En kurita lapsiani fyysisesti ja mietin tarkoin myös sanani, ettei tule sanottua sellaista, jota myöhemmin joutuisi kovasti katumaan. Tiukkaa toki välillä tekee kun on talossa 3v ja 1v, joilla molemmilla tuntuu omaa tahtoa löytyvän vaikka muille jakaa ja meno on sen mukaista. En kuitenkaan halua lähteä fyysisen satuttamisen tielle, vaikka sillä ehkä saisikin lapset nopeasti alistettua hiljaisiksi ja tottelevaisiksi, ainakin hetkellisesti. Olen kuitenkin akateemisesti koulutettu ihminen, jolla mielenterveys tallella ja muutenkin kaikki ok, niin eiköhän sen verran älliä ja kapasiteettia pidä löytyä päästä, että pärjään kahdelle pienelle muutenkin kuin satuttamalla heitä.
Eläimet ovat asia erikseen, ja meillä ihmisillä on kykyä säädellä toimintaamme ja pohtia, mikä on oikein ja väärin, mitä mistäkin toiminnasta seuraa. Siksi en ajattele yhtään mitään nähdessäni eläimen "kurittavan" pentujaan.
Minua on lapsena kuritettu fyysisesti, ei mitenkään systemaattisesti, mutta kuitenkin melko usein ja joskus hyvin pienistäkin asioista. Joskus niihin liittyi jotain käsittämätöntä näyttämisen halua sukulaisille ja naapureille, että näin meillä lapset laitetaan ruotuun ja ei anneta hyppiä silmille. Ne kerrat etenkin ovat jääneet mieleen, koska fyysinen kuritus oli hyvin nöyryyttävää, eikä sille oikein ollut mitään järkevää syytä. Muistan esim. sellaisen tilanteen, kun meillä naapurustossa oli rottaongelmaa, yhdessä naapurit "taistelivat" saadakseen rotat hävitettyä alueelta. Äitini jutteli naapurin tädin kanssa aiheesta pihalla ja me lapset leikimme siinä. Minä sitten sanoin jotain lapsenomaista kaverille "perustetaan me rottien suojelupartio!!" Äitini tästä lausahduksesta repesi ihan täysin ja alkoi repimään tukasta ja pyörittelemään maassa, aivan raivona ja huutamaan "tuollaista et kyllä suustasi päästele". Eipä siihen tuolloin kukaan mitään reagoinut, mutta tänä päivänä olisi varmaan sossu oven takana alta aikayksikön, ja hyvä niin.
