Läheisriippuvaiset

Onkohan verkossa missään mitään ryhmää, palstaa, tukisivustoa tai jotakin jossa olis muita läheisriippuvuuden kanssa painijoita... ? Löysin vain jonkun tukinet paikan mutta sekään taida olla ihan tähän aiheeseen suunnattu

Sellainen paikka olisi hyvä jossa vois viestein keskustella muiden kanssa jotka yrittää päästä eroon samaisesta ilkeästä asiasta.. vähän kun tuntuu että ne jotka ei tätä itse koe, ei osaa oikein eläytyä/ymmärtää

 

No kokeile.
Minkälainen tilanne on?
Joskus tältäkin palstalta saa ihan hyvin neuvoja ja ymmärrystä ja toisaalta, sellainen jolla ei omakohtaista kokemusta, saattaa selkeämmin osata neuvoa tilanteessa.

 

Siinäkin on luonteenpiirteestä tekemällä tehty sairaus. Jotkut vaan tykkäävät viettää aikaa läheisten kanssa ja toiset eivät. Pitää löytää toinen samanlainen, ja viettää aikaa hänen kanssaan, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

 

Kannattaa tutustua vertaistuki-ryhmiin.

 

Kannattaa tutustua vertaistuki-ryhmiin.

Al-anon? (ko?)

 

No kokeile.
Minkälainen tilanne on?
Joskus tältäkin palstalta saa ihan hyvin neuvoja ja ymmärrystä ja toisaalta, sellainen jolla ei omakohtaista kokemusta, saattaa selkeämmin osata neuvoa tilanteessa.

Olen huono saamaan ajatuksiani selkeästi kirjoitetuksi mutta lyhyesti näin;

lapsuus meni alkoholistiäidin kanssa, tein kaikkeni aina jotta hän pitäisi minua hyvänä lapsena ja jotta saisin kiitosta kiltteydestä, sainkin välillä selkääni. Sukset meni pahasti ristiin teini-iässä ja muutin pois, silti päivittäin pidettiin yhteyttä ehkä välit oli hieman paremmat kun oli pien hajurako enkä nähnyt jatkuvasti alkoholinsekaista äitiäni. Seurustelin paljon ja kaikki suhteeni olivat jokseenkin myrskyisiä, mustasukkaisuutta ilmeni minun puoleltani ja tein aina kaikkeni jotta olisin ns. Täydellinen tyttöystävä. Samoihin aikoihin perhe käytti minua tavallaan rahallisesti hyväkseen (jonka tajusin vasta jälkeenpäin) ja koska en osannut sanoa ei, lainasin aina suuria summia ja ostin ruokaa (jotta myös sisarukseni saisivat syödäkseen) mutta huomasin pian äitini ostavan rahoilla vain alkoholia, otin myös vakuutuksia nimiini ja lopulta menetin luottotietoni. Perheeni myös kävi luonani aina vain silloin kylässä kun minulla oli juhlat tai sitten äiti oli muutenvaan sekaisin.

Ja tosiaan oli useita hetkiä (x100000) jolloin olisin halunnut sanoa suoraan, olla vihainen, kieltäytyä, huutaa yms mutta en vain pystynyt. Yritin tosissani useasti puhelun aikana saada ns. Negatiivista suustani ulos hänelle mutta en vaan pystynyt. Joskus hyvin harvoin kun tiesin että lainauspuhelu saapuu, jätin vastaamatta mutta kuitenkin soitin paniikissa jonkin ajan päästä takaisin ja tarkistelin oliko hän suuttunut ja valehtelin myös kaikkea mahdollista miksi en voi lainata.

Vuosia menee tähän tyyliin.

