kun lapset ovat pieniä...

te joilla on pieniä lapsia, onko liitto mennyt parempaan suuntaan tai mihin suuntaan? meillä on 2 pientä lasta ja vaikka kokonaisuudessaan liittomme on vahvistunut vuosien myötä, tuntuu että olemme nyt kaukana toisistamme. en jaksa osoittaa hellyyttä ja tämä arki saa minut jotenkin sydämettömäksi miestä kohtaan. te joiden lapset ovat kasvaneet, helpottaako parisuhteen kanssa? siis meillä on muuten hyvin, luulen että tämä etäisyys johtuu juuri arjen rankkuudesta? kunpa vain joskus löytyisi taas intohimo, lapset ovat imeneet minusta mehut ja mies ei ymmärrä yhtään minua ja tätä kotiarkea. yritän selittää että kiukkuni johtuu henkisestä ja fyysisestä väsymyksestä, mutta hän vaan suuttuu takaisin eikä löydy tukea. tiedän että miehilläkin on rankkaa töissä, mutta mitäs kun ei jaksa toista tukea kun itse on väsynyt, taitaa mies ajatella samoin...
löytyykö lohdutuksen sanaa??

 

Voi kun on tutunoloista tekstiä! Olen 28-vuotias kahden lapsen äiti, vaimo, taloudenhoitaja, rakastaja, opiskelija ja työkaveri. En mikään perfektionisti mutta tykkään että asiat on ja tehdään hyvin. Kun tässä arjen pyörityksessä jokin alkaa mättää se on yleensä parisuhde. Meillä on ollut niin ala kuin ylämäkeäkin, aina ollaan selvitty.

Viime vuosi oli aivan kamala, olin raskaana ja kotona oli uhmaikänen, koulussa aloittelin päättötyötä ja viikonloput ja lomat olin töissä. Miehellä oli työ paineita ja kovia tavoitteita urheilussa, sexiä oli ehkä kerran kuussa, jokaisesta syvällisestä keskustelusta kehkeytyi kunnon riita, oltiin väsyneitä toisiimme ja maailmaan. Nyt alkaa pikkasen helpottamaan, voimme jo katsoa taakse päin ja muistella että rankkaa oli, yhdessä olemme selvinneet, ei syyllistäen vaan koettaen kannustaa vaikka toinen joskus ärsyttääkin.

 

tutulta kuulostaa...

 

Tutulta kuulostaa. Kun lapset ( 2) olivat pieniä muutama vuosi sitten, oli tunne, että hukun. Päätin vaan jatkaa ja odottaa, että kasvavat ja elämä helpottuu. Tarkoitan tällä sitä, ettei erottu ( mä kun olen päättänyt, etten eroa koskaan). Nyt meillä on isojen lisäksi yksi pieni, josta jaksan nauttia ihan eri vireydellä. Pikkuinen on tietenkin muutenkin varsin ihana, kun on meidän viimeinen. Elämä siis kukoistaa. tsemppiä teille!!

 

Juu,tutulta kuulostaa.Se on ihan totta että kun kumpikin on väsyksissä niin tulee syyteltyä toista asiassa kuin asiassa. Sitäkin olen joskus miettinyt että mitä mä sitte haluan että olisin tyytyväinen.Ja olen tullut siihen tulokseen etten mitään tämän enempää, paitsi voimia Pienten lasten kans se elämä pyörii päivästä toiseen niitten samojen rutiinien ympärillä. Kun lapset vähän kasvaa on itellekin enemmän aikaa. Meillä 6v,4 v ja 6kk:n ikäset lapset ja nyt tuntuu että osaan nauttia tästä kun vauva on pieni vaikka välillä ahdistaakin. Ja ollaan ajateltu että ehkäpä tämä on nyt sitte viimeinen(vannomatta paras)ja tästä täytyy nauttia täysin siemauksin.Olen jo kokenut sen että tämä vaihe ei oo ikuista. Kyllähän tämä vanhemmuus on sellasta jatkuvaa kasvamista niin äitinä, isänä kuin puolisonakin. Musta tuntuu että me on ainakin kasvettu päivä päivältä enemmän yhteen, vaikka huonojakin aikoja tulee ja menee , mutta jotenkin luotan siihen että me selvitään , enkä edes mieti muuta mahdollisuutta. Tahtoa tarvitaan molemmilta puoliskoilta

 

Kyllä se siitä helpottaa kun lapset kasvavat. Tilalle tulee uudet murheet, mutta sellasta tämä elämä nyt vaan on.