Kun on kovat kivut ja tarvitsisi apua, huomaa kuinka yksin onkaan...

Tiistaina särkyi selkä töissä, tavallaan vanha vamma joka on ollut oireilematta jo neljä vuotta. Ei muutakuin kipupiikkiä persaukseen ja saikulle.

Selkään sattuu kamalasti, nukkumaan ei pysty kipujen takia. Silti kaikki kotityöt on tehtävä.
Lunta satoi viime yönä joku 15cm ja lisää tulee koko ajan, tälle aamulle piti jo kerran tehdä lumityöt, toisen kerran pitäisi taas kohta mennä kolaamaan. Halot pitäisi hakea liiteristä ja selkä huutaa hoosiannaa, kauppaan pitää mennä en vain tiedä miten ihmeessä se tämän kivun kanssa onnistuu+ neljän lapsen.
Mutta kun ei ole ketää joka auttaisi, ei ketään. Pakko vain tehdä edes pakollisimmat asiat vaikka ei pystyisikään.

Te joilla on lähellä ihmisiä olkaa heistä onnellisia.
En minä yksin olemista yleensä murehdi mutta nyt kun kipu on helvetillinen olen hivenen kateellinen niille joilla on ihmisiä lähellään ja niitä ihmisiä jotka tahtovat auttaa.

 

Mulla vähän samanlainen tilanne. Pari viikkoa vaivannut niin paha iskias etten meinaa sängystä ylös päästä. Mulla on kyllä ihana mies joka auttaa kaikessa. Ja vain yksi lapsi. Mutta silti tuntuu kovin yksinäiseltä. Kun kokoajan sattuu, eikä kukaan voi auttaa. Valoa ei tunnelin päässä näy. On kamalaa kun sattuu niin jumalattoman paljon, muttei siihen läydy mitään apua ja tuntuu ettei kukaan ota vakavasti. Ite saa itkeä kipujaan ja muut vaan sanoo "kyllä se siitä", tajuamatta kuinka paljon oikeasti sattuukaan.