Kaduttaa, että suostuin kummiksi

Mua kaduttaa NIIIIN paljon, että suostuin kummiksi kaverini lapselle.
Lapsessa ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta en vain tunne minkäänlaista mielenkiintoa koko poikaa kohtaan. Hän on täysin yhdentekevä mulle. En tiedä kuinka paljon tunteettomuuteeni vaikuttaa se, että lapsen äidistä tuli lapsen myötä jatkuvasti valittava, nariseva kotiäiti, jonka maailma pyörii vain ja ainoastaan lapsen ympärillä. Mua ei huvita enää edes nähdä koko naista, kun se on niin negatiivinen ja apaattinen, että tuntuu kuin se imis minustakin kaiken energian sillä valittamisellaan. Mitä tahansa hälle ehdottaakin tai sanookin niin aina on vastaus ei voi, en pysty, en jaksa, ei ole rahaa. Valivali. Olen siis ehdottanut milloin mitäkin tekemistä sekä lapsen kanssa että ilman, mutta mikään ei oo ikinä hyvin.
Nyt oon tän narisijan kanssa väkisin tekemisissä ehkä kerran kuukaudessa. Kokonaan en halua välejä katkaista, kun pidän hänen miehestään ja haluan hänen kanssaan olla tekemisissä. Vaikka kohta kai on pakko, kun en jaksa enää vältelläkään ko. naista. parempi olisikin kai katkaista välit kokonaan.
KAverini mielestä kummin tehtävä on ottaa lasta hoitoon (en taatusti ota!), viettää aikaa ja viedä sirkukseen jne. Ne on mustkin kummille ihan mukavia juttuja ja teenkin niitä toisen kummilapseni kanssa. Tämän toisen kanssa en osaa olla olenkaan ja hän on jotenkin...epämiellyttävä. Kauheaa sanoa niin parivuotiaasta, mutta joku siinä on sellaista etten tunne muuta kuin lievää vastenmielisyyttä koko lasta kohtaan.

Mä siis jatkan tätä väkisin kerran kuussa kyläilyä, lahjan ostamista synttärinä ja jouluna ja toivon, että lapsi konfirmoiais pian niin loppuis tää kummin velvollisuus tältä osin.

ps. mä oon oikeesti ihan kiva ihminen ja hyvä kummi muille kummilapsilleni. Hitto kun olis aikoinaan nähny kristallipallosta millaiseksi kaverini muuttuu lapsen tultua. En taatusti olisi alkanut koko hommaan.

 

Mä luulen, että ratkaiseva tekijä tuossa on nimenomaan kaverisi käytös. Eli se tavallaan rumentaa lapsenkin sinun silmissäsi, etenkin, jos tuo kaveri urputtaa koko ajan myös kaikkea lapseen liittyvää. Et saa muuta kuin negatiivista mielleyhtymää kyseisestä lapsesta. Se on harmi.

 

Mä luulen, että ratkaiseva tekijä tuossa on nimenomaan kaverisi käytös. Eli se tavallaan rumentaa lapsenkin sinun silmissäsi, etenkin, jos tuo kaveri urputtaa koko ajan myös kaikkea lapseen liittyvää. Et saa muuta kuin negatiivista mielleyhtymää kyseisestä lapsesta. Se on harmi.

Mä luulen ihan samaa. Jotenkin tuntuu että mä nään sen lapsenkin naaman vääntyneen aina sellaiseen tyytymättömään ilmeeseen.

 

Mulle kävi samoin, ei olis ikinä pitänyt suostua kummiksi. Ystäväni muuttui todella tylsäksi, jutut pelkkää vauva-äiti-symbioosia ja meno vaan jatkuu. Itsellänikin nyt yksi lapsi, mutta en silti jaksa mitään kotiäitihössötyksiä, aloitin työtkin jo lapsen ollessa 1,5v, eikä tuo kaverini ole vieläkään töissä, ollut jo 6 vuotta kotona... No, meillä meni siihen että välimme on käytännössä katkenneet kokonaan. Viime joulu oli ensimmäinen, etten vienyt edes joululahjaa kummilapselle, kun tunsin itseni vain lahjanantokoneeksi. Surullista, mutta eipä sitä elämästä koskaan tiedä, eikä kummius pidä olla mikään taakka kenellekään.

