitain, joilla tulee vanhempien luonnollinen vanheneminen eteen jo jopa alle neljänkympin, ja pahimmillaan vielä omat lapset pieniä jne.
 
natusan
Ketjua lukematta, vastaan, että en kadehdi. Ja ap;n mielipiteeseen siitä, että ainokaiset on jotenkin harvinaisen hyvin käyttäytyviä tmv., niin pakko nillittää vastaan. Ne ainokaiset, jotka omaan ystäväpiiriini kuulu(i)vat, ovat päinvastoin olleet juurikin sellaisia, jotka kuvittelevat aina olevansa oikeassa, ja itse luulevat olevansa jotenkin harvinaisen mukavia/ystävällisiä ja empaattisia, vaikka muut ajattelevatkin juuri päinvastoin. Nyt kun omat lapset ovat jo osittain lähtemässä kotoa, niin olen äärettömän iloinen, että meillä on useampi kuin yksi lapsi, ja lapsetkin tykkäävät siitä, että jouluna koko perhe on koossa.. Surullinen olen heidän puolestaan, jotka ovat tahattomasti lapsettomia tai ovat jääneet yksilapsiseksi perheeksi ilman omaa toivettaan, ja toisaalta taas, kunnioitan heitä, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia..Jokainen tyylillään, jos sen saa itse vapaasti valita.
 
Mä jäin miettimään tuota, kun monet pelkäävät vanhempien vanhenemista ja sitä, että he jäävät sitten lasten vastuulle. Ensinnäkin, jos julmasti ajatellaan, niin lapset eivät ole vastuussa vanhemmistaan. Ei mikään taho pakota siihen. Käytännössä taitaa kyllä olla kovin harvinaista, että lapset irtisanoutuvat täysin vanhemmistaan, vaikka ennen vanhuudenpäiviä olisivat olleet ihan normaaleissa väleissä.

Mulla on päälle seitsemänkymppiset vanhemmat. Jos äitistä aika jättää ennen isää, niin isä on pulassa. Se kun ei osaa edes perunoita keittää. Eli eläis sitten mikroruualla lopun ikänsä, tai kävisi ulkona syömässä. Ei osaa tehdä mitään kotona sisällä, ei niin mitään. Mä asun meistä sisaruksista lähimpänä, joten mä varmaan sitten kävisin siellä siivoamassa jne. Mutta en mä sitä ainakaan nyt osaa ajatella ihan hirveänä riesana. Jos taas isä menee ennen äitiä, äiti haluaa palvelutaloon. Sellaseen, mistä ostetaan tai vuokrataan asunto ja sieltä saa ostettua lisäpalveluja. Eli me myytäis heidän talonsa ja kustannettais äidille kissanpäivät lopuksi ikää :). Ja kun ei enää pärjää yksin, mennään vanhainkotiin, jossa on ympärivuorokautinen hoito. Ehkä mä olen naiivi, mutta mä en jaksa kantaa tuosta stressiä enkä usko, että mun elämä tulee siitä ihan hirveästi vaikeutumaan.
 
  • Tykkää
Reactions: Ciervo
Mä nyt vaan oikeasti väitän, että kukaan ei oikeasti halua kolmea lasta enempää. Neljä lasta tai enemmän on yleensä jotain oman tyhjiön täyttämistä elämässä ja niiden lasten kautta haetaan jotain, mitä ei ole saavuttanut tms.
Ookkei...

Minulla on kolme lasta, esikoinen jo melkoisen aikuinenkin. Olisin halunnut enemmän lapsia, mutta niitä ei ole, osaksi elämäntilanteista johtuvista syistä, osaksi siksi, ettei niitä tullut ja lopulta siksi, että mies sanoi nyt olevan aika katsoa eteenpäin.

Minulla on ylempi akateeminen loppututkinto, mielenkiintoinen työ, kivoja harrastuksia, ihania ystäviä ja tärkeitä sukulaisia. Missähän se tyhjiö elämässäni piileskelee ja milloin se tulee esille?

