Kun rakastaa toista niin että sattuu...

..ja en todellakaan puhu lapsista..

vaikka suhde on solmussa ja tuntuu ettei mistään saa otetta eikä solmua selväksi, niin silti rakastaa toista niin että sattuu...

haluaa vaan toisen onnea, omasta onnesta ei niinkään enää tietoa.
Kun yrittää yksin pitää rakkautta ilmassa mutta tuntuu ettei toinen huomaa eikä välitä, vaikka kertoo rakastavansa...

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kersku,
ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä,
vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan häviä.


pikku hiljaa ollaan rupeamassa miehen kanssa tätä sotkua selvittämään
puhuttu on vähän mutta vain niin että pintaa ollaan raapaistu
työtä on kovasti mutta tuleeko tästä enää mitään..
tuntuu ettei mitään saa aikaan ja jaksaminen loppuu kesken ennenkuin on saatu asiat järjestykseen..
kriisi...kohta on 10v oltu yhdessä ja molemmilla ikää 25 ja 26 vuotta...

onko se totta että nuorena aloitetut suhteet eivät todellakaan kestä ??
Puolet meidän kaveripiiristä on eronneet..


pelkään pahinta
toivon parasta

 

Siskoni on ollut samaisen miehen kanssa jo 18 vuotta. He rupesivat seurustelemaan kun siskoni oli 15 vuotta. Naimisissa ovat ja lapsikin on jo koulussa.

 

Minäkin olen ollut 16 vuotiaasta asti mieheni kanssa ja ollaan oltu 8.-vuotta yhdessä. Olemme naimisissa, meillä on kaksi pientä ihanaa lasta ja rakensimme talon nuorimmaisen ollessa puoli vuotias. Parisuhdetta pitää saada hoitaa, että se toimii, takkuja on aina kaikenlaisia mutta niistä pitää yrittää selvitä yhdessä eikä heti luovuttaa. Olisiko mahdollista että voisitte mennä vaikka johonki terapiaan???

 

Minäkin olen ollut 16 vuotiaasta asti mieheni kanssa ja ollaan oltu 8.-vuotta yhdessä. Olemme naimisissa, meillä on kaksi pientä ihanaa lasta ja rakensimme talon nuorimmaisen ollessa puoli vuotias. Parisuhdetta pitää saada hoitaa, että se toimii, takkuja on aina kaikenlaisia mutta niistä pitää yrittää selvitä yhdessä eikä heti luovuttaa. Olisiko mahdollista että voisitte mennä vaikka johonki terapiaan???

on mahdollista..
elokuulle saatiin aika...

 

itse olen 24v. ja mies 23v., yhdessä kuusi vuotta ja ihana 1v.3kk poika ja toista mietinnässä... uskon että nuorena aloitetut suhteet voivat kestää kunhan niitä vaan muistaa hoitaa... lasten ja arjen keskellä se ei meilläkään aina ole helppoa mutta pienet halauksetkin on meillä tosi ihania juttuja...

 

Eihän sitä noin voi sanoa, että "teininä" aloitetut parisuhteet ei meinaa kestää. Mitkä suhteet sitten kestää? Itsellä teininä aloitettu suhde (viisi vuotta) on pisin. Sen jälkeen kaks suhdetta, joista toinen 3,5vuotta ja toinen hieman vähemmän. Että ei ne suhteet ole siitä kiinni, miten kauan on oltu yhdessä tai miten nuorina on alettu seurustelemaan.

Minun tuo 3,5 vuotta kestäneen suhteen päätepisteeseen oli tietenkin hyvin monta syytä, mutta yksi niistä oli, ettei enää löydetty toistemme luokse. Kumpikin harhaili ja vasta myöhemmin on selvinnyt, että nekin asiat olilsi voitu välttää, jos olisi pystytty ottamaan aika parisuhteen selvittämiseksi.

Omasta kokemuksesta sanon, että eläkää kriisi loppuun. Katsokaa mitä tapahtuu, mutta älkää luovuttako ennenkuin on pakko. Ja sittenkin vasta sen jälkeen, kun se ei tunnu enää pakolta, vaan oikealta ratkaisulta.

En osaa tätä nyt selittää aivan siten miltä itsestä tuntuu. Mutta todella paljon voimia. Ja toivon parasta teille minäkin. Elämä tietää, mutta siihen on voitava myös vaikuttaa.

 

Mie komppaan edellistä, eläkää se kriisi, yrittäkää. Jos molemmat edes hiukan yrittävät, on toivoa. Yksin ei siihen kukaan pysty, ei vaikka kuinka yrittäisi.
Välillä tarvitaan vain pieni herätys siihen tilanteeseen, toinen ei välttämättä edes ymmärrä sokeutuneensa sen hetkiseen ahdinkoon.

Meillä suhde on ollut yhtä hullun myllyä, yhdessä 5 vuotta. Paljon p*skaa käyty yhdessä läpi, pettämisistä väkivaltaisuuksiin, vakavista sairauksista ja isoista leikkauksista lähes toisen kuolemaan. Kaksi keskenmenoa pistävät taas parisuhdetta lujemmille.

Yhdessä pysymiseen tarvitaan kamala määrä voimia. Minä toivotan sitä isolla sydämmellä teille, toivottavasti saatte asiat kuntoon!
Minä uskon ja toivon, että kaikki vaikeudet "palkitaan", eli joskus tulee se onnellinen loppu.

 

Niin ja jos TAHTOO niin pystyy. Mutta tietenkin molempien on tahdottava. Ja tahtominenhan ei ole mitään haluan tai haluan todella paljon jotain asiaa. Pitää jaksaa tahtoa. Ja tämmöinen lause on lähellä sydäntä: Jos toivo loppuu, ei auta muu kuin usko - jos ei ole uskoa, ei ole rakkauttakaan. (Hieman kärjistetty mutta kuitenkin).

Lisään vielä kokemuksesta (sanoinkohan tän jo aikaisemmassa "puheenvuorossani". No joka tapauksessa): Asiat pitää katsoa loppuun asti. Ettei jää mieltä vaivaamaan jossittelulla. Vaikka niinhän se on, että jälkeenpäin tietää mitä olisi pitänyt tai voinut tehdä eri tavalla.

Vielä vaan voimia kaikille, jotka läpi käyvät kriisiä.

 

hiljaa hyvää tulee...
parempaan suuntaan mennään..
mut arvet tuo toinen jätti meidän suhteeseen...
ei pysty luottamaan...pelkään koko ajan..
ku mä tiedän mihin se pystyy ja millainen se nainen on..
se vikittelee niin kauan toisen miestä että saa sen lankeemaan ja pitää huolen että toisen puoliso saa tietää..sit heidän eron jälkeen se jättää sen miehen ja uus vaan kierrokseen...

mä en oo juhannuksen jälkeen ees nukkunut kunnon yötä..
joka yön herään painajaisiin siihen että mies lähtee...
välillä tuntuu että olis parempi ku erois niin ei tarvis enää pelätä...
mutta ku ei halua luovuttaa...

huoh

 

joo-o...ja nyt tullaan rytinällä alas...
ne soittelee edelleen toisilleen ÖISIN

ei jaksa enää...
edes itkeä...
tuntuu että peli on menetetty...jaksa edes enää yrittää...