koiran kuolema

miten teillä lapset ovat reakoineet koiran kuolemaan?

mieheni lapsi on alkanut pelkäämään kuolemaan ja nyt joudumme luopumaan rakkaasta koirastamme.

onko kenelläkään kokemuksia miten lapsi reakoi koiran tai yleensäkkin rakkaan eläimen kuolemaan?

 

Riippuu varmastikin lapsesta ja lapsen iästä, miten reagoi.

Meillä on aina ollut paljon eläimiä ja osa niistä erittäin lyhytikäisiä (jyrsijöitä), jonka vuoksi moni eläin on menehtynyt lapsen elinaikana.

Emme ole mitenkään uskollisia, mutta lapselle olen sanonut eläinten lentävän taivaaseen. En puhu siis mistään uskonnollisesta taivaasta, vaan eläinten taivaasta.

Lapsi on itkenyt kahta viimeisintä pois-nukkujaamme, ikää hänellä on nyt 4v. Lapsi on itkenyt siinä kohtaa, kun olen kertonut eläimen lentäneen taivaaseen. Itku on kuitenkin ohi muutamassa minutissa ja sen jälkeen lapsi on puhunut kuolleesta eläimestä useimmiten siihen sävyyn, kuin sen kuolemasta olisi jo pidempikin aika, eli lähinnä lämmöllä. Joskus tulee paha mieli, mutta harvemmin.

Omat itkuni olen itsenyt niin, ettei lapsi sitä minun "alkujärkytystäni" näe. Toki tunteita näytän lapselle eläimen kuoleman johdosta, mutta en siis shokista täristen kerro lapselle eläimen kuolemasta tms.

Eri asia saattaa toki olla koiran tai kissan kuolema. Ne kun ovat elämässä enemmän mukana.

Nuorin kissamme on lapselle kaikki kaikessa, joten sen kuolema sitten aikanaan tulee olemaan kova paikka.

Vanhin koiramme on jo eläkeläinen eikä sillä ole enää montaa kuukautta jälellä. Lapsi sanoo välillä, että meillä on vanhus, joka on niin vanha, että se kuolee kohta. Olemme puhuneet aika avoimesti siitä, että jokainen eläin kuolee joskus, kuten myös ihmiset kuolevat.
Isoisoäidille lapsi sanoi tänään että isoisoäiti tulee kuolemaan kohta, koska on niin vanha. Tämän lapsi sanoi aivan pokkana.

Kaikenkaikkiaan uskon, että lapsi on sisälistänyt kuolemisen lapsentasoisesti ja hän on asian kanssa "sujut".

Kuolemasta ei kannata olla hiljaa ja pitää sitä tabuna, vaan siitä kannattaa puhua, joskin lapsentasoisesti. Kuolemasta ollaan puhuttu myös siinä muodossa, että puut ja kukkaset kuolevat, eli ei puhuta vain dramaattisesti ihmisten ja eläinten kuolemasta.

 

kun vanhepieni koira kuoli vajaaa 2 vuotta sitten. oli se kova paikka! esikoiselle kerroin että koira on mennyt pilviin meitä katsomaan... paljon kyseli ja niihin vastasin miten kykenin ( esikoinen silloin reilu 3 v) kuopus ei vielä ymmärtänytkään, ikää 1.5 v
Vanhempani ottivat uuden koiran , reilu 1/2 v ed koiran kuolemasta ja silloin tuli uusia kysymyksiä. monta kertaa sanoi että saisi tuo pentu mennä pois ja vanha koira tulla takaisin, koska pentu hyppii jne.
enää ei kysele ja koirakin täytti jo vuoden.


Saas nähdä miten käy kun aikanaan joudumme luopumaan omasta rakkaasta koirastamme, hällä ikää jo 9 vuotta.


:hug: :hug:

 

Itse en ole joutunut kertomaan lapselle lemmikin kuolemasta vielä, mutta muistan miten asiasta on minulle kerrottu ja kehotan siksi olemaan rehellinen. Tietysti lapsen kehitystaso on otettava huomioon ja joku enkeli-juttu on ihan paikallaan mutta...

Minulle kerrottiin meidän ensimmäisen koiran kuolemasta, että joku poliisi oli nähnyt sen ja koska se oli niin hieno ja hurja koira, se vietiin poliisikouluun opiskelemaan poliisikoiraksi. Ja että kun sinne kutsutaan niin kyllä sitten on mentävä. Olin alle kouluikäinen kun tämä tapahtui. Uskoin tämän tarina kiusallisen kauan ja olin koirastamme aivan valtavan ylpeä. Taisin olla melkein yläasteella kun tajusin että eihän se voinut olla totta. Silloin kyllä hävetti kun olin ties kuinka monelle ihmiselle kerskaillut miten erikoinen koira meillä kerran oli. Olin todella vihainen äidilleni tästä.

Toinen koiramme vietiin piikille kun olin koulussa ja se oli jo haudattu kun tulin kotiin. Tiesin että se on sairas ja ettei sillä ole paljon aikaa, mutta koin että minut syrjäytettiin jostain todella tärkeästä ja että minulta vietiin tilaisuus hyvästellä pitkäaikainen ystäväni. Olin silloin yläasteella. Ja taas olin julman vihainen äidilleni... En kuitenkaan nostanut asiasta meteliä koska tiesin että hän yritti vain suojella minua mielipahalta.

Kolmas koiramme jouduttiin lopettamaan kun olin jo käytännössä aikuinen. Silloin vein sen itse piikille ja myös hautasin. Se oli aivan hirveää, tuntui kuin sydän olisi revitty rinnasta, mutta silti se oli näistä kolmesta paras kokemus.

Meillä on ollut myös marsuja, hiiriä, kaloja, lintuja ja kaneja ja niiden kuolemaa minulta ei ole koskaan peitelty. Itse asiassa sain askarrella niille "arkut" esim maitopurkeista tai pienistä laatikoista ja peitellä lemmikit arkkuun hellästi pumpulilla ja sitten hautasimme ne yhdessä. Koristelin aina haudat kivillä ja kukkasilla ja väkersin niihin jotkut ristintapaiset. Monesti kävin viemässä kukkia haudoille ja istuin siellä muistellen lemmikkejä. No, kalojen "hautajaiset" olivat vähän karumpia tilaisuuksia, vessasta alas...