 

Ei se sit auttaisi, jos tapaisit lasta ilman tuota äitiä ja jossain muualla kuin heidän kodissaan? Näkisit lapsessa uusia puolia ilman sitä negatiivista ympäristöä. Tämä siis siinä tapauksessa, mikäli haluaisit suhteesi tuohon nimenomaiseen kummilapseen olevan toisenlainen.

 

En tiedä missä määrin tämä pitää paikkaansa (ei siis ole mikään fakta, vaan mutu-tuntuma), mutta voihan olla, että se äidin narina ja negatiivisuus on osittain myös tarttunut tähän lapseen. Kaksivuotiaan vikahan se ei missään tapauksessa ole, mutta se voi olla hankala nähdä, kun lapsen äiti ns. pilaa käytöksellään sinun mielikuvasi myös siitä lapsesta itsestään.

Ei minuakaan huvittaisi ottaa noin käyttäytyvän ihmisen lasta hoitoon tai tehdä mitään, jos kuitenkin mikään ei lopulta kelpaa ja kaikki on aina huonosti.

Onko täysin mahdoton ajatus keskustella tästä kaverisi kanssa? Ihan vaikka sanoa ääneen se mitä tuohonkin kirjoitit; että hänen negatiivisuutensa imee sinustakin kaiken energian. Jos muutenkin mietit välien katkomista, sinulla ei ainakaan ole mitään hävittävää.

 

[QUOTE="vieras";26801442]Mulle kävi samoin, ei olis ikinä pitänyt suostua kummiksi. Ystäväni muuttui todella tylsäksi, jutut pelkkää vauva-äiti-symbioosia ja meno vaan jatkuu. Itsellänikin nyt yksi lapsi, mutta en silti jaksa mitään kotiäitihössötyksiä, aloitin työtkin jo lapsen ollessa 1,5v, eikä tuo kaverini ole vieläkään töissä, ollut jo 6 vuotta kotona... No, meillä meni siihen että välimme on käytännössä katkenneet kokonaan. Viime joulu oli ensimmäinen, etten vienyt edes joululahjaa kummilapselle, kun tunsin itseni vain lahjanantokoneeksi. Surullista, mutta eipä sitä elämästä koskaan tiedä, eikä kummius pidä olla mikään taakka kenellekään.[/QUOTE]

Nimenoman taakka se on ja kerran kuussa kun nähdään, sekin on pelkkä pakollisuus. Siihenkin suostuin vain siksi, että sitten saan olla taas kuukauden rauhassa, kun muuten se nainen soittelee koko ajan tai laittaa viestiä että voidaanko tulla käymään ja lapset vois leikkiä jne. Juu, kiitos ei. meillä on pirunmoinen kiire muutenkin arkisin niin siihen ei jaksa vielä ottaa jotain narisijaa sohvalle valittamaan miten huonosti taas kaikki menee.

 

Mitähän se kaveri meinais, jos sanoisit sille suoraan?

Tollasten ihmisten juttuja ois joskus kiva nauhottaa, soittaa niille niitä ja kysyä sit mitä mieltä on, ootko kivaa seuraa..?

Ymmärrän sinua, ja kiitän luojaani etten ole suostunut kummiksi. Olen aina vedonnut siihen etten kuulu kirkkoon.

 

Onko sillä naisella masennusta, ahdistusta, kovaa stressiä? Saattaa selittää käytöksen. Kotiäitiyden lisäksi saattaa olla "vaiettuja suruja", jotka muille näkyvät rasittavana valitustulvana. Jospa saisi apua ja muuttuisi vähän positiivisemmaksi. Hän saattaa ajan mittaan myös muuttua, kun huomaa positiivisella asenteella parantavan omaa oloansa. Joku läheinen (hänen miehensä kenties)voisi myös vihjaista hänelle, että jatkuva valitus vie voimia muilta ja itseltä. Ei sitä aina edes itse huomaa. Joka tapauksessa aika hienoa, että silti jaksat olla tekemisissä. Ei sellaista moni jaksaisi...

