Kumpaa kannatat, lapset nuorena vai "vanhana"?

Enkä kyllä koskaan ole ollut sitä mieltä että lasten tulon jälkeen elämä loppuu ja muuta ei saa miettiäkään. Se aika jonka lapset asuvat meidän kanssamme on liiankin lyhyt aika, he ovat tavallaan lainassa. Minusta siinä ei ole mitään pahaa että sen jälkeisellekin ajalle on haaveita. Samalla tavalla monet haaveilevat siitä mitä tekevät eläkkeellä jne.

 

Minusta se on ihan se ja sama että odottaako lapsentekoa siksi että saa elää nuoruutta vai tekeekö lapset nuorempana ja nauttii sitten alle viiskymppisenä vapaudesta. Lapsiaan rakastaa joka tapauksessa silloin kun he ovat, tässä ja nyt. Mikä estää haaveilemasta, tervettähän se vain on! Ja sanoisin että lapset kyllä vähän estävät lähtemästä esim. toukokuu-lokakuun väliseksi ajaksi korpeen

Sama pätee tuohonkin, ihan yhtä kurjalta se kuulostaa niinkin päin, että lastentekoa pitkitetään ensin ja sitten kun ikää on enemmän, niin "hoidetaan se pois alta". Tarkoitin, että jos se vapaus on niin tärkeä asia, niin eihän niitä lapsia ole pakko hankkia ollenkaan. Voisiko sitä korpeen lähtemistä lasten kanssa ajatella sitten lyhyemmäksi ajaksi kerrallaan? Vaikka sitten useampi reissun tuon ajan välillä.

 

Olen nähnyt sellaisiakin tapauksia, että kun lapset ovat tulleet aikuisiksi ja alkaneet elää omaa elämää, onkin heidän vanhemmat olleet kuin orvot pirut kodissaan, ei tietoa mitä tekisivät tai edes puhuisivat keskenään.... Edes äidin ja isän ei kannata elää elämäänsä siten että se keskittyy pelkästään lapseen.

 

mä kannatan että tekee lapset kun itselleen (ja miehelle) parhaiten sopii,mitää ikiä tuijottamatta.

Samaa mieltä!

Itse sain ekan 20-vuotiaana, toisen 29-vuotiaana ja kolmannen sekä neljännen 39-vuotiaana, sopii mulle!

 

Yht' hurjalta kuulostaa se kun eka vietetään hauskaa ja sitten vasta lapsia, kuin se olisi jokin pakollinen paha minkä "sitten joskus yök" PITÄÄ ELÄÄ.
En usko että kukaan ajattelee pääseväsnä lapsista EROON kun ovat isoja, vaan tuo on ennemminkin vastaus siihen kun selitellään että biletetään ja mennään ennen lapsia ja kun on enemmän vapaata, niin nuori äiti voi sanoa, että onhan hänelläkin sitten vapaata ja mahdollisesti vielä lapsenlapsiakin. En usko että nuoret äidit odottavat kieli keskellä suuta että lähtisivät jo, tuon kyllä helposti ymmärtää väärin kuten sinä ja moni muu.

En mina ainakaan ajatellut etta "yok kun sitten joskus on lapsia", mutta tiedostin etta kun ekan lapsen saan, en ikina enaa tule olemaan taysin vapaa. Joten ajattelin nauttia vapaudesta ja loputtomista mahdollisuuksista melkein niin kauan kuin pystyin.

 

Minun tapauksessani keskivaiheilla; eli 33-v. ensimmainen.

Jos olisin tehnyt lapsen nuorena, niin mita luultavammin minulla ei olisi nain ihanaa miesta (kylla kannatti valikoida), nain hyvaa toimeentuloa, tyopaikkaa, puhumattakaan niista tuhansista kokemuksista ulkomailla.

Samaa mieltä sanasta sanaan.

Ainoa huono puoli tässä tilanteessa on se, että aika ei riitä kahteen "settiin". Eli jos haluaa 3-4 lasta, saa olla lähivuodet aika tiiviisti raskaana tai imettämässä.

