Kannattaako antaa "vielä yksi mahdollisuus"?

Apua, olen aivan epätoivoisessa tilanteessa. Minä haluaisin erota, mutta mies pyytää saada "vielä yhden mahdollisuuden korjata tapansa".

Kuvio on se tällä palstallakin usein esiintyvä perusasetelma, eli yhdessä halutaan lasta ja mies vannoo osallistuvansa aktiivisesti perhe-elämään, mutta kuinkas sitten käykään. Miestä ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vaimo ei mahda asialle mitään, koska mies ei kertakaikkiaan kuuntele. Vaimo leimataan hankalaksi ja miehessähän ei tietenkään ole mitään vikaa.

Nyt tuli sitten mittani lopultakin täyteen, ja ilmoitin että tämä päättyy nyt tähän. Mutta eipä mies haluakaan lähteä, vaan vannoo ja vakuuttaa, että ymmärtää virheensä ja tekee kaikkensa korjatakseen tilanteen. Minusta hänen olisi vaan pitänyt tajuta se jo niistä lukemattomista kerroista, kun olen yrittänyt jostain sanoa, mutta hän on vain haistattanut pitkät. Niin että miksi hän haluaa muuttua vasta nyt, kun muutakaan ei enää voi?

En tiedä, mitä tekisin. Ehjä, toimiva perhehän olisi tietysti ihan unelma, mutta en tiedä onko meissä aineksia siihen enää. Olen itsekin jo melkoisen katkeroitunut miehelleni, enkä tule kestämään häneltä enää pienintäkään ryppyilyä. Onko kellään kokemuksia? Pystyykö mies todella parantamaan radikaalisti tapansa, vai onko paluu entiseen edessä heti, kun hän huomaa, etten jättänytkään häntä?

 

\

Apua, olen aivan epätoivoisessa tilanteessa. Minä haluaisin erota, mutta mies pyytää saada "vielä yhden mahdollisuuden korjata tapansa".

Kuvio on se tällä palstallakin usein esiintyvä perusasetelma, eli yhdessä halutaan lasta ja mies vannoo osallistuvansa aktiivisesti perhe-elämään, mutta kuinkas sitten käykään. Miestä ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vaimo ei mahda asialle mitään, koska mies ei kertakaikkiaan kuuntele. Vaimo leimataan hankalaksi ja miehessähän ei tietenkään ole mitään vikaa.

Nyt tuli sitten mittani lopultakin täyteen, ja ilmoitin että tämä päättyy nyt tähän. Mutta eipä mies haluakaan lähteä, vaan vannoo ja vakuuttaa, että ymmärtää virheensä ja tekee kaikkensa korjatakseen tilanteen. Minusta hänen olisi vaan pitänyt tajuta se jo niistä lukemattomista kerroista, kun olen yrittänyt jostain sanoa, mutta hän on vain haistattanut pitkät. Niin että miksi hän haluaa muuttua vasta nyt, kun muutakaan ei enää voi?

En tiedä, mitä tekisin. Ehjä, toimiva perhehän olisi tietysti ihan unelma, mutta en tiedä onko meissä aineksia siihen enää. Olen itsekin jo melkoisen katkeroitunut miehelleni, enkä tule kestämään häneltä enää pienintäkään ryppyilyä. Onko kellään kokemuksia? Pystyykö mies todella parantamaan radikaalisti tapansa, vai onko paluu entiseen edessä heti, kun hän huomaa, etten jättänytkään häntä?

Oletteko Oikeasti puhuneet asiasta ennen kuin päätit yhtäkkiä että nyt erotaan sit kun tätä ei jaksa. Käytös ei muutu ennen kuin asioista puhuu, Oikeasti ja vakavasti. Sen jälkeen vasta näkee että mikä on tilanne. Mies ei välttämättä ole tajunnut tilannetta ollenkaan.

