Kyseessä on siis minun vanhempani. Voi, kuinka elättelin raskausaikana unelmia siitä, kuinka ylpeät ukki ja mummi viettävät aikaa lapsenlapsensa kanssa. Miten väärässä sitä voikaan olla ja miten satuttavaa on huomata, että sama tunnekylmyys jatkuu myös lapsenlapsen kohdalla kuin itsekin pienenä sain kokea
Apua en viitsi enää pyytää, koska minulle tulee niin surullinen olo, ettei rajaa. Äitini on kotona, isäni vielä työelämässä. Olen välillä pyytänyt, jos äitin tulisi seuraksemme, kun mieheni on työmatkoilla tai minun pitää käydä lääkärissä. Äitini kieltäytyy aina vedoten siihen, että välimatkaa on liikaa. Onko 50 km liikaa? Synnytyksen jälkeen hän päivitteli ääneen puhelimessa, että on se hyvä, kun sinulle ei tullut synnytyksen jälkeistä masennusta, koska miehelläni olisi ollut sitten niin vaikeaa. Olin aivan ällistynyt, minun aivan kuin mahdollinen synnytysmasennukseni ei olisi millään lailla koskettanut omaa äitiäni tai herättänyt hänessä halua auttaa/tukea. Suljin puhelimen ja itkin.
Isäni ei osaa olla lapsenlapsensa kanssa ollenkaan. Viimeksi käydessämme heidän luonaan, niin lipitteli vaan kaljaa ja höpötti omia työjuttujaan ja harrastuksiaan. Eilen isäni kävi kalassa ja ajoi sen vuoksi 1 km päästä kotimme ohi ja ei tullut käymään. 6 kk poikaamme hän on nähnyt 2 kertaa, koska ei ole koskaan kotona, kun käymme ja meille hän ei viitsi tulla, kun on muka tärkeämpää menoa. Niinhän se on ollut aina isälläni, työt ja harrastukset ja se kaljan lipitys menee aina kaiken ohi. Niin oli lapsuudessani ja sama kaava vain jatkuu lapsenlapsen kohdalla.
Onko ketään muuta, jolla omat vanhemmat ovat ongelma? Jotka eivät välitä ja jättävät yksin, kun oma lapsi tai lapsenlapsi tarvitsisi apua? Välillä tunnen olevani niin kauhean yksin tämän asian kanssa.
Apua en viitsi enää pyytää, koska minulle tulee niin surullinen olo, ettei rajaa. Äitini on kotona, isäni vielä työelämässä. Olen välillä pyytänyt, jos äitin tulisi seuraksemme, kun mieheni on työmatkoilla tai minun pitää käydä lääkärissä. Äitini kieltäytyy aina vedoten siihen, että välimatkaa on liikaa. Onko 50 km liikaa? Synnytyksen jälkeen hän päivitteli ääneen puhelimessa, että on se hyvä, kun sinulle ei tullut synnytyksen jälkeistä masennusta, koska miehelläni olisi ollut sitten niin vaikeaa. Olin aivan ällistynyt, minun aivan kuin mahdollinen synnytysmasennukseni ei olisi millään lailla koskettanut omaa äitiäni tai herättänyt hänessä halua auttaa/tukea. Suljin puhelimen ja itkin.
Isäni ei osaa olla lapsenlapsensa kanssa ollenkaan. Viimeksi käydessämme heidän luonaan, niin lipitteli vaan kaljaa ja höpötti omia työjuttujaan ja harrastuksiaan. Eilen isäni kävi kalassa ja ajoi sen vuoksi 1 km päästä kotimme ohi ja ei tullut käymään. 6 kk poikaamme hän on nähnyt 2 kertaa, koska ei ole koskaan kotona, kun käymme ja meille hän ei viitsi tulla, kun on muka tärkeämpää menoa. Niinhän se on ollut aina isälläni, työt ja harrastukset ja se kaljan lipitys menee aina kaiken ohi. Niin oli lapsuudessani ja sama kaava vain jatkuu lapsenlapsen kohdalla.
Onko ketään muuta, jolla omat vanhemmat ovat ongelma? Jotka eivät välitä ja jättävät yksin, kun oma lapsi tai lapsenlapsi tarvitsisi apua? Välillä tunnen olevani niin kauhean yksin tämän asian kanssa.