Kun en jaksa enää...

Istun tässä sohvalla, taas läppäri sylissäni. Tässäkö on elämäni; typerä tietokone ja netti.. Tyttö on papan luona.. En edes tiedä milloinka tulee kotiin.. Sukset on ex:n kanssa niin ristissä ettei tieto kulje milloin tuo lapsen ja milloin hakee, sopimukset tapaamisista ei pidä eikä mikään muukaan. Liekkö syy ex:n uudella naisella vai mistä kiikastaa, mutta isä ei ole enää kiinnostunut näköjään olemaan isä... Ennen niin osallistuvasta ja auttavasta etä-vanhemmasta on tullut entistä etäisempi...

Niin.. Miksi minä sitten kirjoitan.. Kun en jaksa enää... Kun en todellakaan tiedä mistä saan voimat seuraavaan päivään.. tai edes seuraavaan tuntiin...

Olen masentunut, ollut sitä jo 13vuotta, lääkityksellä kokoajan, mutta ei tunnu enää auttavan sekään. Terapiaa kokeillut vaikka mitä ja apua ei tunnu löytyvän. Nytkin odotellaan taas terapeuttien kesäloman ajan että kuinkas sitä taas jaksellaankaan.. Huonosti...
En ole kyennyt kunnon ihmissuhteeseen aikoihin. On vain pieniä mitään tekemättömiä juttuja joista ei ole tullut kuin paha mieli ja sanomista. Sitten löysin sen puuttuvan palasen elämästäni, huomasin elämän olevan elämisen arvoista, kunnes Hän tylysti jätti.
En tahdo päästä erosta eteenpäin.. Tiedän ettei toinen ihminen VOI eikä SAA olla se ainoa elämän tarkoitus ja syy, mutta nyt kun tähän tasaisen tappavaan tylsyyteen sain hetken auringon valoa ja hetken edes olla onnellinen; tämä tyhjyys tuntuu entistä pahemmalle..

En ole töissä, olen työtön. Ammatiton. Väliinputoaja. Mitään koulutusta en läpi asti ole saanu masennukseni ja murskaantuneiden ihmissuhteideni takia. Vanhempieni mielestä en ole mitään sillä en ole töissä enkä omista edes ammattia...

"Omistan" vain pienen 3v tytön. Ilman tyttöä ei olisi enää minuakaan. Vain tyttö on syy miksi elän. Mutta silti pelkään lastani... Tyttö on päivät päiväkodissa saadakseen ikätovereidensa ja muidenkin ihmisten seuraa. Minä olen erakko omassa kodissani. Ja nyt kun tytöllä on loma päiväkodista, pelkään hetkeä milloin arki taas alkaa ja saan miettiä mitä ihmettä teen lapseni kanssa.
Tiedän; lapsen pitäisi olla osa elämääni ja arjen olla yhteistä ja mukavaa yhdessä oloa. Mutta minulle arki on pelottavaa, ahistavaa ja stressaavaa. En koe olevani hyvä äiti. Minulla ei ole tuttavaperheitä, ei ystäviä joiden kanssa yhdessä touhuta. Olen lapseni kanssa ihan kahden. Ja sydän vuotaa verta katsoa sitä pientä otusta yksin leikkimässä lattialla muumitalollaan. "äiti tuu leikkimään" "ei äiti jaksa" kun oikeasti se on; ei äiti osaa....
Minua stressaa tulevat päivät kun en tiedä mitä tehdä tyttäreni kanssa. Asumme kaupungissa, kaupungin halvoissa vuokrataloissa puliukkojen keskellä, joten edes omassa pihassa ei saa keinua rauhassa. Omien vanhempieni luo emme voi mennä sillä äitini on alkoholisti. Meillä ei ole paikkaa minne vaan mennä olemaan, enkä minä kyllä edes varmaan tietäisi mitä siellä jossai edes tehdä tytön kanssa. Olen totaalinen tumpelo..

Rakastan lastani kuitenkin enemmän kuin mitään maailmassa. Aina ei ollut niin, tuntui aikoinaan koliikin ja eron aikaan että suorastaan vihaan lastani, vaikka rakastinkin kuitenkin. Rakastan ja pelkään.. En vain ole tarpeeksi hyvä äiti.....