 

On yritetty puhua vakavasti. Mutta kuten sanottu, niin mies ei kuuntele, tai jos kuuntelee niin ei ota todesta. Keväällä kyllä varoitin, että jos hänestä ei ala löytyä sitä rakastavaa perheenisää ja miestä, niin sitten on aika lähteä eri suuntiin. Eikä sekään tehonnut kuin hetkeksi. Eli mielestäni annoin silloinkin sen ns. "vielä yhden tilaisuuden"...

 

Kyllä kannattaa antaa mahdollisuus vielä..

Miehet ei vain oikeasti näe asioita niinkuin nainen eikä osaa tarjota auttavaa kättä. Miehet on ihan oma lajinsa, mutta ihania sellasia..
Jos ei tuon kummempaa vikaa löydy niin eihän sitä erota kannata.. Puhukaa puhukaa puhukaaa !! Kerro miltä sinusta tuntuu, ei syytellen vaan rakentavassa mielessä.

Yleensä käy huonosti jos suhteessa aletaan antamaan ehtoja, jos ett tee niin tai näin niin eroan jne.. Ei suhde ole kaupantekoa, jokin muu väylä yhteisymmärrykseen pitäs etsiä. En tiedä tarkkaa reseptiä mutta etsikää se yhdessä.

Voimia ja muista että halaus ja pusu yleensä toimii miehiin paremmin kuin kiukkuinen rätkytys

 

\

Kyllä kannattaa antaa mahdollisuus vielä..

Miehet ei vain oikeasti näe asioita niinkuin nainen eikä osaa tarjota auttavaa kättä. Miehet on ihan oma lajinsa, mutta ihania sellasia..
Jos ei tuon kummempaa vikaa löydy niin eihän sitä erota kannata.. Puhukaa puhukaa puhukaaa !! Kerro miltä sinusta tuntuu, ei syytellen vaan rakentavassa mielessä.

Yleensä käy huonosti jos suhteessa aletaan antamaan ehtoja, jos ett tee niin tai näin niin eroan jne.. Ei suhde ole kaupantekoa, jokin muu väylä yhteisymmärrykseen pitäs etsiä. En tiedä tarkkaa reseptiä mutta etsikää se yhdessä.

Voimia ja muista että halaus ja pusu yleensä toimii miehiin paremmin kuin kiukkuinen rätkytys

Eikö sitä voi lukea miehessä viaksi, jos hän lasta suunniteltaessa on innolla mukana, mutta tosipaikan tullen sysää lapsensa kokonaan äidin vastuulle, ja huitelee itse milloin missäkin? Entä, jos nainen toimisi samalla lailla? Hänet tuomittaisiin saman tien moraalittomaksi huonoksi äidiksi, kelvottomaksi ihmiseksi jne.

Sen verran haluan oikaista edellistä kirjoittajaa, että minähän en nyt ole uhkailemassa erolla, vaan minä todella haluan erota, mutta mies ei päästä irti. Minä olisin halunnut erota jo aikaa sitten, mutta hän ei halua. Että siis minä en ole asettamassa minkään sortin ehtoja, vaan haluaisin nyt viheltää pelin poikki. Mies itse niitä ehtoja itselleen asettaa, tyyliin "jos muutan sen ja sen tapani, niin saanko vielä mahdollisuuden?" Ja tätä yritin kysyä: kannattaako uskoa, että mikään muuttuu pysyvästi?

 

Mun mielestä jos teidän suhteessa ongelmana on vain arjen toimimattomuus, muutokseen pitäisi löytyä vielä papua.

Mä kyllä ymmärrän 100% jos ottaa aivoon, eikä sitä haluaisi enää taajoa sen umpiluun kanssa, joka sanoo vain "joojoo" eikä mikään mene perille asti. Ja itseäni veetuttaa aivan tajuttomasti se, jos toinen ei kuuntele, ymmärrä tai tajua, että ei kaikki mitä sieltä vaimon suusta tule ole yhdentekevää jollotusta. Nimittäin osoittaa kunnioituksen puutetta ja pahemman kerran "se vain nalkuttaa lämpimikseen ja sehän on osoitus siitä, että tykkää".