Ikinä en kadehdi niitä joilla on yksi lapsi tai ei lainkaan (miksi IHMEESSÄ kadehtisin, kun ennätin niitäkin vaiheita elämässäni elää? :O ), mutta joskus kadehdin suurperheellisiä (ihan vähän vain ;) ).
 
tuos vanhuudesta. kun omiskin noin ruusuista. jos kumpikin on ainoita lapsia on niita vanhuksia hoidettavana nelja. kerran viikossa kaynti vie jo kaksi iltaa. jos olet itse viel tyoelamas niin kiire tulee. siihen paalle mahdolliset lapsenlapset ja omat menot. vanhustenpalvelutalot yms on surkeita paikkoja. olen juuri oman mummuni elamaa vierest seurannu. huonolla tuurilla aviopari joutuu toisistaan eroon. sit kuskataan ja vieraillaan kummassakin. on laakari kaynteja ja kaupassa kayntia.mummoni parjasi hyvin viel vuosi sitten. viimeinen puolivuosi oli avartava kokemus siita kuinka huonosti asiat ovat vanhustenhoidos. vuodeosastolta hoivakotiin. viikonpaast takas. ja taas kotiututetaan. loppujen lopuks mummu kuoli koska elimisto oli kuivunut siella maksullisessa hoivakodissa! kukaan ei pitanyt huolta et han joi! oma aitini on ravannut lahes paivittain mummun luona puoli vuotta. tyoelaman ohessa aika rankkaa (ikaa 60). ja itse olen mielestani vastuussa vanhemmistani. he ovat minut aikoinaan hoitaneet. vastapalvelus!
 
5n äiti
En kadehdi, en osaa ajatella edes sellaista omalle kohdalleni. Olen aina halunnut ison perheen, siis jo teinityttönä. Onhan meillä jonkun mainitsemaa hulabaloota ja aina sattuu ja tapahtuu, mutta sellaista elämän pitää ollakin. Siis meidän elämän. Jokainen elää omien toiveidensa mukaan.
 
tuos vanhuudesta. kun omiskin noin ruusuista. jos kumpikin on ainoita lapsia on niita vanhuksia hoidettavana nelja. kerran viikossa kaynti vie jo kaksi iltaa. jos olet itse viel tyoelamas niin kiire tulee. siihen paalle mahdolliset lapsenlapset ja omat menot. vanhustenpalvelutalot yms on surkeita paikkoja. olen juuri oman mummuni elamaa vierest seurannu. huonolla tuurilla aviopari joutuu toisistaan eroon. sit kuskataan ja vieraillaan kummassakin. on laakari kaynteja ja kaupassa kayntia.mummoni parjasi hyvin viel vuosi sitten. viimeinen puolivuosi oli avartava kokemus siita kuinka huonosti asiat ovat vanhustenhoidos. vuodeosastolta hoivakotiin. viikonpaast takas. ja taas kotiututetaan. loppujen lopuks mummu kuoli koska elimisto oli kuivunut siella maksullisessa hoivakodissa! kukaan ei pitanyt huolta et han joi! oma aitini on ravannut lahes paivittain mummun luona puoli vuotta. tyoelaman ohessa aika rankkaa (ikaa 60). ja itse olen mielestani vastuussa vanhemmistani. he ovat minut aikoinaan hoitaneet. vastapalvelus!
Meillä on sellainen tilanne, että mun ja miehen vanhemmilla on melkein 20 vuotta ikäeroa. Eli hyvin suurella todennäköisyydellä mun vanhemmat on kuolleet siinä kohtaa kun miehen vanhemmat ovat "hoidettavia". Me ei olla kumpikaan ainoita lapsia, mutta mun kohdalla mä asun kaikkein lähimpänä. Miehen kohdalla kävis todennäköisesti niin, että hänen siskonsa olisivat ensisijaisia hoitajia.

Turussa on palvelutaloja, jotka on tarkoitettu omatoimisille, mutta ihmisiä ympärilleen kaipaaville vanhuksille. Eli samat palvelut saa kuin kotona asuessaankin, mutta asuintalo on sellainen yhteisö, ettei tartte ihan yksinään olla. Ja on yhteinen ruokala, joten jos ei halua tehdä enää ruokaa, ei tartte. Mun vanhempieni kohdalla olisi vaan siunaus äidille, jos pääsisivät eri paikkaan. Saisi nauttia edes viime hetket elämästään.