 

Sama pätee tuohonkin, ihan yhtä kurjalta se kuulostaa niinkin päin, että lastentekoa pitkitetään ensin ja sitten kun ikää on enemmän, niin "hoidetaan se pois alta". Tarkoitin, että jos se vapaus on niin tärkeä asia, niin eihän niitä lapsia ole pakko hankkia ollenkaan. Voisiko sitä korpeen lähtemistä lasten kanssa ajatella sitten lyhyemmäksi ajaksi kerrallaan? Vaikka sitten useampi reissun tuon ajan välillä.

Luepa tarkemmin kirjoitukseni. Olemme viimeksi tämän kuun alussa olleet Lapissa lomalla ja joka vuosi tulemme reissuja sinne tekemään. Mutta sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä, on mahdollista tuohon pitkään oleskeluun. Etkö käsitä, meillä ei ole mikään kiire ja hinku tekemään niitä asioita mitä vielä emme pysty tekemään, mutta tiedetään että ihania asioita on edessä sitten 15 vuoden päästäkin

 

Juoksut nuorena, lapset vasta sitten.

 

Samaa mieltä sanasta sanaan.

Ainoa huono puoli tässä tilanteessa on se, että aika ei riitä kahteen "settiin". Eli jos haluaa 3-4 lasta, saa olla lähivuodet aika tiiviisti raskaana tai imettämässä.

Tuo on totta eli jos haluaa useamman lapsen niin kannattaa aloitella jo kolmekymppisena. Itse halusin 1-2 ja nyt onkin toinen tulossa ja enempaa en haluakaan, vaikka ajan puitteissa kylla kolmannenkin voisi tehda.

 

Olen nähnyt sellaisiakin tapauksia, että kun lapset ovat tulleet aikuisiksi ja alkaneet elää omaa elämää, onkin heidän vanhemmat olleet kuin orvot pirut kodissaan, ei tietoa mitä tekisivät tai edes puhuisivat keskenään.... Edes äidin ja isän ei kannata elää elämäänsä siten että se keskittyy pelkästään lapseen.

Niin! Tuota ajoinkin takaa sillä, että mitä ei lasten kanssa voisi tehdä. Voihan sitä silti matkustaa, harrastaa (lasten kanssa tai yksinkin) ja (hui kauhistus) käydä joskus jopa yöelämässä. Tietysti nämä asiat vaativat hyvän ja tasa-arvoisen parisuhteen sekä joskus jopa ulkopuolisen (!) hoitoavun pyytämistä. Minä vain ylipäätään karsastan sellaista ajattelua, jossa elämää eletään "sitten kun.." ajatuksin. Enkä nyt Rytkäätys tarkoita sinun olevan sellainen, joka niin eläisi. Eikä ole tarkoitus jankata, yleisemmällä tasolla näitä vaan mietin.

 

Eiköhän se tosiaan sovi eri ihmisille eri aikaan. Mieluusti hankkii ne lapset silloin kun se itsestä tuntuu hyvältä.

Minulla on kaksi lasta ja olen vielä alle 30, joten pääseen tosiaan uudelle "vapaalle" aika nuorena ja se tuntuu ihan mukavalta ajatukselta, varsinkin nyt kun lapset on vielä niin pieniä, että vaativat jatkuvaa huolenpitoa. En kuitenkaan sanoisi erityisesti odottavani lasten poismuuttoa .

Meidän tapauksessa ei odottelustakaan olisi ollut kyllä mitään iloa, tuskinpa olisimme mitään järkevää saaneet aikaan, motivaatio löytyi vasta esikoisen syntymän jälkeen. Joillakin toisilla taas on hyvä uraputki päällä ja paljon mukavia harrastuksia yms. jotka vaativat sitä aikaa.

 

Sain kuopukseni (kolmas lapsi) 28-vuotiaana ja nyt jokainen heistä on täysi-ikäinen. On mahtavaa olla vielä suht nuori ja vapaa olemaan ja menemään. Tosin en juurikaan mene mutta jo se tietoisuus että se olisi helppoa jos...

 

Ei mulla ole mitään ideologiaa tähän liittyen. Lapset tulkoot kun tulevat Ei sillä iällä niin merkitystä.