Jotenkin tämä kaikki nyt vaan taas kärjistyi ja kasaantui tänä viikonloppuna. En saanut lähdetyksi ihmisten ilmoille, ja kun viimein potkin itseni katsomaan kesäistä iltaa, sain paniikkikohtauksen. Tulin äkkiä takaisin kotiin. Minua hävetti.. Häpesin itseäni siellä muiden kauniiden ihmisten keskellä. Häpesin olla minä. Ja pelkäsin että näen tämän menetetyn tärkeän ihmisen.. Todella pelkäsin, sillä en pääse hänestä yli..
Aurinko paistaa ulkona ja on kesä parhaimmillaan, mutta minä vain istun tässä kone sylissäni ja itken.

Miksi minä elän? En jaksa enää olla onneton. En jaksaisi enää päivästä toiseen tätä samaa harmaata elämää. Kai tämän olisi vielä kestänyt, mutta kun Hän näytti minulle hetken millaista elämä voisi olla sen Oikean ihmisen kanssa. Kun tuntui hyvältä herätä seuraavaan päivään.. Kun osasi hymyillä. Enää ei osaa. Ei osannut ennen Häntä, mutta nyt tämä vaan tuntuu entistä kurjemmalle kun tietää että voisi olla paremminkin, mutta kun vain ei ole...

Olen niin väsynyt elämään..
Kiitos ja anteeksi.

 

Tärkeä ihmissuhde päättynyt ja kurja olo. Ei niin mukava ympäristö eikä tukiverkkoa vanhemmuuteen. Tukiperhe? Voisiko siitä olla apua? Tai jotain muuta apua, jonka avulla
saat elämästä kiinni ja neuvoa lapsen kanssa toimimiseen? :wave:

 

:hug: voimia arkeen!

 

Missä päin Suomea asutte? Tulkaa joskus meille leikkimään, mullakaan ei oo äitikavereita, muita tuttuja kylläkin. Meillä 5v poika ja 7kk tyttö.

 

Niin ja siitä lapsen kanssa leikkimisestä. Mä en useinkaan pojan kanssa leiki, on ulkona parhaan kamunsa kanssa (ainoan tässä kotimme luona). En mäkään osaa leikkiä. Kun poika oli pienempi, usein riitti kun menin lattialle makaamaan ja otin jonkun auton käteen ja ajelin sillä lattialla. Koita säkin! Otat jonku lelun, minkä tyttös antaa ja pidät sitä ja oot vaan. Kyllä sä osaat! Ei ne lapset ihmeitä vaadi. Tai otatte pallon ja meette jollekin leikkikentälle potkiin.

 

Masennus on todellakin surullinen asia. Mitään ei saa tehdyksi eikä mihinkään osaa tarttua. Jokaisella ihmisellä on myös läjäpäin ihmissuhteita, joissa ei ole käynyt hyvin. Ne on vain jätettävä taaksepäin, ja mentävä kohti uusia tuulia. Ei saa hautautua menneisiin, koska se ei johda eteenpäin eikä mihinkään.

Voisitko hakea jollekin työkkärin kurssille, jotta saisit rytmiä ja ryhtiä päivääsi? Onko teillä mahdollisuutta muuttaa uuteen paikkaan pois alkkareiden vaikutuspiiristä? Mene seurakunnan äitilapsi kokoontumisiin. Onko sinulla ruokailut kohdallaan, että syöt terveellisesti? Ulkoilkaa paljon. Leivo kotona lapsesi kanssa Lähde väkisin ulos raittiiseen ulkoilmaan kävelemään, katselemaan ja ehkä joku päivä osallistumaan. Kotiin jääminen on pahinta.

Kerroit, että sait paniikkikohtauksen ulkoillessasi. Ainoana keinona näen itsensä karaistamisen, että ei välttele pahoja tilanteita, vaan kohtaa ne ja saa niistä voimaa tuleviin yrityksiin.

Voimia ja tsemppiä tulevaan :hug:

 

Käytkö jossain puhumassa ajatuksistasi?Entä onko sulla lääkitystä?
Nuo kaksi pitäis auttaa,ees jossain määrin.

Terapiasta saisit eväitä paniikkikohtauksiin esim,mitä tehdä kun ahdistaa.
Ja miksi ahdistaa.

Mulla itellä vähän samoja juttuja nyt,siis ahdistuksia.
Vuosi ollut rankka ja huomaan oirehtivani niistä.
Mutta koitan taistella sinnikkäästi,en suostu jäämään hankeen makaamaan.

Voimia kovasti ja pyydä/huoli apua jos vähänkin joku sitä tarjoaa.

