Meillä myös tuollainen erittäin uhmakas pikku neiti 3,5 v. Kumma vaihe kun kaikki lentää, raapii, potkii, lyö, HUUTAA, puree jne. Kaikki keinot kiukun aikana on käytössä. Mutta näin neljännen lapsen kanssa olen oppinut, että tyttö on kovin tyytyväinen kun on turvallisesti saanut purkaa pahaa oloaan. Toki muutkin varmasti olivat, mutta raivarit eivät olleen näin voimakkaita. Meillä siis lentää tietokonetta ja keittiön penkkejä myöten kaikki jos tyttö pääsee valloilleen. Eikä katso millä lyö, kunhan saa lyödä.
Raivarin tullen otan tytön syliini selkä itseäni vasten ja kannan meidän sängylle raivoamaan. Siellä ei voi heitellä kuin tyynyjä ja peittoja. Matkalla kerron, että rakastan häntä ja siksi en anna tehdä asioita jotka voivat satuttaa toisia. Itse istun sängyn päätyyn varautuen nousemaan jos tyttö lähestyy lyödäkseen tai lähteäkseen. Jokaisesta lyöntiyrityksestä tulee napakka kielto, mutta petivaatteet saavat olla agression kohteena. Tämäkin selitetään aina silloin kun tilanne on rauhoittunut. Itse olen rauhallinen ja olen kuin en huomaisikaan riehumista. Joskus kohtaus kestää lähes kaksi tuntia, mutta onneksi yleensä selvitään puolella. Jossain vaiheessa tyttö rauhoittuu ja pyydän häntä syliin. Yleensä ensimmäiset pyynnöt laukaisevat raivon uudelleen, mutta aika pian tyttö pyytää päästä syliini. Sitten keskustelemme asiasta ja hän pyytää anteeksi.
Ja... jotain on mennyt perille. Aika usein nykyään tyttö suuttuessaan huutaa vain "TE OOTTE PIMPPEJÄ, MÄ MEEN MUUALLE" , lähtee tiukkana marssimaan kohti makkaria, paiskaa oven kiinni ja jää mököttämään oven taakse. Välillä paukkasee ovea merkiksi että on vielä vihainen. Parin kymmenen minuutin kuluttua ilmestyy iloinen neiti joka käy pyytämässä anteeksi kiukun kohteelta ja jatkaa leikkejä. Välillä tulee takapakkia, mutta parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa.