Omia lapsenlapsia mulla ei toivottavasti silloin vielä ole, koska mun tyttö on vasta 9. Mä toivon, että pääsis reilusti parinkympin toiselle puolelle, ennen kuin alkaa äidiksi.

En mä sano, etteikö se olisi rankkaa. Varmasti on ja toisille se voi olla rankempaa kuin toisille. Mun isäni hoiti ikääntyvän äitinsä asiat melkein yksinään, koska siskonsa asuu sen verran kauempana. Mutta ei hän silloinkaan siellä joka päivä käynyt, jos oli muutakin menoa.
 
"Pisa"
[QUOTE="Betti";30598542]Tunnen monia ainokaisia ja musta tuntuu, että ainoat lapset ovat aina jotenkin rauhallisia, kohteliaita ja hyvin menestyneitä.
Toisaalta joskus kadehdin lapsettomia pariskuntia... Sitä vapaa-aikaa mitä heillä on ja aina on mahdollisuus tehdä mitä haluaa. Töiden jälkeen voi ottaa päikkärit tai mennä kaupungille ja illalla harrastuksiin... kesälomalla saa vaan olla ja rentoutua.

Mulla on kolme lasta ja rakastan heitä ja en tietenkään pois antaisi... Joskus vaan sisimmässäni kadehdin heitä, joilla on vain yksi lapsi tai ei lapsia..[/QUOTE]

Minulla on yksi lapsi, enkä enempää ehkä haluakaan, ja tottakai joskus tulee mieleen, että olispa ihanaa olla lapseton, ei olis tätä eikä tätä ongelmaa, sais olla RAUHASSA. Mutta sitten toisaalta en olisi valmis antamaan pois niitä hetkiä, kun äitiys on tajunnanräjäyttävän ihanaa. Luen joka ilta lapselleni iltasadun ja pohdin päivön aikana tapahtuneita ihmeitä. Itken joka kerta liikutuksesta, kun lapseni esiintyy esim. koulun joulujuhlassa, ja mietin, miten en tästäkään ylpeyden- ja kiitollisudentunteesta olisi mitään tiennyt, ellen olisi tullut äidiksi.

Olenkin päättänyt ottaa vähän niin kuin molemmista parhaat puolet; kun on yksi lapsi, niin saa elää sitä äitiyttä ja tuntea ne kaikki ihanat ja kurjatkin tunteet, mutta en ole hankkinut useampaa, jotta jaksan kuitenkin itsekin nauttia vielä jostakin omista jutuista, ja toisaalta saan tyydytystä siitä, että jaksan olla sille ainokaiselleni sellainen äiti kuin minkä hän ansaitsee.

Mutta jokainen tietää itse kohdallaan, millainen lapsiluku tekee hänet kaikkein onnellisimmaksi. Eniten vierastan ajatusta, että lapsia tehdään "toisilleen", ts. lapsi tehdään siksi että halutaan toiselle lapselle sisarus. Minusta lapsi pitäisi tehdä hänen itsensä takia; halutaan tarjota jollekin jotakin hyvää, halutaan itse antaa rakkautta ja hoivata, ei "lahjoiteta" toista toiselle, vaan lahjoitetaan itsensä jonkun käyttöön.
 
no regrets
Elän elämäni niin, ettei jää kaduttavaa. Eli koska kadehtisin, niin en ole tehnyt niitä lapsia, enkä teekään. Perheellisten lienee ihan turha miettiä tuollaisia kun ei se asia siitä miksikään muutu. Kuten myös toisin päin.
 