Mä taisin olla vähän "Keski-ikää" noin lasten teon puolesta kun esikoisen sain 24- vuotiaana ja kuopuksen 25-vuotiaana. En tiiä onko lapsiluku sitten tässä.. Jos on niin on siinä omat hyvät sekä huonota puolensa..

 

Sekä että. Muutama lapsi nuorena, ja iltatähti tai iltasarja sitten siinä 35-40-iässä. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Nuorena jaksaa mitä vaan. Iäkkäämpänä lapset ja heidän olemassaolonsa ovat silkkaa onnea ja ylimääräistä arjen luksusta.

 

Niin! Tuota ajoinkin takaa sillä, että mitä ei lasten kanssa voisi tehdä. Voihan sitä silti matkustaa, harrastaa (lasten kanssa tai yksinkin) ja (hui kauhistus) käydä joskus jopa yöelämässä. Tietysti nämä asiat vaativat hyvän ja tasa-arvoisen parisuhteen sekä joskus jopa ulkopuolisen (!) hoitoavun pyytämistä. Minä vain ylipäätään karsastan sellaista ajattelua, jossa elämää eletään "sitten kun.." ajatuksin. Enkä nyt Rytkäätys tarkoita sinun olevan sellainen, joka niin eläisi. Eikä ole tarkoitus jankata, yleisemmällä tasolla näitä vaan mietin.

Minä taas olen vahvasti sitä mieltä, että lapsen saatuaan joutuu väkisinkin luopumaan monista asioista. Ei ehkä välttämättä sellaisista asioista, joita konkreettisesti tekisi, vaan kysymys on pikemminkin valinnan vapauden menettämisestä. Joka toisin väittää, pettää itseään.

En halua elää mitään "sitku"-elämää. Siksi itselleni on ollut tärkeää käydä läpi omat kolmenkympin kriisini ja sisäistää elämän rajallisuus ennen kuin olen oman perheeni perustanut.

Nyt elän vain tätä päivää ja nautin joka hetkestä.

 

ehdottomasti nuorena! on ihan kauheeta seurata niitä vanhempia, jotka saa ekan lapsensa siinä 35-40 -vuotiaana. ei osata enää asettua siihen asemaan, että jonkun muun tarpeet menisi omien edelle, lasten kanssa olo nähdään ja koetaan niin vaivalloiseksi kun on 40 vuotta tullut tuijotettua vaan omaan napaan. yhtä vauvaa (saatika vauva+taapero -yhdistelmää) ei jakseta yksin hoitaa vaan tarvitaan apuun puoliso, omat iäkkäät vanhemmat, lähisuku ja päivähoidon ammattilaiset että tilanteesta selvittäisiin. kamalaa sanon minä!

 

Sopivan ikäisenä .

Joku on kypsä ottamaan toisesta ihmisestä vastuun hyvin varhaisessa vaiheessa - on jo sinut itsensä ja ympäröivän todellisuuden kanssa, tietää mitä haluaa ja tietää myös että pärjää, tuli mitä tuli. Toisella taas...no, saattaa mennä kauemmin aikaa, elämä kuljettaa sivukaduille ja teetättää pitemmän lenkin. Ja mikä onkaan sitten sattuman ja "kohtalon" summa koko pelissä, niin....

 

Mä oon 35 v, esikoinen täytti justiinsa 8 v ja kuopus (tämänhetkinen) täyttää parin päivän päästä 6 v, kolmatta odotan.

Juoksujani en ole vielä lopettanut, enkä ole aikeissa lopettaakaan. Miksi ihmeessä pitäisi? Olen minä yhä ihminen, ystävä, sisko, nainen, enkä vain Äiti. Eikä ne asiat toisiaan poissulje meillä, joillain toisilla ehkä poissulkee.

 

Haluan tehdä lapset vanhempana, kun olen ehtinyt nähdä maailmaa, sekkailla ja sekoilla. Sekä hankkiai itselleni koulutuksen, työpaikan ja lapsen kasvattamiseen vaadittavat resurssit - kuten henkisen kypsyyden.