Tapaan miehen jonka kanssa menemme kihloihin. Mies välillä mainitsee olenko huomannut kuinka perheeni vaikuttaa minuun.. hämmennyn ja yritän ottaa perheeseen etäisyyttä jolloin äitini syyttelee miestäni ja sotkee välejämme humalapäissään, hämmennyn tästäkin ja lopulta otan etäisyyttä mieheeni. Kaikki tasaantuu lopulta mutta alan tuntea taas samoja kauheita pelkoja että hän pettää, jättää, unohtaa, ei rakasta, löytää paremman, hienomman jne. Syyttelen itseäni ja yritän tehdä itseäni paremmaksi ja miettiä millainen minun pitäisi olla hänen mielestään. Tähän mihinkään ei ole aihetta kuitenkaan sillä mies on aina ollut minua kohtaan hyvä ja kehunut kauniiksi yms. Ja tiedän ettei minun pitäisi tällaisia ajatella mutta ne vain putkahtaa jostain... Aina yritän peitellä näitä fiiliksiä ja pitää suuni kiinnikkin mutta jos en puhu niin sitten itken tuthanpäiväisiä juttujakin.

Jonkin aikaa menee näin ja äitini on siinä sivussa mennyt jo niin pahaan jamaan alkoholismissa että kuolema ei ole kaukana. Eräs päivä hän pyytää apua ja vien hänet heti sairaalaan ja hän pääsee katkohoitoon, olen prosessissa mukana, käyn tapaamisissa ja na ryhmässä hänen kanssaan. Hän on selvinpäin 3kk. Tuona aikana tunsin olevani ihan jopa onnellinen, tuntui että sain äitini takaisin ja hän alkoi olla oma itsensä (jollaisen näin viimeksi vuosia sitten) oli myös hienoa nähdä hänet selvinpäin sillä laskujeni mukaan en ollut nähnyt äitiäni selvänä kertaakaan 2,5 vuoteen. Oma elämäni oli huokaissut helpotuksesta kun en ollut joka päivä niin huolissani ja voin rentoutua ja keskittyä avopuolisooni, kihlattuuni. Edelleen olin peloissai hylkäämisestä mutta sain sen välillä myös pidettyä aisoissa.

Sitten raittiin 3kk jälkeen saan puhelun ja kuulen äidin humalaisen äänen, sanon etten voi tulla käymään ennenkuin hän on taad raitis ja että miksi?? Miksi hän haluaa kuolla tuohon? Sanon myös etten suostu käymään samaa hänen kanssaan läpi ja en voi enään auttaa. Tämä on ensimmäinen kerta kun kieltäydyn konkreettisesti auttamasta häntä näin pahan asian kanssa. Tämän puhelun jälkeen kaikki alkaa mennä kauheaan suuntaan... Minusta tulee itkevä hysteerinen pelkäävä mustasukkainen avovaimo joka on jatkuvasti romahtamaisillaan, kaupassakin välillä itkettää ja olen myös äkäinen ja ihankuin etsimällä etsisin vikoja myös parisuhteestani (todellisuudessa meillä on ihan hyvä parisuhde) ja yrittäisin pilata sitä. Aloin haluta tietää missä mieheni on milloinkin ja raivostuin monta kertaa esimerkiksi siitä jos hän oli käynyt ostamassa työevästä aamulla eikä kertonut siitä minulle samana päivänä. Sairasta, tiesin että käytökseni on pahaa ja tuhoavaa ja kohtauksen jälkeen aina pyytelin anteeksi, yritin hyvitellä tekojani ja tehdä kaiken mikä miestäni miellyttäisi ja saisi hänet onnelliseksi kanssani. Kaduin myös ja tunsin todella pahaa itseinhoa ja epäonnistumista sekä omatunto soimasi. Tätä on nyt jatkunut siitä asti kun äitini sortui (juo edelleen ja yhtä pahasti, eikä aio lopettaa) ja vihaan itseäni, käytöstäni. En halua enään olla tällainen, sairaalloinen..

En halunnut olla tällainen, tiedän mikä on oikein ja mikä väärin ja kuinka terveessä suhteessa ollaan. Mieheni vielä ymmärtää minua mutta minä en ja haluan vielä parantua ennenkuin menetän kaiken.

Jos tässä nyt "lyhyesti". Ja niinkuin varmaan arvata saattaa, elämäni on ollut aikalailla draamaa täynnä alkoholistin rinnalla kulkiessa..