[QUOTE="Pisa";30598928]Eniten vierastan ajatusta, että lapsia tehdään "toisilleen", ts. lapsi tehdään siksi että halutaan toiselle lapselle sisarus. Minusta lapsi pitäisi tehdä hänen itsensä takia; halutaan tarjota jollekin jotakin hyvää, halutaan itse antaa rakkautta ja hoivata, ei "lahjoiteta" toista toiselle, vaan lahjoitetaan itsensä jonkun käyttöön.[/QUOTE]

Mä olen erittäin samaa mieltä. Musta kuulostaa oikeasti aika karmealta, kun sanotaan, että "täytyy tehdä esikoiselle pian sisarus". Niin kuin se olis joku tavara, joka esikoisen pitää saada ollakseen tyytyväinen. Monta sisarusta on ihan ok, kunhan ne kaikki on tehty vanhempien "tarpeita" ajatellen, ei niin, että "kun pitää tuolle Maijalle sentään kaveri saada".
 
vieraas
Alkuperäinen kirjoittaja Sopivasti lihava mäyrä;30598795:
Mä jäin miettimään tuota, kun monet pelkäävät vanhempien vanhenemista ja sitä, että he jäävät sitten lasten vastuulle. Ensinnäkin, jos julmasti ajatellaan, niin lapset eivät ole vastuussa vanhemmistaan. Ei mikään taho pakota siihen. Käytännössä taitaa kyllä olla kovin harvinaista, että lapset irtisanoutuvat täysin vanhemmistaan, vaikka ennen vanhuudenpäiviä olisivat olleet ihan normaaleissa väleissä.

Mulla on päälle seitsemänkymppiset vanhemmat. Jos äitistä aika jättää ennen isää, niin isä on pulassa. Se kun ei osaa edes perunoita keittää. Eli eläis sitten mikroruualla lopun ikänsä, tai kävisi ulkona syömässä. Ei osaa tehdä mitään kotona sisällä, ei niin mitään. Mä asun meistä sisaruksista lähimpänä, joten mä varmaan sitten kävisin siellä siivoamassa jne. Mutta en mä sitä ainakaan nyt osaa ajatella ihan hirveänä riesana. Jos taas isä menee ennen äitiä, äiti haluaa palvelutaloon. Sellaseen, mistä ostetaan tai vuokrataan asunto ja sieltä saa ostettua lisäpalveluja. Eli me myytäis heidän talonsa ja kustannettais äidille kissanpäivät lopuksi ikää :). Ja kun ei enää pärjää yksin, mennään vanhainkotiin, jossa on ympärivuorokautinen hoito. Ehkä mä olen naiivi, mutta mä en jaksa kantaa tuosta stressiä enkä usko, että mun elämä tulee siitä ihan hirveästi vaikeutumaan.
Aika ruusunen kuva, mutta mikäs siinä. Parempihan se on positiivisen kautta ajatella asioita :) Oma näkemys on erilainen, kun olen oman äitini (ainut lapsi) huolta seurannut mummistani jolla on dementia.
 
vierass
Alkuperäinen kirjoittaja Sopivasti lihava mäyrä;30598795:
Mulla on päälle seitsemänkymppiset vanhemmat. Jos äitistä aika jättää ennen isää, niin isä on pulassa. Se kun ei osaa edes perunoita keittää. Eli eläis sitten mikroruualla lopun ikänsä, tai kävisi ulkona syömässä. Ei osaa tehdä mitään kotona sisällä, ei niin mitään. Mä asun meistä sisaruksista lähimpänä, joten mä varmaan sitten kävisin siellä siivoamassa jne. Mutta en mä sitä ainakaan nyt osaa ajatella ihan hirveänä riesana. Jos taas isä menee ennen äitiä, äiti haluaa palvelutaloon. Sellaseen, mistä ostetaan tai vuokrataan asunto ja sieltä saa ostettua lisäpalveluja. Eli me myytäis heidän talonsa ja kustannettais äidille kissanpäivät lopuksi ikää :). Ja kun ei enää pärjää yksin, mennään vanhainkotiin, jossa on ympärivuorokautinen hoito. Ehkä mä olen naiivi, mutta mä en jaksa kantaa tuosta stressiä enkä usko, että mun elämä tulee siitä ihan hirveästi vaikeutumaan.

Voi jos se oiskin noin että vaan "mennään" palvelutaloon. Ja sitten kun kunto on omasta mielestä sellainen, niin "mennään" suurempaa hoivaa tarjoavaan paikkaan. Paikoista on hirveä pula. Ei niihin vaan mennä, niitä pitää anoa ja pyytää ja soitella ja jonottaa ja paikkaan voi mennä kuukausia, vuosiakin. Ja maksaa paljon, tonni kuussa ei riitä.