 

Mä suostuin kummiksi ja sen jälkeen ei ole muuta kuin harmittanut. Kumminpoikani äiti asuu monta sataa kilometria kauempana ja aina minun pitää mennä sinne suuntaan (joka ikiseen kissanristiäiseenkin) ja kertaakaan ei olla tultu tänne päin.. Edes mun häihin! Tai kun mä sain pojan.. Joten nyt on yhteys katkennut kokonaan. Inhottaa :S Pitäisi varmaan alkaa edes kummipojalle lahjoja sillon tällön. Mut olis se kiva että tänne suuntaankin tulisi jotain..

 

Minä tapaisin pelkästään lasta. Eli ottaisin omaan hoitooni, kävisin hänen kanssaan ulkona jne. En jaksa olla tekemisissä valittajien ja negatiivisten ihmisten kanssa. Ei ole pakko.

 

Voisiko tolla kaverillasi olla tosi pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus, parisuhteessa ongelmia tms mikä vetää mielen matalaksi?
Mun mielestä sä voisit jutella sen kanssa ja kysyä mitä todella kuuluu, ja kertoa että oot kyllästynyt pelkkään valitukseen ja kysyä myös tarvitseeko se apua. Jos ei juttelu auta mitenkään niin.... Niin.

 

Mua kaduttaa NIIIIN paljon, että suostuin kummiksi kaverini lapselle.
Lapsessa ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta en vain tunne minkäänlaista mielenkiintoa koko poikaa kohtaan. Hän on täysin yhdentekevä mulle. En tiedä kuinka paljon tunteettomuuteeni vaikuttaa se, että lapsen äidistä tuli lapsen myötä jatkuvasti valittava, nariseva kotiäiti, jonka maailma pyörii vain ja ainoastaan lapsen ympärillä. Mua ei huvita enää edes nähdä koko naista, kun se on niin negatiivinen ja apaattinen, että tuntuu kuin se imis minustakin kaiken energian sillä valittamisellaan. Mitä tahansa hälle ehdottaakin tai sanookin niin aina on vastaus ei voi, en pysty, en jaksa, ei ole rahaa. Valivali. Olen siis ehdottanut milloin mitäkin tekemistä sekä lapsen kanssa että ilman, mutta mikään ei oo ikinä hyvin.
Nyt oon tän narisijan kanssa väkisin tekemisissä ehkä kerran kuukaudessa. Kokonaan en halua välejä katkaista, kun pidän hänen miehestään ja haluan hänen kanssaan olla tekemisissä. Vaikka kohta kai on pakko, kun en jaksa enää vältelläkään ko. naista. parempi olisikin kai katkaista välit kokonaan.
KAverini mielestä kummin tehtävä on ottaa lasta hoitoon (en taatusti ota!), viettää aikaa ja viedä sirkukseen jne. Ne on mustkin kummille ihan mukavia juttuja ja teenkin niitä toisen kummilapseni kanssa. Tämän toisen kanssa en osaa olla olenkaan ja hän on jotenkin...epämiellyttävä. Kauheaa sanoa niin parivuotiaasta, mutta joku siinä on sellaista etten tunne muuta kuin lievää vastenmielisyyttä koko lasta kohtaan.

Mä siis jatkan tätä väkisin kerran kuussa kyläilyä, lahjan ostamista synttärinä ja jouluna ja toivon, että lapsi konfirmoiais pian niin loppuis tää kummin velvollisuus tältä osin.

ps. mä oon oikeesti ihan kiva ihminen ja hyvä kummi muille kummilapsilleni. Hitto kun olis aikoinaan nähny kristallipallosta millaiseksi kaverini muuttuu lapsen tultua. En taatusti olisi alkanut koko hommaan.

ONko tämä se sama kummilapsi jota inhosit aikaisemmassa ketjussa ja olisit halunnut tavata äitiänsä edes joskus ilman lasta?

 

En ma tierä, mutta ehkä sä voisit puhua sen kamun kanssa, siis todella puhua ja kuunnella, kysyä mikä häntä vaivaa ja kertoa mikä sua vaivaa.

 

Jos se sun kaverisi on YKSINKERTAISESTI vaan niin väsynyt, että sen vuoksi on asenteeltaan negatiivinen.