Itse olen pikemminkin sellainen, että sanon muutaman kerran, ensin nätisti, sitten vakavasti, sitten veemäisesti. Jos sanoma ei mene perille, otan asenteen "jäätävä".

Se ei varmaan ole rakentavaa, mutta ei sekään, ettei toista kuuntele, ei halua kuunnella, ei suostu ymmärtämään.

Seuraavassa linkissä on mun mielestä aika ansiokas kirjoitus:
http://www.uta.fi/~tlmihap/femu/aikuin.html

"Vielä kerran mahdollisuus" on minusta kyseenalainen juttu silloin, jos kyseessä on parisuhdeväkivalta, sille musta pitää pistää aika jyrkkä stop. Mutta tossa teidän suhteessa mun mielestä saattaa vielä hyvinkin olla toivoa, kun vaan te saisitte yhteyden toisiinne.

Mä kyllä suosittelisin viimeiseen saakka välttämään uusperhekuvioon hakeutumista, esimerkiksi...

Siis tietysti jos nyt ajatuksissa on vain ero, sitä ei mieti tulevaisuuteen. Mutta jos ootte vielä sen ikäisiä, että uusi suhde (lapsineen) on mahdollinen, niin tilanteet mutkistuu niin hirveästi kaikkien uusien puolisoiden myötä. Ja sitten ei se suhde siihen exään yleensä eron jälkeen parane ainakaan.

Joku pakkorako sillä teidän ukkelilla pitäis olla nyt tarttua tehtäviin perheessä, yleensä se arvostus kotityötä ja vaimoa kohden kasvaa kun joutuu itse mopin varteen ja lapsia hoitamaan.

 

Kiitos! Tuo kirjoitus osui niin naulan kantaan kuin vain joku voi osua. Ongelmana tässä on juuri se, että tuntuu kuin minulla olisi yksi pieni lapsi ja yksi murkkuikäinen poika. Se murkku vain sattuu olemaan minua vanhempi... :headwall:

Kyse ei ole siitä, ettenkö jaksaisi pyörittää meidän perheen arkea yksin. Sitä en vaan tahdo kestää, että paikalla on toinenkin aikuinen, jonka kuuluisi jollain lailla jakaa vastuu, mutta joka ei sitä tee, koska häntä ei satu huvittamaan ja se on hänestä tylsää.

Siksi juuri olenkin saanut tarpeekseni tästä "parisuhteesta". En enää jaksa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa pitää kinata siitä, tarvitseeko hänen tehdä kotona yhtään mitään vai ei, ja joka vetoaa naurettavan lapsellisiin puolustuskeinoihin, kuten "Et sä voi mua pakottaa", tai "Haista v...u". Minä ainakin luovutan, olkoon sitten tekemättä mitään. Mutta hommatkoon sitten itselleen oman läävän, jossa kukaan muu ei tule pelastamaan häntä tekemättömiltä töiltä.

 

Joo, no ehkä jos se aikuisuus on noin hukassa, niin oma läävä vois auttaakin avaamaan silmiä. Asumusero? Siinähän on sitte 2v se harkinta-aika. Jos aikuistumista tapahtuu, niin luulisi mielikuvituksen riittävän muuhunkin kuin esim kartoittamaan uusia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia.

Järkevä isä - oli tilanne mikä hyvänsä - haluaa esim tavata lapsiaan ja asua sellaisessa asunnossa, jossa heitä voi tavata.

Murkkuisä taas tietysti haluaa nähdä lapsia vain entisessä kodissa jos silloinkaan...

 

\

Joo, no ehkä jos se aikuisuus on noin hukassa, niin oma läävä vois auttaakin avaamaan silmiä. Asumusero? Siinähän on sitte 2v se harkinta-aika. Jos aikuistumista tapahtuu, niin luulisi mielikuvituksen riittävän muuhunkin kuin esim kartoittamaan uusia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia.