Ei sinänsä liittynyt alkuperäiseen aiheeseen mutta pakko mainita.
 
Meillä
Mulla on kolme lasta. En kadehdi yksi- tai kaksilapsisia perheitä, kaipaan vaan "edellistä" elämääni, aikaa ennen lapsi (ja välillä ilman miestäkin). Miten ihana oli määrätä vain omasta elämästään, sai tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Ei tarvinnut mennä kenenkään muun ehdoilla.

Halusin kolme lasta ja iloitsen heistä. Olen ennemmin kolmen kuin yhden tai kahden lapsen äiti. En osaa ajatella sitä niin, että pienemmän määrän kanssa olisi helpompaa. Yhdestäkin lapsesta on vastuussa ja sitä vapaata elämää ei takaisin saa (paitsi ehkä sitten kun lapset muuttava kotoa).

Haluaisin olla niin varakas, että mulla olisi mahdollisuus ostaa oma kaksio kantakaupungista ja mennä sinne aina välillä viettämään omaa aikaa, siistiin, puhtaaseen, hiljaiseen kotiin :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Sopivasti lihava mäyrä;30598795:
Mä jäin miettimään tuota, kun monet pelkäävät vanhempien vanhenemista ja sitä, että he jäävät sitten lasten vastuulle. Ensinnäkin, jos julmasti ajatellaan, niin lapset eivät ole vastuussa vanhemmistaan. Ei mikään taho pakota siihen. Käytännössä taitaa kyllä olla kovin harvinaista, että lapset irtisanoutuvat täysin vanhemmistaan, vaikka ennen vanhuudenpäiviä olisivat olleet ihan normaaleissa väleissä.

Mulla on päälle seitsemänkymppiset vanhemmat. Jos äitistä aika jättää ennen isää, niin isä on pulassa. Se kun ei osaa edes perunoita keittää. Eli eläis sitten mikroruualla lopun ikänsä, tai kävisi ulkona syömässä. Ei osaa tehdä mitään kotona sisällä, ei niin mitään. Mä asun meistä sisaruksista lähimpänä, joten mä varmaan sitten kävisin siellä siivoamassa jne. Mutta en mä sitä ainakaan nyt osaa ajatella ihan hirveänä riesana. Jos taas isä menee ennen äitiä, äiti haluaa palvelutaloon. Sellaseen, mistä ostetaan tai vuokrataan asunto ja sieltä saa ostettua lisäpalveluja. Eli me myytäis heidän talonsa ja kustannettais äidille kissanpäivät lopuksi ikää :). Ja kun ei enää pärjää yksin, mennään vanhainkotiin, jossa on ympärivuorokautinen hoito. Ehkä mä olen naiivi, mutta mä en jaksa kantaa tuosta stressiä enkä usko, että mun elämä tulee siitä ihan hirveästi vaikeutumaan.

Näin ajattelen minäkin. Eikä se edes ole julma ajatus omiin korviini, että omat vanhemmat palvelutalossa saisivat elellä viimeiset vuotensa ja heistä huolehdittaisiin ympärivuorokautisesti ammattilaisten puolesta. Se ei poista tai vähennä lähimmäisen (mulla siis tyttären) vastuuta, paitsi ettei turhista asioista tarvitse stressata! Lääkkeen annot ja otot yms. mitä itselläni ei varmasti ole aikaa eikä halua sitoutua sellaiseen, koska joutuisin joka aamu ja ilta vahtimaan dosettia, lääkkeitä kun menee vanhuksilla yllättävän paljon!:O

Sitten taas vanhemmat jotka eivät ole olleet vanhempina, isovanhempina ja ystävinä hyviä voivat katsoa peiliin että minkä takia heitä ei käydä tapaamassa. Yhteiskunta huolehtii loppuviimein heistä.
 