-Henkisesti loppu

 

Eihän tuossa mistään läheisriippuvuudesta ole kyse, vaan käsittelemättä jääneestä äitisi alkoholismista. Vertaistukea alkoholistien lapsille ja läheisille löytyy kyllä, kannattaa suunnata katse siihen suuntaan.

 

Moi

Äitisi on hylännyt sinut kerran toisensa jälkeen. Hän on myös osoittanut sinulle, ettet ole tärkeä ja että sinut voi pettää ja sinua saa käyttää hyväksi.

Äitisi ei ehkä edes ole tarkoittanut sitä niin, muttä sehän on se viesti, joka sinun alitajuntaasi on painunut. Eikä ihme.

Miehesi on turvallinen kaikualusta purkaa sitä pahaa oloa. Selvästi (et tahallasi) testaat ja testaat, hylkääkö hänkin, epäilet että hylkää, ja oikeastaan haluat varmistaa että hylkää (koska olet varma että niin käy kuitenkin).

Kun äitisi taas repsahti sen jälkeen, kun olit panostanut hänen raitistumiseensa kovasti, hän todisti sinulle ettei kehenkään voi luottaa. Nyt purat sen mieheesi. Olet alitajuisesti varma että hänkin pettää.

Ei hän petä, eivätkä kaikki petä. Vain äitisi, ja se on kyllä kamalaa, ja ikävä juttu. Mutta yritä purkaa tämä paloiksi, joita on helpompi käsitellä kuin koko sotkua. Äitisi tulee todennäköisesti aina toimimaan noin, ja se on surkeaa ja julmaa. Sinun on päästettävä irti. Keskity saamaan itsesi kuntoon; opettele pala kerrallaan luottamaan; muista ettet ole yksin.

Olen kokenut ihan saman ja toivon sulle paljon voimia ja kerron vielä sen, että vaikka alkoholistiäitisi on tarjonnut sinulle välinpitämättömyyden ja torjumisen kokemuksia, niin olet ihana ja hieno, ja ansaitset miehesi rakkauden eikä sinun tarvitse epäillä häntä.

Voimia sulle!

 

Kiitos kannustavasta kommentista vierailijainen. Kuinka sinä toivuit kokemastasi?

Olen miettinyt myös sellaista että katkaisisin välit kokonaan äitiini mutta sitten luulen etten voisi nähdä muita perheenjäseniä ollenkaan, sisaruksia. Ja jos katkaisisin välit, minulla ei olisi ketään (mieheni lisäksi) kenelle puhua päivien aikana.. en omaa ystäviä, tai oli niitä joskus parikin hyvää mutta jokseenkin eristäydyin enkä ole jutellut heidän kanssa vuosiin. Ja sitten että olisiko minusta edes katkaisemaan välejä, selkeästi tiedän että tämä äiti tytär suhde myrkyttää mieleni. En tiedä... En haluaisi lähteä terapiaankaan kun siellä on tullut rampattua ennenkin ja jotenkin siellä on kasvotusten vaikea saada totuutta sanottua vaan kaunistelen kaikkea ja esitän että kaikki on mainiosti. Miksikähän noinkin teen ja häpeän puhua vaikka tiedostan että siellä ollaan apua hakemassa ja ihmiset puhuu siellä kauheampiakin asioita!

Kuulisin mielelläni muidenkin kokemuksia

 

Kiitos kannustavasta kommentista vierailijainen. Kuinka sinä toivuit kokemastasi?

Olen miettinyt myös sellaista että katkaisisin välit kokonaan äitiini mutta sitten luulen etten voisi nähdä muita perheenjäseniä ollenkaan, sisaruksia. Ja jos katkaisisin välit, minulla ei olisi ketään (mieheni lisäksi) kenelle puhua päivien aikana.. en omaa ystäviä, tai oli niitä joskus parikin hyvää mutta jokseenkin eristäydyin enkä ole jutellut heidän kanssa vuosiin. Ja sitten että olisiko minusta edes katkaisemaan välejä, selkeästi tiedän että tämä äiti tytär suhde myrkyttää mieleni. En tiedä... En haluaisi lähteä terapiaankaan kun siellä on tullut rampattua ennenkin ja jotenkin siellä on kasvotusten vaikea saada totuutta sanottua vaan kaunistelen kaikkea ja esitän että kaikki on mainiosti. Miksikähän noinkin teen ja häpeän puhua vaikka tiedostan että siellä ollaan apua hakemassa ja ihmiset puhuu siellä kauheampiakin asioita!