 

[QUOTE="leila";25322534]ehdottomasti nuorena! on ihan kauheeta seurata niitä vanhempia, jotka saa ekan lapsensa siinä 35-40 -vuotiaana. ei osata enää asettua siihen asemaan, että jonkun muun tarpeet menisi omien edelle, lasten kanssa olo nähdään ja koetaan niin vaivalloiseksi kun on 40 vuotta tullut tuijotettua vaan omaan napaan. yhtä vauvaa (saatika vauva+taapero -yhdistelmää) ei jakseta yksin hoitaa vaan tarvitaan apuun puoliso, omat iäkkäät vanhemmat, lähisuku ja päivähoidon ammattilaiset että tilanteesta selvittäisiin. kamalaa sanon minä![/QUOTE]

Tuon tyyppiseen käytökseen olen törmännyt lähinnä nuorilla vanhemmilla...

Tuo apuun puoliso kuullosti mielenkiintoiselta, onko teilläkin isä ulkoistettu muihin hommiin kuin isänä oloon?

 

Ja eikös se elämä jatku vielä lasten lähdettyä omilleen? Toki heitä tuen/nään/autan/rakastan tuhottomasti sittenkin, mutta en halua olla sellainen äiti joka hyysää ja odottaa, elää lastensa kautta, eikä keksi itselleen mitään järkevää tekemistä. Ja tämä ei ole ikäkysymys vaan puhun sellaisista vanhemmista joilla ei ole enää muuta elämää kuin oma koti ja lapset. Ne lapset kun vain ovat meillä saman katon alla sen pienen hetken pitkässä juoksussa.

 

Oma äitini ja isäni sai minut ja veljeni hyvin nuorena. Lisää lapsia tuli vielä vanhemmallakin iällä. Äiti sanoi, että ainoa ero oli ulkopuolisten asenteissa. Heitä kohdeltiin holhoavasti meidän vanhempainilloissa ja sisarusteni vanhempainilloissa he olivat konkareita joita kunnioitettiin. Itse pidän ikähaarukkaa 20-40 ihanteellisena lapsen saamiselle.

 

[QUOTE="leila";25322534]ehdottomasti nuorena! on ihan kauheeta seurata niitä vanhempia, jotka saa ekan lapsensa siinä 35-40 -vuotiaana. ei osata enää asettua siihen asemaan, että jonkun muun tarpeet menisi omien edelle, lasten kanssa olo nähdään ja koetaan niin vaivalloiseksi kun on 40 vuotta tullut tuijotettua vaan omaan napaan. yhtä vauvaa (saatika vauva+taapero -yhdistelmää) ei jakseta yksin hoitaa vaan tarvitaan apuun puoliso, omat iäkkäät vanhemmat, lähisuku ja päivähoidon ammattilaiset että tilanteesta selvittäisiin. kamalaa sanon minä![/QUOTE]

No siinä suhteessa tunnistan itseni kuvauksestasi, että tarvitsen "apuun" rakkaan puolisoni, parhaan mahdollisen isän. Ilman häntä en olisi missään nimessä lapsia tekemään ryhtynytkään. Ehkä se on vanhuutta ja itsekkyyttä, tiedä häntä

 

Olisin halunnut jo 25-vuotiaana, mutta sain vasta 30-vuotiaana. Mies lykkäsi lapsentekoa.

Ihan hyvin vielä jaksaa, mutta kovin montaa ei tuu väännettyä enää.

 

[QUOTE="vieras";25322594]
Tuo apuun puoliso kuullosti mielenkiintoiselta, onko teilläkin isä ulkoistettu muihin hommiin kuin isänä oloon?[/QUOTE]
Niinpä...
Meillä isä on vanhempi, ja isovanhemmatkin perhettä. Ja juu, päiväkodin tädit ja sedänkin lasken aika tärkeäksi osaksi lasten kasvatusta & elämää. Sekä esikoisen opettajan.

En haluaisi omia lapsiani vain itselleni. Vaikka oon tainnut siihen syyllistyä jossain vaiheessa...vanhetessa ja viisastuessa sitä oppii, alkukesästä syntyvän kolmannen uskallan varmaan jo hyvissä ajoin antaa hoitoon esim. isovanhemmille jos on tarvetta . Esikoisen kohdalla tuo uskallus vei liki 2 vuotta.