Kannattaisi myös tarkistaa tuota omaakin asennetta. Se tekemisen tuputtaminen ei aina auta, jos toinen on uupunut.

 

Jos se sun kaverisi on YKSINKERTAISESTI vaan niin väsynyt, että sen vuoksi on asenteeltaan negatiivinen.

Kannattaisi myös tarkistaa tuota omaakin asennetta. Se tekemisen tuputtaminen ei aina auta, jos toinen on uupunut.

peesi.

 

En tiedä missä määrin tämä pitää paikkaansa (ei siis ole mikään fakta, vaan mutu-tuntuma), mutta voihan olla, että se äidin narina ja negatiivisuus on osittain myös tarttunut tähän lapseen. Kaksivuotiaan vikahan se ei missään tapauksessa ole, mutta se voi olla hankala nähdä, kun lapsen äiti ns. pilaa käytöksellään sinun mielikuvasi myös siitä lapsesta itsestään.

Ei minuakaan huvittaisi ottaa noin käyttäytyvän ihmisen lasta hoitoon tai tehdä mitään, jos kuitenkin mikään ei lopulta kelpaa ja kaikki on aina huonosti.

Onko täysin mahdoton ajatus keskustella tästä kaverisi kanssa? Ihan vaikka sanoa ääneen se mitä tuohonkin kirjoitit; että hänen negatiivisuutensa imee sinustakin kaiken energian. Jos muutenkin mietit välien katkomista, sinulla ei ainakaan ole mitään hävittävää.

Mä oon yrittänyt puhua silleen, että kannattaa ajatella välillä positiivisesti ja oon yrittänyt ehdotta sille ratkaisuja milloin mihinkin ongelmaan, mutta ei niin ei. Tää tyyppi on sellainen, että kaikkien pitäisi häntä auttaa aina ja vielä ilmaiseksi (kun lapsenvahtiongelmaan ehdotin MLL:a, kun itse se yritti mua saada lapsenvahdiksi pariksi viikkoa kesälomallani niin se pöyristyi että kun pitäisi maksaa)

 

Jos se sun kaverisi on YKSINKERTAISESTI vaan niin väsynyt, että sen vuoksi on asenteeltaan negatiivinen.

Kannattaisi myös tarkistaa tuota omaakin asennetta. Se tekemisen tuputtaminen ei aina auta, jos toinen on uupunut.

Kun on yksi,terve lapsi joka nukkuu yönsä ja nainen on kotiäitinä, ei voi olla niin uupunut että sen takia joka asiasta valittaa.

 

ONko tämä se sama kummilapsi jota inhosit aikaisemmassa ketjussa ja olisit halunnut tavata äitiänsä edes joskus ilman lasta?

Ei ole. Mulla on neljä kummilasta, joista kaksi on aivan ihania tapauksia. Sitten on nää kaksi, joista en niin välitä jos suoraan sanotaan. Toinen noista ei oo kyllä ihan menetetty tapaus, se vaan on liian villi ja pahankurinen mutta ki se siitä iän myötä asettuu.

 

Kun on yksi,terve lapsi joka nukkuu yönsä ja nainen on kotiäitinä, ei voi olla niin uupunut että sen takia joka asiasta valittaa.

Voi olla henkisesti hyvinkin uupunut. En epäile yhtään että kaverisi on ikävää seuraa, mutta kovin positiivisen ihmisen reippaat ehdotukset eivät välttämättä ole sitä mitä hän kaipaa. Jos joskus saisit kaivettua sen syvemmän syyn sieltä takaa, niin saattaisitte lähentyä ja ehkä kaverikin alkaisi heräämään siitä jatkuvasta rutinastaan.

Minä olin aika kova purnaamaan ja valittamaan ja muutenkin tuollainen apaattisempi kunnes pääsin taas kiinni kouluelämään ja ihmisten ilmoille. Kotiäitiys oli vain tosi raskasta henkisesti ja täällä vallitsee vielä sellainen ilmapiiri, että lasten kanssa pitäisi olla ah-niin-ihanaa, ja jos ei ole niin olet paska. Mikä vain lisää sitä pahaa oloa.

Mutta ei sinun tarvitse sille kaverille psykiatriksi alkaa, hän käyttäytyy huonosti etkä ole velvollinen puuttumaan hänen elämäänsä.