Kuulisin mielelläni muidenkin kokemuksia

Oletko sisaruksiesi kanssa puhunut äidistäsi ja suhteestanne häneen?

Suurin ongelmasi mielestäni on se, että et ole päässyt rakentamaan itsellesi tervettä itsetuntoa, etkä ole oppinut rakastamaan itseäsi, johtuen puutteellisesta tuesta ja rakkaudettomuudesta lapsuudessa/nuoruudessa. Eli tärkeintä sinun olisi nyt keskittyä itsetuntosi vahvistumiseen. Se ei edellytä kokonaan välien katkaisemista äitiin, mutta selkeä pesäero sinun tehtävä.

Sinä et ole vastuussa äidistäsi tai hänen juomisesta/parantumisesta. Et ole äidillesi enää mitään velkaa, päinvastoin. Käytännön tasolla eron tekeminen tarkoittaa sitä, että et enää lainaa hänelle rahaa tmv. Henkisellä tasolla se tarkoittaa sitä, että tietoisesti alat työstämään ajatusta siitä, että lapsuutesi oli mitä oli, äitisi ei ollut paras mahdollinen, mutta nyt on aika irrottautua siitä ja suunnata kohti onnellisempaan elämään.

Jos ammattilaisen kanssa juttelu ei tunnu omalla kohdallasi parhaalta vaihtoehdolta, ala tehdä kävelylenkkejä, joiden aikana itseksesi työstät asiaa. Eräässä seminaarissa joku ammattilainen kertoi tällaisista itseterapia-kävelylenkeistä. Kävellessä ajatus kulkee vapaammin ja mieli työstää asioita ihan eri tavalla kun paikallaan istuessa. Kövellessä voit kuvitella ja miettiä, mitä oikeasti haluaisit sanoa äidillesi. Omassa päässäsi yksinäsi voit sanoa hänelle ihan mitä haluat, ilman että tarvitsee miettiä hänen reaktiotaan asiaan. Jo se, että omissa kuvitelmissasi tunnustat ja sanot ääneen sen, miten paljon äitisi käytös on aiheuttanut ongelmia ja miten paljon häntä siksi vihaat, on vapauttavaa.

 

Mä olen katkaissut välini isääni melkolailla samoista syistä mitä sä olet kokenut äitisi kanssa.

Olen sisarusparveni vanhin, ja huolehdin aikoinaan pikkusisarusteni hyvinvoinnista. Pidin huolta, että eivät kokeneet oloaan niin turvattomaksi kuin itse tunsin. Monesti viikonloppuisin soitin sukulaisilta apua, että tulevat hakemaan meidät pois.
Jouduin välillä menemään vanhempieni tappeluihin väliin, myös niihin tilanteisiin joissa isä yritti kuristaa äitini. Se oli melkoisen rankkaa 12-vuotiaalle.
Äiti oli niin lamaantunut, ettei osannut lähteä kuin nyt vasta 10 vuotta sitten.
Äitini kanssa välit ovat hyvät, vaikka jossain vaiheessa tunsin myös häntä kohtaan katkeruutta. Mutta sitten tajusin että myös äitini oli uhri.

Nyt on mennyt viisi vuotta niin, etten ole ollut isäni kanssa missään tekemisissä.
Vihdoin voin hengittää. Ja olen saanut käsiteltyä näitä lapsuudentraumoja.
Monesti lapsena syytin itseäni jostain kumman syystä siitä mitä meillä kotona tapahtui. Nyt olen vapaa myös näistä syytöksistä. Isäni on sairas, en minä. Minä olen hyvä ihminen, arvokas, rakastettava ja totta vieköön onneni ansainnut. Sitä en isäni anna minulta enää viedä! Muuten hän voittaisi sen sairaan "pelin" jonka aikoinaan aloitti. Minä olen selvinnyt tästä, seison tukevasti omilla jaloillani ja niin hiton vahvana.
Mieheni seisoo rinnallani ja yhdessä luotsaamme omaa perhettämme rakkaudella ja niin, että lapsemme eivät joudu tuntemaan turvattomuutta.