2:n äiti
Joo välillä kadehdin sekä lapsettomia että myös yhden vanhempia. Mutta sitten kun näen lasteni yhteisiä leikkejä, juttuja, kikatusta... en kyllä vaihtaisi mitään pois. Vaikka sitä riehumista ja tappeluakin kyllä piisaa :D
 
vierasss
Tottakai joskus on tullut kateuden tunteita lapsettomia kohtaan.
Yleensä tilanteessa, jossa itse on kuolemanväsynyt ja stressaantunut ja hommia olisi vaikka muille jakaa ja miettii, miten paljon helpommalla lapsettomat pääsevät.
Nuo on kuitenkin harvinaisia ja ohimeneviä tunteita ja tilanteita ja vanhemmuuden hyvät puolet pesee huonot puolet 100-0.
Paljon useammin tulee mietittyä että onneksi mulla on tuo lapsi ja miten onnellinen olen hänestä.
 
Vier.
[QUOTE="Betti";30598542]Me olemme mieheni kanssa kumpikin ainoita lapsia. Mä en ole lapsena koskaan kaivannut sisaruksia ja mulla oli oikein onnellinen ja tasapainoinen lapsuus. Vietimme perheenä paljon aikaa.
Mieheni on myös ainokainen ja hänen mielestään ollut aina erityisen etuoikeutettu siitä, että on saanut olla ainoa lapsi. Mies ei ole millään tavalla hemmoteltu ja ei ole saanut ns. "mitään ilmaiseksi", mutta jotenkin kokenut kuitenkin aina, että ainoat lapset olisivat onnellisempia.
Tunnen monia ainokaisia ja musta tuntuu, että ainoat lapset ovat aina jotenkin rauhallisia, kohteliaita ja hyvin menestyneitä.
Toisaalta joskus kadehdin lapsettomia pariskuntia... Sitä vapaa-aikaa mitä heillä on ja aina on mahdollisuus tehdä mitä haluaa. Töiden jälkeen voi ottaa päikkärit tai mennä kaupungille ja illalla harrastuksiin... kesälomalla saa vaan olla ja rentoutua.

Mulla on kolme lasta ja rakastan heitä ja en tietenkään pois antaisi... Joskus vaan sisimmässäni kadehdin heitä, joilla on vain yksi lapsi tai ei lapsia..[/QUOTE]

En kadehdi. Koskaan. Joskus vähän säälin.
- Terveisin yhden lapsen perheessä kasvanut 9 lapsen äiti.
 
nolo
En ainakaan ykslapsisia. Esikko oli pitkään yksin, hänen kanssaan paljon touhuttiin mutta lapsi oli kuitenkin jollain tapaa yksinäinen vaikka oli paljon kavereita ja yökyläilyjä ym vähän väliä. Isompana sanonutkin sen suoraan että harmitti kun ei ollut sisaruksia. Myöhemmin muutama lisää, hulinaa riittää mutta leikkivät keskenään, riitelevätkin mutta ihan hellyttävästi pitävät toisistaan huolta ja toistensa puolta. Itselleni omat siskot ovat ihan kullanarvoisia, enemmänkin. Suvussa ja perheessä ollaan vahvasti samaa porukkaa ja huolehditaan toisista. Ja niille jotka ajattelee, että vanhemmat vaan palvelutalon, toki, jos ja kun se aika tulee. Mutta useimmilla toive elää omassa kodissa niin pitkään kuin pystyy, voi olla monia vuosia, jolloin tarvitsee paljon apuja siihen.
 
Neljälasta
En kadehdi....kaikki lapset on meille toivottuna syntyneet :) itse elin yli 10 v ainoana lapsena ja aina toivoin sisaruksia, sitten kun heitä sain, niin meillä on niin iso ikäero, että ei valitettavasti olla kovin läheisiä...
Nyt ihan lähipiirissä on lapseton pariskunta ja ennemminkin usein ajattelen, että millä ihmeellä he elämänsä " täyttävät" kun ei ole lapsia....alkoholinkäyttöä viikonloppuisin....ei hyvä,...9
Ennemminkin nyt odotan aikaa kun lapset kasvaa ja "kadehdin" niitä, joilla lapset jo isompia. Ja joskus kun kaikki sairastaa tai ovet tapelleet keskenään koko päivän, niin mielessä käy ajatus, miten ihanaa ois jos ei ois yhtään lasta!
Ja käydään miehen kanssa molemmat töissä ja harrastetaankin, eli ei noi lapset meidän elämän ainoa sisältö ole ;)
 

Yhteistyössä