"Kaukosuhde"

Olen seurustellut 42 vuotiaan miehen kanssa nyt 1,5v ja asumme eri osotteissa, välimatkaa se 20km. Suhteen alun huumassa suunniteltiin yhteenmuuttoa uusioperheeksi mutta lopulta mies löi jarruja pohjaan; halusi sittenkin edetä sekoittamatta 16 vuotiasta lastaan ja minun 11 vuotiasta jos ei suhde toimisikaan. Se kävi itsellenikin järkeen, miksi ottaa suurta riskiä että lupaava suhde kaatuisi uuden elämän paineisiin.

Tilanne on kuitenkin lipsunut nyt siihen, että olen alkanut epäillä miehen viettävän eräänlaista kaksoiselämää. Oma lapseni on minulla vuoroviikoin ja mies ei vietä aikaansa minun asunnollani silloin kun lapsi on luonani. Soittelemme kyllä tiiviisti. Lapseni lähtiessä isälleen, pakkaan laukkuni ja "muutan" sitten miehen luokse mutta olen alkanut ahdistua tästä jatkuvasta pakkaamisesta ja edestakaisin suhaamisesta, kotonanikin on minulla velvotteita. Ajattelinkin nyt nostaa kissan pöydälle ja jutella miehen kanssa asioista.

Mies on voimakastahtoinen temperamentiltaan ja itse liian kiltti, siksi en ehkä ole saanut ääntäni kuuluviin aina ja oma vikani, kun en ole vaatinut. Minä olen joustanut näkemisissämme tähän asti. Mies on sanonut että tiedostaa sen, että olisi häneltäkin korrektia hoitaa arkensa niin, että näkisimme myös silloin kun lapseni on minulla mutta mitään muutosta tähän ei tapahdu. Mies ei vietä öitä luonani.

Olen asiaa tänä keväänä pähkäillyt, tullut siihen tulokseen ettei suhteella taida välttämättä ollakkaan tulevaisuutta, onko muita samassa tilanteessa olleita?

Väkisin en ala miestä luokseni kerjäämään. Välillä tuntuu että mies ei välttämättä ole vielä yli entisestä 10v kestäneestä suhteestaankaan. Ovat hyvissä väleissä, ystäviä sanojensa mukaan mutta muutamia kertoja kun ollaan oltu samoissa tiloissa miehen ex avovaimon kanssa, mies on todella vaivaantunut. Sekoilee sanoissaan ja käyttäytyy todella hermostuneesti.

En tiedä enää mitä ajatella asioista, minusta on tulossa hyvää vaihtia itsetunnoton ja epävarma ihminen vaikka mies nähdessämme on yleensä kiltti ja kultainen, ahdistun hänen luonaan ja kaipaan kotiin. Tämä on toinen pitkä parisuhteeni, lapseni isästä erosin 6 vuotta sitten 12 vuoden suhteesta.

 

Itse en pilaisi elämästäni enää hetkeäkään tähän mieheen, ensinäkin jos haluaa olla lähellä entistä vaimoa ilman että jutellaan yhteisestä lapsesta tai johonkin lapseen liittyvistä asioista. Eksät on eksiä vaikka onkin yhteisiä lapsia ainakin minun mielestä. Ja toinen asia mikä ihmetyttää tässä miehessä on tämä että ei voi tulla luoksesi jos sinun 11 vuotias lapsesi on paikalla? Ei sen ikäinen ala enää reagoimaan mitenkään vaikka ero tulisi, on luonnollista että jos vanhemmat on eronnu niin äidillä tai isällä on uusi rakkaus, joko hetken tai lopun elämän. En halua sekoittaa ajatuksiasi mutta tämä on minun mielipide

 

Eikö nyt olisi hyvä aika yhteenmuutolle? Miehen lapsi menee jo seuraavaksi uuteen kouluun, ja teilläkin on suhteen alusta jo aikaa. Ehkä olisi aika ottaa seuraava askel tai ainakin alkaa suunnitella sitä.
Tuota ei mielestäni voi enää käyttää syynä, että lapset kärsivät jos suhde ei toimikaan. Kerran suhde on kestänyt jo noinkin pitkään, eikä vain muutamia kuukausia.
Olisiko kesällä hyvä aika muutokselle, jos lapsesi koulu vaihtuu. Niin ehtisi tutustua uusiin luokkakavereihin ennen yläasteelle siirtymistä?
Onhan se lapsille aina ikävää jos uusi suhde ei toimikaan, mutta toisaalta eihän toimivaakaan suhdetta voi saada jos ei edes yritä. Riskejä on vain otettava mahdollisesta huonosta lopputuloksesta huolimatta.
Miehesi tuntuu kuitenkin arvostavan lapsia, joten jos epäilee ettei suhteella ole tulevaisuutta. Niin tuskin suostuu avoliittoon.