Läheisen syöpä ja tieto, että syöpä ei parane... tämän kokeneet, lukekaa ja kommentoikaa, kiitos.

kun oma äitini sairastui syöpään alkoi kahden vuoden helvetti. koko ajan oli toive että hän selviää, kuolemaa ei edes ajateltu. 1,5 vuoden jälkeen kaikki keinot oli käytetty. kasvain ei muuttunut suuntaan eikä toiseen. eräs sunnuntai ilta äiti sitten lähti sairaalaan kuin minä tahansa muuna kertanakin. tiistaina menin katsomaan äitiä. se oli viimeinen kerta kun hän tunnisti minut. keskiviikkona hän tuskin puhui enää, vääntelehti vain kivusta. torstai aamuna sain soiton että aikaa on vain joitain tunteja. tämä kaikki tapahtui niin yllättäen, eikä kukaan sanonut suoraan ettei äiti enää kotiin pääsisi. yritin selittää tilanteen 8 vuotiaalle veljelleni, torstaina illalla sain soiton että äiti on nukkunut pois. tunne oli todella sanoinkuvaamaton, rauhallinen ja onnellinen, niin oudolta kuin kuulostaakin. sitä hetkeä olin pelännyt koko tämän ajan, mutta äidin läsnäolo tuntui niin vahvasti että levollinen tunnelma valtasi koko kodin. pari päivää meni kuin sumussa, ei tuollaista voi ymmärtää vaikka valmistautua pystyykin. olen onnellinen siitä, ettei minulla jäänyt äidin kanssa mitään asioita selvitettäväksi. ne viimeiset päivät sairaalassa ovat sellainen asia mitä en toivo kenenkään kokevan, vaikka se ihmistä kasvattaakin aika lailla. siellä elämäni tärkein ihminen oli vain pelkkä kärsivä kuori. tunnen äitini läsnäolon usein, kuitenkin jatkuvasti tekisi mieli soittaa ja kertoa hänelle asioita. älkää pelätkö kuolemaa, jotenkin ihminen vain sopeutuu kaikkeen, ystävien ja läheisten tuella. voimia kaikille!

 

ap pyydä äitiäsi ottamaan yhteyttä sairaalapastoriin ja mennä jutteleen sen kanssa.

 

Oma laheinen sukulainen kuoli 1,5 v diagnoosin jalkeen muutamia vuosia sitten. Minusta oli todella tarkeaa, etta kaikki teisivat missa mennaan. Loppuvaiheessa koko perhe ja laheinen suku oli koko ajan lasna, puhuttiin kaikki asiat mitka saattaisi jaada kaivelemaan, etupaassa kaikki hyvat asiat Vaikka niiden sanominen jotenkin eniten itketti... Kuolemasta ei kylla pahemmin puhuttu, musta olisi ollut hyva etta olisi...
Paljon kavi myos hanen ystaviaan ja lastensa ystavia sairaalassa ihan loppumetreilla (olin vahan hammastynyt siita, tapahtuuko Suomessa?) ja se rakkauden maara oli niin aarettoman suuri ja ihmeellinen, etta loppujen lopuksi koko rankasta kokemuksesta jai mulle paallimmaiseksi, varsinkin nyt kun siita on jo hieman aikaa, uskomatonta mutta totta positiivinen olo. En ollut koskaan kokenut mitaan sellaista ja vaikka siis asia oli tosi rankka monessakin mielessa. Opin niiden viimeisten viikkojen aikana perheesta, ystavyydesta ja rakkaudesta enemman kuin koko siihen astisen elamani aikana.