Järkevä isä - oli tilanne mikä hyvänsä - haluaa esim tavata lapsiaan ja asua sellaisessa asunnossa, jossa heitä voi tavata.

Murkkuisä taas tietysti haluaa nähdä lapsia vain entisessä kodissa jos silloinkaan...

Tuossa tuli hyvä pointti, nimittäin asumuseroa olen itsekin miettinyt. Sanoinkin miehelle, että ei mulla sen virallisen eron kanssa ole kiire, koska ei kerran ole kolmansia osapuolia tai mitään sellaista. Mutta en halua asua enää hänen kanssaan saman katon alla. Hänestä idea ei ollut hyvä, eipä tietenkään...

Kyllä minäkin miehestäni vielä välitän, eikä minulla ole mitään tarvetta saada välejä kokonaan poikki. Haluan vain, ettei kukaan ylikasvanut murkku olisi koko ajan pompottelemassa minua ja hankaloittamassa päivittäistä elämääni. En periaatteessa pidä täysin mahdottomana sitä, että yhteinen sävel löytyisi. Mutta siihen tarvitaan kyllä jo järeämpiä keinoja kuin puhuminen, pussaaminen, jäkättäminen, nalkuttaminen tai mikään muu vastaavan kaltainen. Eli murkkuikäisestä pojasta pitäisi kasvaa aikuinen mies, enkä minä pysty häntä kasvattamaan...

 

Jos mies itse haluaa muuttua, se voi onnistua, mut jos sinä sitä vaadit, ja suostuu siksi, niin en olis niinkään varma..

 

Anna miehellesi tulaisuus. Sano että haluat miehen etkä pikkupoikaa....me miehet ollaan niin puupäitä, että välillä vaimon täytyy olla ankara. sitten vasta joku asia menee perille tai pysyy siellä sahanpurun joukossa

 

\

Kyse ei ole siitä, ettenkö jaksaisi pyörittää meidän perheen arkea yksin. Sitä en vaan tahdo kestää, että paikalla on toinenkin aikuinen, jonka kuuluisi jollain lailla jakaa vastuu, mutta joka ei sitä tee, koska häntä ei satu huvittamaan ja se on hänestä tylsää.

Miehillä on myös tuosta vastuun jakamisesta aika eri näkenys kuin naisella-ainakin meillä. Eli käydään usein saman tyyppistä taistelua siitä, miksi minun pitää pyörittää yksin kaikki. Mies taas on ihan ymmällään; hänhän oli lasten kanssa tms.
Hyvä esimerkki on matkat. Mies on mielestään hoitanut oman osuutensa, kun huolehtii lapsista ja jättää mut yksin huolehtimaan kaikkien matkatravaroista \|O . Muo taas raivostuttaa, että taas mut on unohdettu yksin huolehtimaan kaikesta, kun tulen tavaroiden kanssa perässä.
Toinen asia on, että mä tykkäisin puhua asioista ja pohdiskella niitä, esim pieniä käytännön asioita juuri matkoilla (missä seuraavaksi syödään). Miehen mielestä taas minun "Sitähän voisi vaikka..." aloitukseni on yhtä kun näin tehdään ja kun mä toistan sen noin 100. kertaa, saadakseni mieheltä vastauksen, hän hiiltyy; miksi nalkutan, asia on jo sovittu, vaikka mun mielestä mies ei ole ottanu mitään kantaa, kun ei ole sanoniu mitään. Omasta mielestään hän ei ole sanonut ei... \|O .
Toki samanlaisia asioita tapahtuu päivittäin (ja varsinkin tuota, että mä haluaisin puhua jostain ´"turhasta" ja miehen mielestä nalkutan, hänhän ei ole sanonut ei tai muutakaan, joten hänellä ei mielipidettä ole) mutta oli nyt helpointa ottaa nuo esimerkit matka tilanteesta.