Kun on miniälle täysin nolla

Poikani vaimo ei sulata meitä appivanhempia, vaikka olemme olleet iloisia, että poika löysi niin aikaansaavan ja fiksun naisen, kohta kahden lapsen äidin. He ovat nuoria, poika opiskelee ja miniä on työelämässä. Pojalla ei ole tuloja, vain pieni opintoraha, on ehkä hieman "tossun alla". Joudumme olemaan koko ajan varpaillamme, mitä tapahtuu - saammeko tavata lapsenlastamme? Sosiaalisessa mediassa voi olla mitä vaan halventavia ja loukkaavia julkisia viestejä. Sukulaisille on ystävällinen ja kommentoi iloisesti. Me olemme kuin ilmaa vaan, tai sitten niitä pilkkaavia viestejä. En tiedä mitä tehtäisiin, on niin surullista. Haluamme vaan pelkkää hyvää koko perheelle - olemme ihan tavallisia isovanhempia, toisen poikamme perheen kanssa ei ole mitään ongelmaa. Itselle on opetettu, että kunnioita isääsi ja äitiäsi ja on ollut itsestäänselvää, että se on laajentuntu omiin appivanhempiin. Pojallani on kuulemma maailman paras anoppi ja hänellä maailman paras vävy.

 

Hei Halveksittu anoppi, ei varmaan paljon lohduta, että et ole yksin. Minäkin olen kokenut hyvin paljon samaa, vihamielisiä viestejä ja ylimielistä käytöstä. Kaikki mitä teen, mitätöidään suureen ääneen ja mikä ikävintä, poika on lähtenyt siihen samaan. He asuvat lähellä, ilmaistiin jo hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa, että ollaan käytettävissä vanhemman lapsen hoitoon ja apuun muutenkin. Siihen ei kommentoitu mitenkään. Kun synnytys oli käynnistynyt, ei meille kerrottu - kauempana asuva mummi sai hoitaa esikoista, eikä saanut sanoa sitä meille. Syntymä oli sukulaisten ja ystävien luettavissa Facebookissa ennen, kuin meille ilmoitettiin. Sanoin siitä pojalle, että tuli paha mieli, kommentti on oli, että vittu saatana, aina sä vaan ajattelet itseäsi ja löi luurin korvaan. Aikaisemmin kiltti ja huomaavainen poika, reilu kaveri stipendinkin saanut - ilmaisi siinä sitten tuntemuksensa äitiä kohtaan. Osa meni varmaan väsymyksen piikkiiin. Puhelun perään tuli tekstari, että yritä pitää välit edes toisen pojan kanssa. Menin aamulla aikaisin kukkien kanssa oven taakse rauhoittaakseni tilanteen, hän ei avannut ovea, kukat meni roskiin.
Miniä on katkaissut välit isäänsä, tuntuu, että hän haluaa, että mies katkaisee myös vanhempiinsa. Piti olla ilo lapsenlapsen syntymästä, pelottaa miten käy - saadaanko nähdä lapsenlapsia, nuorimmaista en ole saanut pitää vielä sylissä, vanhempi kaipaa mummoa, sen tiedän. Asia otti niin koville, että sain saraskohtauksen ja minut kiidätettiin ambulanssilla hoitoon, perussairauteni paheni akuutisti vaaralliseksi. Mekin olemme mielestämme ihan tavallisia lapsillemme hyvää tahtovia, viha, jonka kohteena olemme, on käsittämätöntä ja pelottavaa. Rukoilen joka ilta heidän puolestaan - toivottavasti kaikki on vain väsymyksen ja hormoniheilahdusten vaikutusta ja tasottuu aikanaan.
Raskasta tämä on.