 

Olen pahoillani.
Oma lapseni sairastaa syöpää joten hieman kokemuksia on tästäkin aiheesta.
Ymmärrän hyvin tunteesi ja parhain mitä voit tehdä niin olla vain hänen tukenaan. Muista myös itse tuntea surua tai vaikka vihaa, vihaa sitä syöpää kohtaan. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja ne pitää kokea jos haluaa alkaa käymään tätä lävitse, koska tämä jättää jälkensä ihmiseen. Ole äitisi tukena mutta syöpä ei ole vain sen syöpäpotilaan sairaus, vaan koko perheen. Tämä koskettaa teitä kaikkia
Enempää en osaa sinua neuvoa muuta kuin paljon voimia ja jaksamista tulevaan rankkaan aikaan

 

Oon joskus kirjoittanut lapsuudesta tänne, minkälaista helvettiä se oli. Me kaikki katkaistiin välit äitiin, joka jatkoi juomista ja muuta mukavaa ilmeisesti ihan viime aikoihin asti.

Ennen joulua saatiin tietää että äiti on sairaalassa. Menin katsomaan, iho oli pahan näköinen mutta kokeista ei ollut tuloksia, ei tietoa mikä on.
Pari viikkoa sitten tuli tieto; keuhkosyöpä ärhäkkää laatua, etäpesäkkeet maksassa. Ei toivoa parantumisesta, ei hoitoja koska eivät tehoaisi.

Kaikista pahinta tässä on, ettei äiti ole muuttunut. Edelleen hakee draamaa ja haukkuu jokaisen kerrallaan. Yksi meistä on taas äidin suosikki, vaihtunut tosin siitä mitä se tähän asti on ollut. Se ainoa meistä joka on koko ikänsä hakenut äidin hyväksyntää, sai sen nyt vihdoin.

Asun äitiä lähimpänä, mutta tää sisko joka on nyt se ainoa oikea äidille, on kieltänyt tietoa tulemasta äidin tilasta muille kuin itselleen. Enkä oikeestaan tiedä onko tää äidin toive vai siskon tarve tuntea itsensä vihdoin tärkeäksi - tiedän vain sen että me oltaisiin haluttu tehdä jäljellä olevasta ajasta hyvä kaikille, mutta siihen ei saada tilaisuutta.

Sattuu niin hemmetisti, äiti on kuitenkin äiti. Käytäksestään huolimatta vanha, sairas nainen jonka tukena me haluttaisiin siskon kanssa olla - kun vain äiti ja toinen sisko antaisivat.

Voin vaan kuvitella kuinka vaikea kestettävä tällainen on sellaiselle jolla on hyvät välit ollut läpi elämän :'(

 

Hei. Miten sinulla menee nyt? Itsellä sama tilanne kuin sinulla oli. Siksi löysin kirjoituksen.

[QUOTE="vieras";24813220]Saako äitisi jotain apua psykologilta? Vaikka syöpäyhdistyksestä tai sairaalasta? Vai eikö halua edes? Itsekin voisit ehkä saada apua myös.

Mieti, kumpi harmittaa enemmän, se että et puhunut ajoissa vai se että puhuit liian aikaisin. Tai siis yritit puhua, toista ei voi pakottaa.

Voimia.

Ei kai ole tarjottu muuta keskusteluapua kuin papin kanssa juttelua, muttei äiti ole hengellinen ihminen niin ei halunnut... Itse kaipaisin myös keskustelua, toisaalta... mutta toisaalta en halua keskustella sillä aina tulee itku ja kauhea päänsärky... kuten nyt kirjoittaessakin...

Kyllä mua harmittaa alkaa puhua nyt äidin kanssa, kun selvästi ei halua keskustella... ei syövästä eikä myöskään muusta. Mutta harmittaa kyllä vielä enemmän, jos en ehdi keskustella lainkaan.

Tänään soitin äidilleni, kysyin kuulumisia ja kerroin myös kuinka vauvani on oppinut kääntymään mahalta selälleen... vastaus oli "aha"... eli tuntuu, ettei äitiä jaksa kiinnostaa mikään. Aikaisemmin olisi varmasti kiinnostunut ja vaikuttanut iloisemmalta.[/QUOTE]