 

Voi olla henkisesti hyvinkin uupunut. En epäile yhtään että kaverisi on ikävää seuraa, mutta kovin positiivisen ihmisen reippaat ehdotukset eivät välttämättä ole sitä mitä hän kaipaa. Jos joskus saisit kaivettua sen syvemmän syyn sieltä takaa, niin saattaisitte lähentyä ja ehkä kaverikin alkaisi heräämään siitä jatkuvasta rutinastaan.

Minä olin aika kova purnaamaan ja valittamaan ja muutenkin tuollainen apaattisempi kunnes pääsin taas kiinni kouluelämään ja ihmisten ilmoille. Kotiäitiys oli vain tosi raskasta henkisesti ja täällä vallitsee vielä sellainen ilmapiiri, että lasten kanssa pitäisi olla ah-niin-ihanaa, ja jos ei ole niin olet paska. Mikä vain lisää sitä pahaa oloa.

Mutta ei sinun tarvitse sille kaverille psykiatriksi alkaa, hän käyttäytyy huonosti etkä ole velvollinen puuttumaan hänen elämäänsä.

Tämäpä se onkin, että se varmaan tarviis sitä juttukaveria, mutta jos mä joudun sitä kuuntelemaan pitempään niin mun tekee mieli repiä iteltäni pää irti ihan vain siksi ettei mun tarviis enää kuunnella sitä.
kotiäitinä olosta se tykkää omien sanojensa mukaan, sillä on tukiverkostot kunnossa ja aika usein lapsi on mummillaan. parisuhdetta ainakin on ylistänyt. Ainut ongelma minkä tiiän et on, on raha-asiat mutta niissäkin miehen vanhemmat on auttanut.
En ole suoraan sanonut, että menis jonnekin ammattilaiselle puhumaan, mutta oon kyllä kertonut miten omaa itteeni auttoi terapeutille puhuminen. Mutta kun eipä sinnekään pääse ja eipä se mitään auta ja eipä se kun ei hyödytä mitään.
Tiedän myös että muutama sen kaveri on kokonaan lopettanut yhteydenpidon juuri ton saman asian takia kun nekään ei enää jaksanu kuunnella. Mä vielä sinnittelen.

 

Oletko kokeillut olla samaa mieltä kaverisi kanssa asioista aina kun hän valittaa?
"Niin on, inhottavaa kun kesä loppuu ja tulee syyssateet ja ajattele, miten kauan kestää, että on taas kesä".
"Kyllä, tosi rasittavaa mennä lastenrattaiden kanssa linja-autoon".
"Samaa mieltä, ruoka on tosi kallista ja aina vaan kallistuu. Ei kai tässä ole kohta varaa syödä edes".
jne jne.

 

[QUOTE="hups";26801999]Oletko kokeillut olla samaa mieltä kaverisi kanssa asioista aina kun hän valittaa?
"Niin on, inhottavaa kun kesä loppuu ja tulee syyssateet ja ajattele, miten kauan kestää, että on taas kesä".
"Kyllä, tosi rasittavaa mennä lastenrattaiden kanssa linja-autoon".
"Samaa mieltä, ruoka on tosi kallista ja aina vaan kallistuu. Ei kai tässä ole kohta varaa syödä edes".
jne jne.[/QUOTE]


Taidankin kokeilla tuota seuraavaksi

 

Jos se sun kaverisi on YKSINKERTAISESTI vaan niin väsynyt, että sen vuoksi on asenteeltaan negatiivinen.

Kannattaisi myös tarkistaa tuota omaakin asennetta. Se tekemisen tuputtaminen ei aina auta, jos toinen on uupunut.

mulla on kaveri joka on kans tollanen ainamarina. kohteliaisuuttaan kysyy mitä mulle kuuluu mutta alkaa pälpättään päälle jo omaa narinaansa. joka vitun pvä soittelee ja valittaa joka asiasta. mikään ei oo ikinä hyvin ja mikään neuvo ei auta kun kaiken se kääntää koko ajan vaan narinaks.

 

ja joitain lapsia ei vaan voi sietää, oli se kummilapsi tai ei.