Emme oikeastaan huomanneet mitään, vaikka varmaan kaikki ystävämme ja sukulaisemme huomasivat. Siksi diagnoosin saamiseen menikin niin kauan. Poika oli reilu 3 v kun keskussairaalan tutkimusjakso tuotti diagnoosin; lapsuusiän autismi. Poikamme on lapsistamme kuudes ja kuopus. Emme osanneet häntä mitenkään verrata isompiin sisaruksiinsa, mikä näin jälkeen päin tuntuu aika hassulta. Suurin huolen aihe meillä oli pojan nukkumattomuus, vastasyntyneenä hän nukkui 9h/d ja 2-vuotiaana noin 6-7 h/d. Olimme siis varsin väsyneitä vanhempia. Tarjosin poikaamme unikouluun, jossa viisaasti kehoitettiin ottamaan yhteyttä lastenneurologiin, muistan vieläkin hämmästymiseni, että miksi ihmeessä.
Poikamme oli kontaktissa, puhui selkeää kirjakieltä ja kehittyi normaalisti. Hän oli erittäin kiinnostunut numeroista, lipuista, maista ja palapeleistä. Kirjaimet hän laittoi aakkosjärjestykseen noin vuoden ikäisenä, puolivuotiaana aloitti palapelejä, heti kun pala kädessä pysyi. 2-vuotiaana hän osasi jo maailman maat ja liput ulkoa ja luetteli niitä päivät pitkät. Palapelejä hän teki nurinpäin, noin 100 palaisiakin, kuvahan ei hänelle merkinnyt mitään, vain muoto. Emme edes tuolloin ihmetelleet mitään, niin sokea voi oman lapsensa kanssa olla.
Vasta 2,5-vuotiaana alkoivat ongelmat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja tietynlainen vetäytyminen. Tuntui kuin poika ei haluaisi vastata kysymyksiin ja keskustelut muuttuivatkin yksinpuheluiksi. Hän vetäytyi omaan maailmaansa useammin, katsekontaktin saaminen oli vaikeampaa ja hän kangistui tiukkoiohin kaavoihin ja rutiineihin. Tästä se sitten lähti, tutkimukset. Nyt tilanteemme on hyvä, pojalla (4 v) on asianmukainen terapia, päiväkotiavustaja ja kuvat apuna. Elämä sujuu hyvin ja poika kehittyy ja oppii uusia asioita, toisinaan hitaasti, mutta kuitenkin. Ennen kaikkea poikamme on rakas lapsi ja sen hänessä näemme päälimäisenä.
Eräs Rotifera