 

Nyt vasta kirjoituksesi osui silmiini. Toivottavasti olet jaksanut.
Tilanteesi ei ole helppo. En kirjoita oman kokemuksen pohjalta, vaan muuten. Kenenkään ei pitäisi sinnitellä yksin voimiensa äärirajoilla. Avun ja tuen hakeminen tuntuu usein vaikealta, mahdottomaltakin. Mutta jos vaan jostain siihen voimat löytää, niin sopivaa tukea voisi löytyä. Oletko puhunut neuvolassa, saanut ohjeita terapeutiltasi arkeen lapsen kanssa? Onko teillä päin millaisia lapsiperheiden palveluita? Esim. lapsiperheiden kotipalvelu voisi auttaa. Kotiisi tulisi toinen aikuinen, jonka kanssa voisit puhua kaikesta omien voimiesi rajoissa. Hän voisi auttaa arjessa lapsen kanssa, tehdä asioita yhdessä kanssasi kunnes jaksaisit yksin. Entä vertaistukiryhmät, helpotaisiko jos saisit puhua muiden saman tyyppisessä tilanteessa olevien kanssa? Älä pelkää pyytää apua ja tukea, jokainen sen ansaitsee, sinä ja lapsesi :heart:

 

Moi!
Olen itsekkin kokenut masennuksen, eriasteisia eri elämäntilanteissa.
Sinun kannattaisi ottaa yhteyttä psykiatriisi tai (omalääkäriltä pyytä lähete)ja kertoa että et koe saaneesi tarpeeksi apua. En tiedä lääkityksestäsi ja että mitä kaikkea on kokeiltu ja mikä on dignoosisi.
Itselläni kuitenkin autti ahdistuneisuutta vähentävä psykoosilääkitys masennuslääkkeen lisäksi. Ehkäpä pieni jakso sairaalahoidossa auttaisi, saisit levätä ja pohtia elämäntilannettasi päivittäin hoitajien kanssa. Myös lääkitystäsi yms. voitaisiin sairaalassa miettiä tarkemmin. Jos vaikka pappa voisi hoitaa tyttöäsi sillä aikaa.

Lisäksi kannustaisin sinua hakeutumaan muiden ihmisten seuraan. Ehkäpä paikkakunnallasi on äiti-lapsi kerhoja joissa voisitte käydä yhdessä tyttäresi kanssa. (Kts.Seurakunta, MLL) Uudet ystävyyssuhteet eivät synny helposti, mutta paljolti on myös siitä kiinni että tarttuu tilaisuuteen jossa uusia ihmisiä ylipäätään voi tavata.
Kansalaisopisto järjestää edullisia kursseja joissa voi käydä oman jaksamisen mukaan, oma ja mielekäs harrastus antaa vaihtelua päiviin ja vie ajatukset hetkeksi pois ahdistuksesta.

Tukiperhe voisi myös olla hyvä ratkaisu tyttäresi kannalta. Tätä mahdollisuutta kannattaa tiedustella sosiaalitoimesta, sekä myös muita tukitoimia elämäntilanteesi huomioiden.

Olet tarpeeksi hyvä äiti, kunhan vain haet apua itsellesi ja vaadit myös lapsen isää kantamaan vastuunsa. Sairastuminen ei ole koskaan ihmisen omaa syytä, (ellei nyt puhuta ns. elintasosairauksista). Kuka tahansa voi sairastua, ja masennuksesta VOI toipua.

Parempaa jatkoa sinulle.

 

Hei,
Viestisi osui silmiin. Toivottavasti jo jaksat ja voit paremmin. Hae apua arkeen kaupungin perhetyöntekijoiltä tai tukiperheeltä. Neuvolasi voisi osata auttaa. Ainakin heidän pitäisi, koska sinun hyvinvointisi on suoraan yhteydessä tyttäresi hyvin vointiin.
Uskon että osaat olla hyvä äiti. Uskaltaudu vain leikkimään tyttösi kanssa. Hän kyllä osaa kertoa sinulle miten leikitään, menet vain siihen lattialle istumaan ja tyttö antaa sinulle nuken tai nallen tai muun lelun. sitten vain juttelette, leikisitä riippuen. ja osoita kiinnostusta tyttöä kohtaan, muista kertoa, että rakastat häntä ja kehu häntä kauniiksi ja fiksusti, ja tytön hymy kirkastaa päiväsi.
Koita jaksaa lähteä ulos joka päivä. Se on vaikeaa, mutta koita kuitenkin. Hae apua neuvolasta. Neuvola on auki myös kesäsin ja he voivat ja pystyvät auttamaan. Esim. Neuvola voi järjestää perhetyöntekijän kotiisi seuraksi ainakin Tampereella, joten uskoisin myös muissa kaupungeissa.
Jaksamista :hug: