Meillä ollaan käyty saman tyyppisiä keskusteluja aika ajoittain nyt kohta 6 vuotta... Aiemmin hommasin sitä omaa aikaa niin, että ensimmäisen lapsen jälkeen aloitin opiskelun, kun en töihin päässyt ja toisen lapsen jälkeen menin sitten töihin. Nyt, kun ei työelämä vielä kolmannen lapsen jälkeen jaksa kiinnostaa, niin oli keksittävä uusi keino. Puhuminen! Helppoa se ei ole, jos toinen todella ajattelee noin, mutta aina vähä vähältä asia aukeaa parempaan suuntaan. Pitää vain antaa toiselle aikaa miettiä asiaa, ja jatkaa sitten asiasta toisella kertaa, kun toinen on saanut asiaa vähän rauhassa mietiskellä. Kärsivällisyyttä se vaatii, mutta -Hiljaa hyvä tulee.
Itse olen ajatellut asiaa vähän niinkin, että liekö sitä itse vähän aiheuttaa tuon tilanteen, kun lapsen olleessa pieni (lue vauva), automaattisesti tekee kaikki työt kotona eikä jaksa sitten ajatella muita menoja. Kun lapsi sitten vähän kasvaa, alkaa itselläkin niitä menohaluja olla ja koittaa sitten yht'äkkiä repiä sitä aikaa itselleen vähän liikaa liian nopeasti..
Viime aikoina olen taas ollut aika tyytymätön tilanteeseen (nuorimmainen on nyt reilun vuoden) ja kerran mies tuumasikin, että se johtuu siitä, etten arvosta sitä mitä teen! No, minä siihen takaisin, että onkos tuo kumma, kun tuntuu, ettei sitä osaa kukaan muukaan tässä talossa arvostaa! Seuraavaan viikon osallistui mieskin jopa yli-innokkaasti kotitöihin
Nyt tilanne on jo vähän normalisoitunut, mutta jotain kuitenkin tuntuu muuttuneen