Sisarusteni kanssa olen hyvissä väleissä. He eivät kaikkea lapsuudessa tapahtuneita asioita muista, mutta olen avoimesti kertonut miksi olen päätynyt tähän ratkaisuun. He ymmärtävät.

 

On ollut vaikeaa löytää itsestään ehjä ihminen. Olen kyllä onnistunut.

Minulle kävi niin, että äitini loppujen lopuksi kuoli. Olin alkanut jo ajatuksen tasolla tehdä pesäeroa ja keskittyä omaan elämääni enemmän, etten olisi ollut vain ongelmaisen äitini jatke. Tunsin kovaa syyllisyyttä ja olin jotenkin kiinni siinä hoivaamisessa; siitä on tosi vaikeaa irrottaa! Minulla oli jo jopa omia lapsia, ja silti jos äidillä oli hätä olin pakkaamassa lapsia autoon ja menossa avuksi. Niin sitä on kiinni!

Kun äiti sitten kuoli, alkoholismin seurauksena, kävin läpi kaikenlaisia tunteita. Sisarukseni olivat osanneet irrottaa aikaisemmin, mutta ei se heillekään helppoa ollut. Juttelin ammattiauttajankin kanssa, ja jotenkin tunsin pettäväni äitini, kun kerroin hänen olleen alkoholisti. Ihan kuin olisin tuottanut äidille pahaa mieltä.

Monta itkua piti itkeä, ja paljon ajatuksia käydä läpi. Mieskään ei kaikkea ehkä ymmärtänyt, eikä voikaan ymmärtää. Nykyään olen tosi rauhallinen asian suhteen ja mietin lähinnä haikeasti välillä, että olisi mukavaa jos tilanne olisi toisin, mutta se ei ollut silloin aikaisemmin eikä ole enää nytkään minun käsissäni.

Voimme vain päättää, miten itse elämme ja olemme, emme pelastaa tai muuttaa muita. Vaikka halu olisi kova. Ja sen lisäksi voimme koittaa olla satuttamatta muita niillä vaurioilla, joita meissä on alkoholismin seurauksena syntynyt (epävarmuus, varmistelu, etukäteispelot jne).

Tsemppiä!

 

Siinäkin on luonteenpiirteestä tekemällä tehty sairaus. Jotkut vaan tykkäävät viettää aikaa läheisten kanssa ja toiset eivät. Pitää löytää toinen samanlainen, ja viettää aikaa hänen kanssaan, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Luepa Tommy Hellstenin kirja "Virtahepo olohuoneessa" niin alat ymmärtää läheisriippuvuudesta jotakin!

 

Yhden sisaruksen kanssa olen jutellut paljonkin mutta muut ovat vielä sen verran pieniä että eivät ymmärrä vielä vaikka selkeästi kärsivät hekin kotioloissaan, tämän asian (sisarusten hyvinvoinnin, turvallisuuden) suhteen olen kyllä kaikkeni tehnyt eikä heille ole apua sinne saatu

Tuo terapeuttinen kävely tuokio voisi tepsiäkkin sillain että kun alkaa ajatukset liikaa masentamaan päässä niin hilpaisisi ulos ja saisi ajatukset taas selkeäksi, normaaliksi.

Pelottaa sekin että jos en pidä yhteyttä jatkuvasti niin en tiedä miten sisarukset voi ja millaiset olot heillä on ollut tai onko jotain dramaattista tapahtunut, tai sitten en saa enään nähdä sisaruksia ollenkaan..

oikeastaan aiemman vierailijan kirjoitus omasta lapsuudestaan "sisarusten turvana tai huolehtijana" on hyvinkin samantapainen kuin meidän tilanteessa..

 

Pitää kyllä paikkansa, haluaisin saada muutosta aikaan, olisi oikein sellainen kipinä että N Y T minä tästä vielä suoriudun ja paranen ja olen parempi ihminen. Mistähän olisi hyvä aloittaa, onkohan itsetunnon parantamiseen olemassa mitään "12 askeleen ohjelmia" tai muuta sentapaisia..? Kirjallisuutta? Harjoitelmia?

Oletko sisaruksiesi kanssa puhunut äidistäsi ja suhteestanne häneen?

Suurin ongelmasi mielestäni on se, että et ole päässyt rakentamaan itsellesi tervettä itsetuntoa, etkä ole oppinut rakastamaan itseäsi, johtuen puutteellisesta tuesta ja rakkaudettomuudesta lapsuudessa/nuoruudessa. Eli tärkeintä sinun olisi nyt keskittyä itsetuntosi vahvistumiseen. Se ei edellytä kokonaan välien katkaisemista äitiin, mutta selkeä pesäero sinun tehtävä.

Sinä et ole vastuussa äidistäsi tai hänen juomisesta/parantumisesta. Et ole äidillesi enää mitään velkaa, päinvastoin. Käytännön tasolla eron tekeminen tarkoittaa sitä, että et enää lainaa hänelle rahaa tmv. Henkisellä tasolla se tarkoittaa sitä, että tietoisesti alat työstämään ajatusta siitä, että lapsuutesi oli mitä oli, äitisi ei ollut paras mahdollinen, mutta nyt on aika irrottautua siitä ja suunnata kohti onnellisempaan elämään.

Jos ammattilaisen kanssa juttelu ei tunnu omalla kohdallasi parhaalta vaihtoehdolta, ala tehdä kävelylenkkejä, joiden aikana itseksesi työstät asiaa. Eräässä seminaarissa joku ammattilainen kertoi tällaisista itseterapia-kävelylenkeistä. Kävellessä ajatus kulkee vapaammin ja mieli työstää asioita ihan eri tavalla kun paikallaan istuessa. Kövellessä voit kuvitella ja miettiä, mitä oikeasti haluaisit sanoa äidillesi. Omassa päässäsi yksinäsi voit sanoa hänelle ihan mitä haluat, ilman että tarvitsee miettiä hänen reaktiotaan asiaan. Jo se, että omissa kuvitelmissasi tunnustat ja sanot ääneen sen, miten paljon äitisi käytös on aiheuttanut ongelmia ja miten paljon häntä siksi vihaat, on vapauttavaa.

 

Ota kunnon pesäero äiteestäsi.
Älä syyllisty. Hän on aikuinen ihminen, ei hoivattava lapsi.

Joskus alkoholistilla lähtee käänne parempaan kun lähipiiri lopettaa kainalosauvana toimimisen, ja jättää tämän pulaan. Se voi ajaa alkoholistin rappiollekin, mutta se riski on vaan otettava.

Keskity itsesi ja oman elämäsi rakentamiseen. Iloitse miehestäsi! Rakenna elämääsi kaikessa rauhassa kivoilla, positiivisilla jutuilla. Pidä yhteyttä sisaruksiisi.

Liity ehdottimasti al-anoniin, jos semmoinen pyörii paikkakunnallasi. Siellä saat kullanarvoista vertaistukea.

 

Kiitos kaikille vastauksista ja tuesta.
Viimeisimmät käänteet ovatkin osoittaneet ettei tilanteeseen enää auta muu kuin ottaa se pesäero, toisinsanoen eilen päätin etten enää pidä häneen yhteyttä, sisaruksiini kyllä. Hän oli naureskellut minun ja mieheni erittäin henkilökohtaisille (herkillä) asioille muiden kanssa ja kertonut niitä eteenpäin ja nyt tosiaan ne eivät ole enään kovinkaan yksityisiä. Luottamuksella aikoinaan niistä hänen kanssaan juttelin ja sekään ei näytä hänelle mitään merkitsevän. Anteeksi ei ole pyytänyt ja luulen etten sitä halua enää kuullakkaan, yhden selityksen tosin kuulin mutta siinäkin syy tavallaan viittasi minuun joten.. pakko luovuttaa ja yrittää takoa järkeä päähäni että tämä ei tee hyvää minun perheelleni..päästää irti stressistä, huoh.